Kolumnit

Miehet jotka vihaavat miehiä

Edellisessä kolumnissani väitin, että ”monia ikäryhmäni suomalaisia mieskirjoittajia tuntuu vaivaavan miesmasennus, jonka estetiikka perustuu valjuun, haavoittuneeseen, melankoliseen voimattomuudentunteeseen”. Mielessäni pyöri, ei erityisen jäsennellysti, muun muassa sellaiset äskettäin lukemani teokset kuten Antti Hurskaisen Kuihtuminen, Harry Salmenniemen Varjotajunta ja Pontus Purokurun Haavamaa.

Oleileminen ja aika

Aluksi vastustin äänikirjoja periaatteesta. Lukeminen on lapsen työtä, minä ehkä ajattelin. Se oli tehtävä, ei laulaen, mutta mukisematta. Kommuunissa, missä asuin parikymppisenä kilpailtiin siitä, kuka lukee sivun Thomas Mannin (1875–1955) Taikavuorta (1924) ääneen lyhyimmässä ajassa. En ole koskaan ollut kovin nopea lukemaan.

Tulesta ja nälästä

Kirjoitan tätä kolumnia pariviikkoisen kuopuksen kanssa. Kaikkien elämäni hyllymetrien jälkeen en ole edelleenkään lukenut montakaan sanaa siitä, miten päräyttävää voi olla kantaa ja synnyttää uutta elämää; miten käsittämätöntä pitää sitä hengissä oman ruumiinsa voimilla. Millainen metafyysinen mullistus ja paradoksi on olla yhtä aikaa yksi ja kaksi, ja että kahdesta tulee kolmas – joka vielä pitkään kokee olevansa yhtä.

Selitä tai kuole. Miksi kulttuurikeskustelu niin usein muistuttaa poliisikuulustelua?

”Selitä mulle Deleuze nyt heti tai kirjaimellisesti vittu tapan sut! Älä vesitä sitä joksikin epämääräiseksi paskaksi! Mikä vittu on elimetön ruumis?” Suunnilleen näin kuuluu, vapaasti suomennettuna, meemiytynyt ruutukaappaus 4Chan-keskustelupalstalta. Kommentin kirjoittaja on silminnähden kärsimätön ja epätoivoinen. Selitys on pakko saada, koska käsittämätön on sietämätöntä.

Kärsimyksen tuolla puolen

Tänä kesänä olen, useammastakin syystä, tullut miettineeksi taiteen ja kärsimyksen suhdetta. Kärsivän neron myytti ei ole ihan tuore. Mielenterveys- ja päihdeongelmat on ammoisista ajoista asti mielletty taiteilijoiden taudeiksi. Miestaiteilijoille on ollut jopa suotavaa hukuttautua päihteisiin, naistaiteilijoille tämä ei ole ollut sen enempää eduksi kuin naisille muutenkaan.

Miksi ikävöin jo nyt Popedaa?

”Tofua ja perunaa”, kuulen kahdeksanvuotiaan laulavan Skodan takapenkillä heleällä lapsen äänellä. Hän on kanssani samaa mieltä siitä, että Popeda on hyvä orkesteri, mutta lihansyönti on suorastaan hölmöyttä. Siksi olemme ottaneet tavaksi hieman korjata radiosta soivaa tamperelaisen rockin äijäkkäimmän orkesterin hittikappaletta ”Lihaa ja perunaa”.

Algoritmin orjat

Milloin ei muka ehdi, milloin ei pysty keskittymään, on kiirettä pitänyt töissä... Kännykkä on kieltämättä puoleensavetävä kapistus, eikä ajanhallinta ole helppoa, mutta toimittajat suhtautuvat ”keskittymiskyvyn kollektiiviseen romahdukseen” ja teknologian vaikutuksiin hämmentävän alistuneesti.

Hulluissa valkoisissa laivoissa on aina jotain ideaa

Helmikuun 25. vuonna 1992 oli erikoinen päivä Tallinnan satamassa. Vaikka monenlaisia yhteyslaivoja jo kulki satamasta Suomeen ja Ruotsiin, tällä kertaa terminaalissa istui odottamassa poikkeuksellinen porukka: virolaisia, latvialaisia ja liettualaisia kirjailijoita jonottamassa ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen.

Kritiikin pelastustalkoot

Journalisti-lehti uutisoi tällä viikolla, että Helsingin Sanomat luopuu televisiosta kirjoittavista freelancereista (13.4.). Säästösyistä televisiosta kirjoittaminen aiotaan hoitaa jatkossa entistä enemmän ”talon sisällä”. Sanoma Media Finland Oyj:n liikevaihto kasvaa, kulttuuritoimituksen budjetit kutistuvat.

Rakkauden hoitavat koneet, jos meitä ei kiinnosta

Esitän alkuun kysymyksen, joka on niin irrelevantti, että se on kiinnostava. Mitä jos Tommy Lee Jonesin sijaan luonnonmullistuselokuva Volcanoa (1997) olisikin tähdittänyt vuonna 1983 menehtynyt suomalaisrunoilija Pentti Saarikoski? Tämä oli vain yksi kieroutuneista mielikuvitusleikeistä, joita esitin tekoäly Midjourneylle puolijoutilaana lauantaipäivänä.
bursa escort