Lukupiirivallankumous! Mitä se merkitsee ammattimaiselle kirjallisuuskritiikille? Viekö se jotain pois? Tuoko se jotain lisää? Kriitikko ja tiedeviestijä Heidi Heinonen pohtii kuviota SARVin Juhlavuosiesseessä.
Olen menneinä vuosina arvostellut runokirjojen ohella jonkin verran sellaista intermediaalista nykyrunoutta, joka kyseenalaistaa kirjan käyttöliittymänä tekstiin. Näissä kokeellisissa teoksissa mediumit kohtaavat ainakin osittain kirjaesineen ulkopuolella, vaikka osin säilyttävät myös suhteensa painettuun kirjaan. Kyse on runoudesta, jonka voi löytää internetistä, sovelluskaupasta, LP-levyltä tai taiteilijakirjojen joukosta. Usein nämä kokeelliset teokset haastavat kriitikon teknologisia valmiuksia, totuttuja lukutapoja ja hahmottelevat uudenlaisia tapoja kokea runoutta.
Puolassa vallanpitäjät eivät epäröi ilmaista mielipiteitään kirjallisuudesta, kulttuurista ja sen tekijöistä. Päinvastoin: kirjailijat ja kirjallisuus on otettu osaksi käynnissä olevaa poliittista kiistaa ja identiteettitaistelua. Siinä kirjailijat ovat joutuneet välillä jopa isänmaan vihollisen asemaan.
Elokuvakritiikki palvelee yleisöään sitä paremmin, mitä monipuolisempi joukko sitä tekee. Suomalaisen median vastuulla on etsiä ja kouluttaa vähemmistöihin kuuluvia kirjoittajia ja puhujia.
70 vuotta täyttävän SARV:n eli Suomen arvostelijain liiton juhlavuosikirja Kritiikin ääniä alkaa presidentti Tarja Halosen kannustavilla sanoilla. Ponteviin sanoihin kätkeytyy niin suuri viisaus, että saattaisi kuvitella presidentin itsekin hurahtaneen kritiikin tekijöiden joukkoon pitkän työuransa aikana.
Elokuva-alan rakenteellinen epätasa-arvo ulottuu kritiikkiin asti. Niin kauan kuin miehet kirjoittavat suurimman osan elokuvakritiikistä, satelee naiskriitikoille miesselittäviä yksityisviestejä ja vähätteleviä somekommentteja.
Olen kirjoittanut sanomalehti Keskipohjanmaahan kolmenkymmenen vuoden ajan viikoittain elokuva-arvosteluja. Koskaan en ole solminut niistä mitään sopimusta, mitä en kyllä suosittele muille freelancereille ja avustajille – sillä kaikki ei ole Keskipohjanmaata, missä sana pitää.
Missä päätetään kritiikin tulevaisuudesta? Voisivatko kriitikot ja Suomen arvostelijain liitto ry, SARV olla aktiivisesti mukana muovaamassa tulevaisuutta sen s...
Olen koko ikäni elänyt kirjakasojen ympäröimänä. Isäni alkoi keräillä kirjoja 1970-luvun puolivälissä. Kun olin noin kuusi, hänestä sanottiin, että ehtiäkseen lukemaan kaikki hankkimansa kirjat hänen täytyy pitää kirjoja kummassakin kädessä ja myös jaloissa. Toki jokainen tietää, ettei keräily ole ensisijaisesti kirjojen lukemista. Isän esimerkin innoittamana aloimme isoveljeni kanssa ratsata Porin divareita 1970-luvun lopussa.
Vuoden 2020 tammikuussa perustin kirjagram-tilin tunnuksella @teeta.ja.teksteja. Tiliä perustaessani tein selkeän rajauksen: julkaisisin kuvia lukemistani kirjoista ja kupillisesta teetä, ja nimeäisin kirjan ja teen kuvatekstissä. En kirjoittaisi kirjoista arvioita kirjagramiin. Olen ammattikriitikko ja kirjoitan rahasta. Kritiikki on yksi kapean kirjallisen leipäni palasista, ei harrastus, jossa palkkioksi riittää kirjan arvostelukappale, kuten kriitikonurani alkuvaiheessa.
