Olin koronarajoitusten jälkeen pitkästä aikaa ”toisessa kotikaupungissani” Pariisissa. Yllätyin, kun kaupungin metroasemien mainostauluissa esiintyi tavan takaa kaksi Suomessa tunnettua nimeä: Edelfelt ja Gallen-Gallela. Näitä en ole nähnyt siellä ennen.
Hamlet on pesusieni. Hamlet on ”Mona Lisa”. Kaikissa näyttelijöissä piilee Hamlet, joka pyrkii esiin, samoin Hamlet useimmissa ohjaajissa. Ian McKellenin Hamletista Lontoossa 1971 alkoi ihastukseni Englantiin, englantiin ja Shakespeareen: 20 teatteri-Hamletia ja seitsemän katkelmaa tai muunnelmaa. 22:sta on tallella lehtiarvioita, muistikuvia ei kaikista.
Saamelaisten historiaa on viime aikoihin asti tutkittu ensisijaisesti saamelaisten ja ei-saamelaisten välisten suhteiden ja kohtaamisten näkökulmasta. Näissä tutkimuksissa valtaväestön mielipiteet ovat painottuneet saamelaisten kokemusten kustannuksella.
Ohjelman kohdassa 13.38 valkoinen mies sanoi sen: n-sanan. Hän yritti kontekstualisoida sanan merkitystä, mutta virhe oli jo tapahtunut. Tai siltä se ainakin näytti.
Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo?
Satiiriin suhtaudutaan usein lajintunnistustehtävänä – jokin on tai ei ole satiiria. Keskustella kannattaisi mieluummin siitä, onnistuuko satiiri tai osuuko se oikeaan kohteeseen.
Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota.
Virolaisessa kirjallisuuskritiikissä painotetaan aikalaisuutta subjektiivisin keinoin. - Puolisoni ryttää kirjallisuuslehden ruokapöydälle. ”Andrus Kasemaa kirjoittaa, että Joanna Ellman on kypsymässä runoilijaksi”, hän puuskahtaa. Kaivan kritiikin käsiini ja sen otsikko jo kertoo paljon: ”Rohkea kunnon tyttö”.
