Esseet

Kuvavälitteistä kirjaintoilua – kirjagram, kritiikki ja yhteisöllisyys

Vuoden 2020 tammikuussa perustin kirjagram-tilin tunnuksella @teeta.ja.teksteja. Tiliä perustaessani tein selkeän rajauksen: julkaisisin kuvia lukemistani kirjoista ja kupillisesta teetä, ja nimeäisin kirjan ja teen kuvatekstissä. En kirjoittaisi kirjoista arvioita kirjagramiin. Olen ammattikriitikko ja kirjoitan rahasta. Kritiikki on yksi kapean kirjallisen leipäni palasista, ei harrastus, jossa palkkioksi riittää kirjan arvostelukappale, kuten kriitikonurani alkuvaiheessa.

Kritiikkien kritiikki, eli muistokirjoitus dynastialle

Suomessa vasemmistotunnuksin toimineen kulttuuriliikkeen näkyvin ilmiö oli perustamisestaan 1936 aina 1960-luvun loppuun Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila, jonka kirjailijoiden parhaimmisto on osa kansallista kaanonia. Kiilan keskuudesta on lähtöisin myös kaksi avainromaanin muotoista tilitystä, joita kohtaan päivänkritiikki ei ollut aivan reilu: R. Palomeren 30-luvun kuvat (1953) ja Esa Adrianin Heinäsirkka kulkee kankeasti (1968).

Going online or not going online, that is the question

First of all, it’s not like there is much choice. Due to the pandemic, film festivals were suddenly faced with three options: cancel, postpone or yes, go online. The latter seeming especially murky, although few months in, some solutions were found – just in time for the Midnight Sun to announce their surprising conversion as well, even despite the kind of carefully groomed profile that tends to celebrate cinematic traditions rather than technical novelties.

Kaikki muuttuu paitsi tahrat paperilla

Klassinen musiikki säilyy perinteisesti jälkipolville nuottien välityksellä. Musiikkiarviot tehdään kuulokuvasta. Käytäntö pitää siitäkin huolimatta, että nyt jo edesmennyt säveltäjä aikanaan tarjoutui lähettämään partituurin kriitikolle oltuaan eri mieltä arviossa käytetystä terminologiasta. Teokset elävät ajassa, ja niitä kontekstualisoidaan jatkuvasti uudessa ympäristössä, minkä vuoksi klassisen musiikin kaanoniin kuuluvia sävellyksiä on mielekästä esittää aina uudelleen.

ONPAS TÄÄLLÄ KOO EETÄ – Kirjallisuuskritiikin loivia muutoksia

Loikoilen varhain aamulla vuoteessa, kirja kädessä. Puolitoistavuotias lapsi vieressä pötköllään on tarttunut toiseen kirjaan. Hän pettyy, kun ei ole kuvia. Punaisen kannen keskelle on sentään sijoitettu kirjailijan, Aapelin, Simo Puupposen, pieni mustalla piirretty karrikatyyri, jonka tytär heti arvioi: ”Apina oli!” Sisäsivutkin hän pystyy arvostelemaan, koska tuntee kaksi kirjainta nimeltä. Kirjoitetulle tekstille hän laatii arvostelun: ”Onpas täällä koo eetä!”

Kritiikki vai review?

Meillä termille review ei ole vastinetta, vaan se käännetään yleensä arvosteluksi. ’Uudelleen katsomista’ tai ’tarkemmin katsomista’ se pikemmin tarkoittaa. Muillakin elämänalueilla review toki tunnetaan, armeijassa puhutaan ’katselmuksesta’, ’tarkastuksesta’ ja ’paraatista’, jotka sopivat välillä myös taiteeseen.

Poikkeusajan passio

Miltä Bachin tulkinta klassisesta kärsimysnäytelmästä kuulostaa koronakaranteenissa? Kärsimys, menetys, syyllisyys – Matteus-passion tunneaines resonoi nykyhetken kanssa kuin konsanaan basso continua Tuomaskirkon jykevässä lattiassa. Passioyleisö 2020 ei kuitenkaan kokoonnu kirkkoihin ja konserttisaleihin, vaan on virtuaalinen, hetkellinen ja hajallaan suljetun maakuntarajan molemmin puolin ja keskustelee teoksesta Facebookin liveseurannassa tuore opaskirja tienviittanaan.

Hämärän värit, eli mihin estetiikkaa voisi tarvita

Taiteesta kirjoittavan täytyy päättää, missä määrin ja minkälaiseen teoriakirjallisuuteen perehtyy. Esimerkiksi taiteilijoiden itse hyödyntämistä ajankohtaisista käsitepaketeista kannattaa olla kartalla, mutta myös estetiikka voi olla iloksi. Se liittyy suoraan erääseen taidekirjoittamisen keskeiseen kysymykseen, eli miten saattaa kokemus kieleksi. Asiaa havainnollistaakseni luon tässä esseessä myös lyhyen katsauksen estetiikan historiaan, ja yhdistän sen nykyisiä näkökulmia affektiteoriaan.

Taiteilijaelämä, draama ja tiedon oikeellisuus

Mikä taiteilijan elämäkerrassa kiehtoo ja miksi taiteilijoissa kiinnostavat heidän elämänsä? Ajatellaanko, että perehtymällä taiteilijan elämään saamme samalla avaimet taiteeseen? Vai kiehtooko mielikuvitustamme renessanssin taiteilijakäsityksestä peräisin oleva taiteilijan itsetutkiskelu? Heikki Kastemaa pohtii näitä kysymyksiä esimerkkinään Vilho Lammen ja Vivian Meierin näyttelyt sekä Antti J. Jokisen Helene-elokuva.

Fiktion maailmanloppu

Kertomuksia nähdään nykyään kaikkialla, sielläkin missä niitä ei kertomuksentutkijan vinkkelistä ole. Kun minua pyydettiin kirjoittamaan essee kertomuksen käytön hyödyistä ja haitoista kritiikissä, ensimmäinen ajatukseni oli, että kritiikki tekstilajina on siinä määrin analyyttisuuteen sitoutunut, että se väistämättä on kertomuksena heikko.
bursa escort