Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo?
Satiiriin suhtaudutaan usein lajintunnistustehtävänä – jokin on tai ei ole satiiria. Keskustella kannattaisi mieluummin siitä, onnistuuko satiiri tai osuuko se oikeaan kohteeseen.
Vaikka kirjallisuudesta kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita on melko paljon, runoudesta kirjoittaminen tuppaa jäämään harvojen harteille. Se merkitsee vastuun epätervettä kasautumista niin, että jos yksikin runoudesta kirjoittava freelancer pitää taukoa tai jää eläkkeelle, iso kasa runokirjoja jää vaille ansaitsemaansa mediahuomiota.
Virolaisessa kirjallisuuskritiikissä painotetaan aikalaisuutta subjektiivisin keinoin. - Puolisoni ryttää kirjallisuuslehden ruokapöydälle. ”Andrus Kasemaa kirjoittaa, että Joanna Ellman on kypsymässä runoilijaksi”, hän puuskahtaa. Kaivan kritiikin käsiini ja sen otsikko jo kertoo paljon: ”Rohkea kunnon tyttö”.
Moderni suomalainen runous kirjoitettiin ruotsiksi, mutta unohdettiin. Sitä seurannut tulenkantajien modernismi vaikuttaa lähinnä lapsekkaalta. Kului vuosikymmeniä ennen kuin suomalaista kirjallisuutta pystyi kutsumaan taas eurooppalaiseksi.
Ruotsinkielisen lehdistön tekstejä on arkistoitu yli sata vuotta. Ne kertovat, miten nationalismin jälkeiset muutokset sekoittivat kielialueet, ja vastakeksitty suomenruotsalaisuus pelkäsi katoavansa.
Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen? Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa.
Esittävien taiteiden kenttä koostuu perinteisesti teatterista, tanssista ja sirkuksesta. Nukke- ja esineteatteri sekä esitys- ja performanssitaide lasketaan myös yhä tavallisemmin mukaan omina lajeinaan. Lähivuosina rajapinnat lajien välillä ovat venyneet ja vuotaneet näkyvästi ja usein puhutaan nykyesityksestä silloin kun teosta ei syystä tai toisesta pystytä tai haluta liittää johonkin vakiintuneeseen lajiin.
