Follow the money, sanovat etsivät toisilleen poliisisarjoissa tietäväisen näköisinä. Rahapolun seuraaminen on hyvä johtolanka paljastamaan naisen paikka kulttuurialalla ja palkka siinä ohessa.
Kaulastani löytyi huolestuttava kyhmy. Selvittelin asiaa kuukauden päivät ja keskustelin prosessin eri vaiheissa useiden lääkäreiden kanssa. Parillakin vastaanotolla kävi niin, että nyökyttelin lääkärin puheille, mutta jälkeenpäin olo oli hämmentynyt. Minkä diagnoosin olin siis saanut?
Lapsena luin kahdenlaisia satuja. Toisissa lapset olivat uskomattoman tottelevaisia, rukoilevaisia ja isänmaallisia, siis esikuvallisen hyviä ja sanomattoman tylsiä. Näistä olioista en omaa kokemustani tai kanssalapsiani tunnistanut. Ne toiset sadut olivat sensuroimattomia Grimmin satuja, joissa keilattiin pääkalloilla, verisammiossa kellui irtileikattu sormi ja pahikset tapettiin karmeilla kidutuksilla, kuten laittamalla piikkitynnyriin ja pyörittämällä vuorenrinnettä alas.
Työväenopiston luokkatilassa parikymmentä opiskelijaa tuijotti minua pöydistään hiljaa. Olin 29-vuotias ja opettajana luovan kirjoittamisen peruskurssin ensimmäisellä tunnilla. Valtaosa väestä oli minua selvästi varttuneempaa, vanhempieni ikäistä.
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun huonoja sopimusehtoja kiroillessani olen saanut nerokkaan neuvon: Koeta neuvotella! Aivan. Tuo vaihtoehto ei tosiaan olisi omaan aivokuoreeni välähtänyt... Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun havaitsen julkisuudessa tai somessa moitteen, että kirjailijat, freetoimittajat, kääntäjät, kuvittajat ja esiintyjät ovat huonoja neuvottelijoita.
Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Katri Kallionpää purki hätkähdystään kolumnissaan syyskuussa 2011, kun joku näyttelijä oli pyytänyt lehdeltä rahaa haastattelusta. Kallionpää oli pitänyt näyttelijälle lyhyen esitelmän, kuinka ”totuutta ei voi myydä eikä ostaa.”
Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen? Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa.
Seuraava aloituspaketti on tarkoitettu kaikille, jotka joskus kadehtivat kollegoitaan. Voit kokeilla sitä seuraavan kerran, kun tuttu tiedottaa sosiaalisessa mediassa työ- tai kustannussopimuksesta, kiittävästä kritiikistä, myönteisestä apurahapäätöksestä tai arvostetusta palkinnosta, joka olisi kuulunut sinulle.
Tämä kolumni sai alkusysäyksensä näkemyserosta pitkäaikaisen yhteistyökumppanini, tunnetun suomalaisen aikakauslehden kanssa. Olisin nimittäin halunnut kirjoittaa esseen ruotsalaisesta Hilma af Klintistä, läntisen taidemaailman ensimmäisestä abstraktista taiteilijasta.
Implementointi on häikäisevän hieno sana, joka saa maallikon tuntemaan itsensä tyhmäksi. Ehkä se on tarkoituskin. Parhaillaan tulee implementoida eli soveltaa Suomen lainsäädäntöön EU:n tekijänoikeutta koskeva DSM-direktiivi, joka koskee kaikkia luovan työn tekijöitä.
