Todistettavasti kaikki hyvä runous on sosialistista. Parin vähäisin varauksin. Kunhan se vain on kirjoitettu kyllin pienellä kielellä ja kyllin syrjäisessä paikassa. Niin kuin suomeksi ja Suomessa. Epäilevä vakuuttukoon selailemalla Alan Boldin toimittamaa pokkaria The Penguin Book of Socialist Verse (1970, 12 s.).
Kaupunkifestivaalin järjestämiseen sisältyy väistämättä hiekkakenttä- ja peltotapahtumia laajempi kannanotto julkiseen tilaan ja siihen, mistä kaupunkielämässä järjestäjien mielestä on kyse. Keväällä 2016 ensimmäistä kertaa järjestetty Kontula Electronic on nimeään myöten lausunto lähiöiden, tai niihin liittyvien mielikuvien, energisoimisen puolesta.
”Tarinat ovat kyllästäneet jokapäiväisen ympäristömme. Sosiaalinen media pursuaa tunteisiimme vetoavia kokemuksia. Yritysten viestintäosastoilla etsitään koskettavia tarinoita” (s. 7), Maria Lassila-Merisalo kirjoittaa kirjassaan Tarinallinen journalismi. Kuvaus voisi olla Kari Hotakaisen viimeisimmästä romaanista Tarina.
Kiasman ja Helsingin juhlaviikonlopun yhteistyössä järjestämän Mika Vainion retrospektiivin teoksissa äänitaiteen eri puolet korostuvat monin tavoin ja muistuttavat samalla siitä, että koko lajin moniulotteisuus pakottaa kriitikon tekemään ratkaisevia valintoja teosten tulkinnassa ja kuvailussa.
Lukemisen suosion hiipumisesta on puhuttu pitkään, mutta viestintätoimisto Ellun Kanojen julkaisema Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle -antologia ei tarjoa montaakaan uutta ajatusta aiemman huolipuheen jatkoksi. Teos on osa Ellun Kanojen ja WSOY:n ns. väitekirjasarjaa ”Mitä tapahtuu huomenna”. Konsulttien, ajattelun ja ihmisen jälkeen on lukemisen vuoro.
70 vuotta täyttävän SARV:n eli Suomen arvostelijain liiton juhlavuosikirja Kritiikin ääniä alkaa presidentti Tarja Halosen kannustavilla sanoilla. Ponteviin sanoihin kätkeytyy niin suuri viisaus, että saattaisi kuvitella presidentin itsekin hurahtaneen kritiikin tekijöiden joukkoon pitkän työuransa aikana.
Kulttuurintutkija Hanna Kuuselan uusi kirja Kollaboraatio – Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa on tietosisällöiltään runsaampi kuin osasin toivoakaan. Kuusela on ajattelijana ja tutkijana tarkkavainuinen ja innostava, ja mikä parasta: erinomainen kriitikko – joka kirjallaan kutsuu kriittiseen keskusteluun kanssaan.
Ville Hämäläisen saarna pääsiäiseksi: ”’Ilmastokriisi on meidän aikamme risti’ - se tulisi myös taiteen ja kritiikin ottaa kannettavakseen. Mitkä ovat niiden keinot edes vähentää tuhoamista? Vielä viime syksynä luopuminen oli monen mielestä mahdotonta. Tänään se on arkea. Enää on löydettävä luopumisen täydellinen ilo.”
Miltä Bachin tulkinta klassisesta kärsimysnäytelmästä kuulostaa koronakaranteenissa? Kärsimys, menetys, syyllisyys – Matteus-passion tunneaines resonoi nykyhetken kanssa kuin konsanaan basso continua Tuomaskirkon jykevässä lattiassa. Passioyleisö 2020 ei kuitenkaan kokoonnu kirkkoihin ja konserttisaleihin, vaan on virtuaalinen, hetkellinen ja hajallaan suljetun maakuntarajan molemmin puolin ja keskustelee teoksesta Facebookin liveseurannassa tuore opaskirja tienviittanaan.
Kuultuani Milja Sarkolan julkaisevan samaan aikaan Pääomani-romaanin ja -näytelmän, virisi ajatus yhteisjutusta. Olisin sekä kirjallisuus- että teatterikriitikko. Olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä 1990-luvun alusta lähtien, teatterikritiikkiä en milloinkaan.
