Kulttuurintutkija Hanna Kuuselan uusi kirja Kollaboraatio – Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa on tietosisällöiltään runsaampi kuin osasin toivoakaan. Kuusela on ajattelijana ja tutkijana tarkkavainuinen ja innostava, ja mikä parasta: erinomainen kriitikko – joka kirjallaan kutsuu kriittiseen keskusteluun kanssaan.
Ville Hämäläisen saarna pääsiäiseksi: ”’Ilmastokriisi on meidän aikamme risti’ - se tulisi myös taiteen ja kritiikin ottaa kannettavakseen. Mitkä ovat niiden keinot edes vähentää tuhoamista? Vielä viime syksynä luopuminen oli monen mielestä mahdotonta. Tänään se on arkea. Enää on löydettävä luopumisen täydellinen ilo.”
Miltä Bachin tulkinta klassisesta kärsimysnäytelmästä kuulostaa koronakaranteenissa? Kärsimys, menetys, syyllisyys – Matteus-passion tunneaines resonoi nykyhetken kanssa kuin konsanaan basso continua Tuomaskirkon jykevässä lattiassa. Passioyleisö 2020 ei kuitenkaan kokoonnu kirkkoihin ja konserttisaleihin, vaan on virtuaalinen, hetkellinen ja hajallaan suljetun maakuntarajan molemmin puolin ja keskustelee teoksesta Facebookin liveseurannassa tuore opaskirja tienviittanaan.
Kuultuani Milja Sarkolan julkaisevan samaan aikaan Pääomani-romaanin ja -näytelmän, virisi ajatus yhteisjutusta. Olisin sekä kirjallisuus- että teatterikriitikko. Olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä 1990-luvun alusta lähtien, teatterikritiikkiä en milloinkaan.
Jos valitsee performanssin aiheekseen, on pohdittava, mikä loppujen lopuksi on kohde. Teko, esine, tila ja aika ovat käsitteitä, ilmiöitä, kokemuksia, joiden avulla voi päästä alkuun. Taiteilijaduo Linda & Aura pitivät neljän päivän performanssin installaatiotilassa SIC-galleriassa 16.–19.1.2020. Kävin siellä joka päivä, ja vietin noin tunnin kussakin esityksessä.
Henry Parlandista tuli leimallisesti oman aikansa – 1920-luvun lopun – tulkki, koska hän ei ehtinyt elää muuta aikaa kuin omansa, ”formatiiviset vuotensa”. On perusteita väittää, että tuo aika on nykykulttuurissa ja -historiassa edelleen vaikuttavien ilmiöiden ja prosessien synnyinhetki. Kun Parland kirjoittaa 20-luvun lopusta, hän kirjoittaa Walter Benjaminin tarkoittamassa mielessä ”nykyajan esihistoriasta”.
Nobelin kirjallisuuspalkinto on korkein tunnustus, jonka kirjailija voi urallaan saada. Samalla se on räjähdysherkkä ruutitynnyri, joka synnyttää kiivaita keskusteluja kirjallisuuden ja sen palkitsemisen merkityksestä. Kirjoitussarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist lukee vuosien 1981–2019 Nobel-voittajia.
Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) Zur Farbenlehre ilmestyi vuonna 1810. Nyt teoksen didaktinen osa on julkaistu ensi kertaa suomenkielisenä käännöksenä nimellä Värioppi. Didaktinen osa oli Goethen itsensäkin mielestä tärkein, ja muut alkuperäisen teoksen osat hän katsoi voitavan jättää pois uusintapainoksista. Virpi Alanen arvioi teoksen.
Runoilija Timo Salon tarkastelussa Alva Noën taiteen luonnetta pohtiva teos Omituisia työkaluja – taide ja ihmisluonto. ”Omituisia työkaluja tarttuu rohkeasti kysymykseen taiteen olemuksesta ja merkityksestä ihmislajille.”
”Kritiikki on haamu. Kritiikki on äpärä.” Näin ruotsalainen Magnus William-Olsson täräyttää alkuun toimittamansa esseekokoelman Kritiken i den nya offentligheten (”Kritiikki uudessa julkisuudessa”). Kritiikki, tämä taiteen, tieteen, intuition ja muiden hedelmöittäjän sekasikiö on läsnä kaikkialla, kaikilla tasoilla.
