Kertomuksia nähdään nykyään kaikkialla, sielläkin missä niitä ei kertomuksentutkijan vinkkelistä ole. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan essee kertomuksen käytön hyödyistä ja haitoista kritiikissä, ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki tekstilajina on siinä määrin analyyttisuuteen sitoutunut, että se väistämättä on kertomuksena heikko.
Nobelin kirjallisuuspalkinto on korkein tunnustus, jonka kirjailija voi urallaan saada. Samalla se on räjähdysherkkä ruutitynnyri, joka synnyttää kiivaita keskusteluja kirjallisuuden ja sen palkitsemisen merkityksestä. Kirjoitussarjan kolmannessa ja viimeisessä osassa kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist lukee vuosien 1981–2019 Nobel-voittajia.
Reaktivaatio – spirituaalisen voiman palauttaminen teosesineelle – ei ole voodoossa mikään yleinen proseduuri, mutta sellaiseen on tullut tarve, kun voodooesineistöä palautetaan länsimaista niiden alkusijoille.
Päätoimittajan ristiriitaisia ja potentiaalisesti hereettisiä mietteitä taiteesta ja spirituaalisesta voodoon innoittamana.
Kritiikki journalismina on ollut sekavuustilassa jo 200 vuotta. Kritiikistä kasvoi taidemuoto, kun modernin taiteilijan luovuus ja yleisön maku olivat tuomittuja eroamaan toisistaan. Vain teos, joka itsessään on jo kritiikkiä, on kritisoimisen arvoinen.
Samaan aikaan kun Helsinki viettää 200-vuotisjuhliaan Suomen pääkaupunkina ja juhlii asemaansa maailman muotoilupääkaupunkina, se käy läpi rajuinta muutosta sataan vuoteen. Muutokset koskevat ennen kaikkea Helsingin pitkää rantaviivaa: Jätkäsaarta, Telakkarantaa, Kalasatamaa ja Eteläsatamaa.
”Kritiikin ja digirunouden suhde on vielä vakiintumaton. Perinteistä kirjallisuutta arvostelemaan tottuneelle kirjallisuuskriitikolle se voi aiheuttaa ongelmia.” Tämä Kritiikin Uutisten (3/2010) uudelleenjulkaisu omistetaan syyskuussa menehtyneelle runoilija Marko Niemelle (1974–2019), joka oli yksi digitaalisen runouden edelläkävijöistä Suomessa.
Nyökyttelemme päätämme väitteille taiteen korvaamattomuudesta. Oletamme, että taiteen luomisteoissa totuutemme ja eettisyytemme ovat pelissä tavalla, joihin muut pyrkimyksemme totuuteen ja hyvään eivät niin vain kykene. Tämä saa poikkeuksellisen ihmisen uhraamaan elämänsä taiteelle. Vähäisempi motivaatio ei kannattele. Nyökyttelemme mutta olemme ehkä unohtaneet ajatella, mitä tämä tarkoittaa.
Kuluneen syksyn aikana Helsingissä pyöri useita nykytanssi- ja -teatteriesityksiä, joissa esiintyjien kasvot oli kätketty naamioin. Nykytanssin puolella erilaisia huppuasuja voidaan pitää perinteisinä, mutta keinon vyöryminen teatteri- ja esityslähtöisiin teoksiin jäi pohdituttamaan. Mistä on kysymys, kun konteksteissa, joissa esiintyjien ilmeet ovat olleet oleellinen osa ilmaisua, jopa lähtökohta, on nyt päädytty peittämään ne joukolla?
Antropologia syntyi kolonialismin myötä, mutta samalla se on oppiala, joka tarjoaa yhden kriittisen näkökulman länsimaisen nyky-yhteiskunnan tarkasteluun.
”Tavoitellessaan moraalista päämäärää runoilija uhraa runollisen voimansa; eikä tällöin olisi hätiköityä lyödä vetoa, että teoksesta tulee surkea. Runous ei voi kuin menehtymisen tai heikkenemisen uhalla muuttua tieteeksi tai moraalifilosofiaksi... Todisteleva mielenlaatu... on runollisen mielenlaadun suora vastakohta.” (Charles Baudelaire) Kysymys: kuvaileeko Baudelaire yllä yhden käsityksen taiteesta ja yhden taiteelle vastakkaisen ”todistelevan mielenlaadun” vai kuvaileeko hän kaksi samanarvoista mutta vastakkaista käsitystä taiteesta?
