Ruotsinkielisen lehdistön tekstejä on arkistoitu yli sata vuotta. Ne kertovat, miten nationalismin jälkeiset muutokset sekoittivat kielialueet, ja vastakeksitty suomenruotsalaisuus pelkäsi katoavansa.
Taiteilijan odotetaan olevan yhteiskuntakriittinen, mutta samalla odotetaan myös, että yhteiskunta silti tukee häntä institutionaalisesti ja taloudellisesti. Millä taiteilija tulee toimeen? Pitäisikö taiteilijan ensin purra kättä, joka häntä ruokkii, ja sitten puhaltaa kun tuli pipi? Vai vuoropäivinä purra kättä ja suudella sitä? Ehkä koko ongelma on näennäinen. Ehkä se, että taiteilijat suostuvat ottamaan vastaan yhteiskunnan tukea, on jo sinänsä osoitus siitä, että heidän yhteiskuntakriittisyydellään on rajansa.
Esittävien taiteiden kenttä koostuu perinteisesti teatterista, tanssista ja sirkuksesta. Nukke- ja esineteatteri sekä esitys- ja performanssitaide lasketaan myös yhä tavallisemmin mukaan omina lajeinaan. Lähivuosina rajapinnat lajien välillä ovat venyneet ja vuotaneet näkyvästi ja usein puhutaan nykyesityksestä silloin kun teosta ei syystä tai toisesta pystytä tai haluta liittää johonkin vakiintuneeseen lajiin.
Mieke Bal esittelee kirjassa Travelling Concepts kuvitteellisen kohtauksen: Filosofi, psykoanalyytikko, kertomusten tutkija, arkkitehti ja taidehistorioitsija keskustelevat ”subjektista”. Keskustelun tuoksinassa kaikki puhuvat kuitenkin eri asioista. Filosofi luennoi individualismin noususta, psykoanalyytikko alitajunnasta, kertomusten tutkija on kiinnostunut kertojaäänestä ja arkkitehdin huomio kiinnittyy ihmisen tilasuhteeseen.
Kirjailijalegendat Albert Camus ja George Orwell elivät hämmästyttävän samankaltaisen elämän, vaikka ranskalaisella Camus’lla oli useita rakastajattaria ja Orwellilla häveliäät tavat. He molemmat toimivat vuosikausia journalisteina, mutta päivänpolttavista aiheista kirjoittaminen on jäänyt heidän kaunokirjallisen ja esseistisen tuotantonsa varjoon.
Kysymys ”miten luen?” on viime aikoina noussut kaunokirjallisuuden ammattikunnassa esille yhä tärkeämpänä ja yhä suoremmin. Se on hyvä asia. Lienee nimittäin usein tapana ajatella kauniisti, että lukeminen jo sinänsä automaattisesti merkitsee elettä, jolla myönteisessä mielessä pyritään ja ehkä jopa päästään tuntemattomille alueille, missä tavalla tai toisella opitaan jotain. Tapahtuu avartumista ja syntyy vaikkapa sitä paljon puhuttua myötätuntoa. Mutta jospa yhdenlainen lukeminen päinvastoin sulkee ovia ja jäykistää ajattelua siinä missä toisenlainen niitä saattaa avata tai muuttaa?
Internetissä kuka tahansa voi olla arvostelija – mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Amatöörikritiikin kirjo on laaja: kulttuurituotteiden julkinen vastaanotto on harrastustoimintaa, kaupallista toimintaa ja ammattilaisten purkautumiskanava.
Kirja-ala tuottaa vuosittain markkinoille runsain mitoin ”ohittamatonta” kirjallisuutta. Google kertoo muun muassa Beth O’Learyn Kimppakämpän ja Walter Tevisin Mustan kuningattaren olevan ”ohittamattomia lukuelämyksiä”. Silti julkaistuista teoksista suurin osa ”menee ohi”; livahtaa mainittavia jälkiä jättämättä piiloon kirjallisen kulttuurin tutkalta.
Se oli 90-luvun puoliväliä, ja Mikkelin Näyttämöpäiville tyypillistä tammikuun hyistä viimasäätä, kun kiiruhdin kohta-alkavaan esitykseen Sotkulle. Olin aikeissa avata oven ja astua sisään tapahtuman vakkarinäyttämön lämpöön sulattelemaan luitani, kun samalla hetkellä ovesta astui ulos Pirkko Heikkinen vihreässä trenssitakissaan.
Ensimmäinen tietokonepelisukupolvi on nyt tulossa keski-ikäiseksi. He eivät koskaan lopettaneet pelaamista. Yhä useampi pelaa ennemmin kuin katsoo televisiota tai käy elokuvissa. Kulttuurijournalismi ei ole pysynyt ilmiön perässä.
