Olin onnellinen joka toisen viikon torstaina, kun uusi Rumba tipahti postilaatikkoon. Poistin tabloidin ympäriltä faijan Talouselämät, Hifi-lehdet ja muut oudonvakavat aikuisten maailman kiiltopaperikääreet, istuin alas ja aloin lukea. Aloitin arvosteluista.
Runoilija ja tulisielu oli lyhyt, ytimekäs ja itsessäänkin poeettinen luonnehdinta, jolla tuolloinen Uudenmaan maaherra Jacob Söderman luonnehti minulle Leif Salménia kesällä 1986, jolloin Salmén oli kutsunut juuri mietintönsä jättäneen Poliisilakikomitean puheenjohtajan Södermanin haastateltavaksi A-studioon.
Analysoin 20 vuotta sitten gradussani, itsetietoisena nuorukaisena, nykytaiteen ARS-näyttelyiden näyttelyluetteloita. Nyt huomaan, että tutkimustyön lopputulos olisi ollut erilainen, jos olisin uskaltanut päästää taiteen iholle.
Vuosien 1912–1948 olympialaisiin kuuluivat perinteisempien urheilulajien lisäksi myös taidekilpailut. Lajeina olivat arkkitehtuuri, kirjallisuus, musiikki, maalaustaide ja kuvanveisto. Vuosien mittaan taidekilpailuista tuli kuitenkin liian vakavia. Liian verisiä. Toisin sanoen liian ammattimaisia. Vuoden 1952 olympialaisissa Helsingissä taidekisoja siksi ei enää järjestetty. Minä pohdin uravaihtoehtoja 2020-luvun lopun Pohjois-Savossa. Paikallinen urheiluseura oli leipomassa minusta kilpahiihtäjää.
Olen työskennellyt lasten- ja nuortenkirjakriitikkona liki 35 vuotta, ja tuona aikana kukaan tai mikään taho ei ole koskaan ollut vallitsevaan tilanteeseen tyytyväinen. Lastenkirja-alan toimijat ovat jo vuosikymmeniä valittaneet, että uutuuksista ilmestyy kritiikkiä aivan liian vähän. Pahimmillaan tällainen vähäisen huomioinnin mantra on jo vaarassa sysätä tämän kirjallisuuden alueen kokonaan kirjallisen keskustelun reunamille.
Kiasman ja Helsingin juhlaviikonlopun yhteistyössä järjestämän Mika Vainion retrospektiivin teoksissa äänitaiteen eri puolet korostuvat monin tavoin ja muistuttavat samalla siitä, että koko lajin moniulotteisuus pakottaa kriitikon tekemään ratkaisevia valintoja teosten tulkinnassa ja kuvailussa.
Varhaisessa nuoruudessani maanantai oli minulle viikon tärkein päivä. Sen tuloa odotin aina siitä asti, kun posti edellisen viikon lopulla toi sittemmin Antenni-nimisenä tunnetun Radiokuuntelijan. Siinä olivat seuraavan viikon radio-ohjelmat lueteltu päivittäin ja mikä parasta: kahden päivän kohdalla kuunnelman perustiedot ja rooliluettelo oli laitettu kehykseen keskelle sivua.
Mestariteoksella Ilmestyskirja. Nyt ja kassamagneetilla Avengers: Endgame on yhteiset juuret siirtomaa-ajan sorrossa. Nerokas sotaelokuva oli 40 vuotta sitten tiiviimmin asian ytimessä kuin tekijät tiesivätkään, mutta todetaanko supersankarileffa silti vuosikymmenten kuluttua sitä tärkeämmäksi? Covid-19-pandemia ja George Floydin tapaus viittaavat tähän suuntaan.
Lukupiirivallankumous! Mitä se merkitsee ammattimaiselle kirjallisuuskritiikille? Viekö se jotain pois? Tuoko se jotain lisää? Kriitikko ja tiedeviestijä Heidi Heinonen pohtii kuviota SARVin Juhlavuosiesseessä.
