Berliner Ensemble esitti tänä vuonna versiota Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjasta. Valinta kuulosti suomalaisittain erikoiselta. Juuri kun Knausgård-buumi on laantunut ja kaikki haluavat jotain muuta, niin silloinko on paras hetki tehdä se näyttämölle? Suomalaisen logiikan mukaan ei. Mutta saksalaisen logiikan mukaan itse asiassa paras hetki on nyt.

Pitkään Berliinissä asunut teatteriohjaaja Mikko Roiha onkin sanonut, että Saksassa teatterit toimivat kirjastoina. Koska esitysten elinkaari on pitkä, usein vuosia, on repertuaarissa nähtävillä yhtä aikaa eri aikojen teoksia. Saksalaisessa teatterissa ei myöskään kaihdeta eri aikakausien teosten näkymistä yhtä aikaa eikä juuri muodista pois menneiden teemojen ja ilmiöiden ja teosten tekemistä heti uudestaan. Tulee tunne, että halutaan säilyttää valpas ja kriittinenkin suhde siihen, mitä juuri oli, ennen kuin se palaa mahdollisesti nostalgisena.

Saksassa ohjelmistoissa vaikuttaa olevan sellaisia teoksia, jotka olivat pieniä hittejä 10 vuotta sitten – sellaisia, joita ei takuulla juuri nyt tehtäisi Suomessa uudestaan. Kuten esimerkiksi Virginie Despentesin Vernon Subutex.

Toinen asia, mikä ilahduttaa, liittyy ikähaarukkaan esitystaiteen puolella. Siinä missä suomalainen esitystaiteen kenttä tuntuu aina olevan kovin nuori, oli Saksassa tänä vuonna nähtävillä esimerkiksi She She Popin ja Showcase Beat le Motin kaltaisia pioneeriryhmiä, joista on kirjoitettu useita kirjoja ja joiden ajattelun kehittymistä pystyi ikään kuin seuraamaan näyttämöteoksissa, joissa he viittasivat omaan historiaansa, ja toisaalta täydentämään näkemäänsä lukemalla kirjaa. Myös kulttuurijournalismi näyttää pitävän juuria elossa eikä jokainen esitys vaikuttanut tipahtavan taivaalta historiattomana.

Ison aseman saaneet tekijät vaikuttavat olevan varsin vapaita tuomaan näyttämölle lähes mitä tahansa esseemäistä taidepohdintaa.

Lisäksi teatterissa ison aseman saaneet tekijät vaikuttavat olevan varsin vapaita tuomaan näyttämölle lähes mitä tahansa esseemäistä taidepohdintaa. Kuten vastikään edesmenneen René Polleschin näyttämöessee Und Jetzt? Tuntui huumaavalta, että tällaista vedettiin sunnuntai-iltapäivänä isolta näyttämöltä Berliinin Volksbühnellä. Näyttelijä Martin Wuttke teki kovasti pilaa itsensä ikäisistä teatteriherroista ja heidän vähän väsyneestä avantgardismistaan ja teatterikiistoistaan. Toisaalta teos oli myös kunnianosoitus Volksbühnelle ja sen historialle, muun muassa Benno Besson teoksille.

Sen muotoista teatteria, mitä Und Jetzt? oli, voi Suomessa nähdä yleensä vain kellareissa. Sellaista muotoa, jossa ei näennäisesti ole päätä eikä häntää vaan koko teos oli jonkinlainen itseään epäilevä essee, jota näyttelijät mumisivat keskenään, mutta samalla leikkivät hellyttävästi. Välillä iski salama ja lavastus näytti siltä kuin sitä ei olisi ollutkaan, mutta sehän oli lopulta ihan mahtavan näkemyksellinen Anna Viebrockin tila, jossa nämä teatterityöläiset etsivät taidetyön ja teatterin merkitystä, milloin Kesäyön unelmasta, milloin situationistien teorioista, mutta ihanan selkokielisesti ja itsensä likoon laittaen.

Schaubühnellä puolestaan oli esillä Thomas Ostermeierin kovasti kehuttu ikivanha ohjaus Henrik Ibsenin Kansanvihollisesta. Se näytti tosiaan vanhentuneelta, mutta tietyllä tavalla juuri tuo vanhentuneisuus teki siitä mielenkiintoisen katsoa, sillä siitä avautui perspektiivi teatterin ja sitä kautta myös yhteiskunnan muutoksiin lähihistoriassa. En silti ole aivan varma siitä, että tämän esityksen pitäminen hengissä oli enää tarpeellista. Mutta ainakin näin säilytettynä siinä oli aivan toisenlainen järki.

Nämä Berliinin-huomiot ovat saaneet minut miettimään, miten 2010-luvun, 2000-luvun ja 1990-luvun kulttuuri ja etenkin teatteri – ei pelkästään aikakausi – näkyy suomalaisilla näyttämöillä. Ja näkyykö se tietoisina viittauksina vai pikemmin tiedostamattomina? Ja kuinka nuo siteet sanallistetaan yleisölle, etenkin vähänkään suuremmalle yleisölle? Isohkoja kysymyksiä, myönnän, mutta rajaan katsauksessani katseeni viimeiseen vuoteen.

Miten 2010-luvun, 2000-luvun ja 1990-luvun kulttuuri ja etenkin teatteri – ei pelkästään aikakausi – näkyy suomalaisilla näyttämöillä?

• • •

Huomaan, että vaikka jonkinlaisena selkäydinreaktiona sanoisin, että Suomessa ei teatterin lähihistoria näy näyttämöillä, niin oikeastaan tämä yleistykseni ei täysin pidä paikkaansa, jos vilkaisen sitä, mitä on esitetty viimeisen vuoden aikana. Selkäydinreaktioni ei ole aivan väärässä – kovinkaan paljoa se ei suomalaisilla näyttämöillä näy, ei ollenkaan saksalaiseen tapaan. Mutta näkyy yhtä kaikki. Sillä ainakin Q-teatterin Joitakin keskusteluja merkityksestä, Teatteri Jurkan Elämän ensikertalaisia ja Baltic Circle -festivaalilla uusintaensi-iltansa englanninkielisenä lukudraamana saava Play Rape 2 sekä Kansallisteatterin isolla näyttämöllä esitettävä Jäniksen vuosi sisältävät pienempiä ja isompiakin vihjeitä suomalaisen teatterin lähihistoriaan.

Teatteri Jurkan 70-vuotisjuhlanäytelmän Elämän ensikertalaisia eli ikoni ja assistentti esityksen näkemisen jälkeen koin nimittäin hämmentävänä sen, miten teoksen todellisuusviittauksia pitäisi tulkita: Lauri Meren autofiktiivisyyttä aprikoivan arvion, Hanna Helavuoren todellisuusviittaukset hylkäävän blogipostauksen sekä tarkan Eeli Vilhusen jutun (jossa Reko Lundánia ei mainittu) jälkeen jäin miettimään sitä, milloin kritiikki sitoo teoksen liikaa tekijöiden historiaan ja milloin taas oikeisiin ihmisiin viittaamisen varominen alkaa saada jo ylivarovaisia sävyjä.

Elämän ensikertalaisia – eli ikoni ja assistentti Teatteri Jurkassa, ohjaus Lauri Maijala, 2023. Kuvassa Tommi Eronen ja Ella Mettänen. Kuva: Teatteri Jurkka.

On tökeröä, jos teosta luetaan yksi yhteen todellisuuden kanssa, mutta on myös vähän epärehellistä, jos sitä ei saa tuoda esiin, että ainakin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa suomalaista teatteria seurannut katsoja huomaa, miten vahvasti teos henkii sen ajan teatteria – ja miten vaikeaa tuohon aikaan on viitata ilman, että Lundánin ja hänen assistenttinsa ja Elämän ensikertalaisia -näytelmän kirjoittaneen Lauri Vennosen työsuhde tulee esiin. Minun on oikeasti vaikea sivuuttaa täysin myös näytelmän hahmon, ohjaaja Teresa Dungen ohjaamien teosten, jotka tuntuvat kuin vuosituhannen vaihteen suomalaisen teatterin jonkinlaiselta kavalkadilta, yhteyttä vaikkapa Lundánin ohjauksiin.

Samaan hengenvetoon on tietenkin syytä huomauttaa, että teos on täysin fiktiota, kuten tekijät painottavat, eikä sitä pidä lukea yksi yhteen minkään elämäkerran kanssa. Tämä yhteys tuohon viime vuosituhannen vaihteeseen on kuitenkin jotain, mikä tuntui tärkeältä. Sen ilmapiirin tavoittamisessa on jotain totta. Ja omalla tavallaan, ainakin minulle, myös jonkinlainen vihje teoksen lukemiseen. Ajattelin, että esityksessä viitattiin ja tehtiin, myös parodioimalla, kunniaa sille hengelle ja tekemisen tavalle, millä teatteria tuolloin tehtiin, ja että Lundán oli niin innostava ihminen haastattelujen ja kannanottojensa vuoksi. Ne olivat aivan täynnä innostavia kiteytyksiä, esimerkiksi tuon ”elämän ensikertalaisia” -kiteytyksen muistan oikein hyvin tuosta ajasta, ja esityksessä oli muutama muukin suora sitaatti hänen haastatteluistaan.

Mietin, että teos kertoi minulle siitä, miten sellainen idealismi ja palo ei samalla tavalla välttämättä enää teatterissa elä, eikä ehkä voikaan elää, koska aika on toinen. Tässä esityksessä se aika kuitenkin yhtäkkiä elää, semmoinen tekemisen tapa – ja ennen kaikkea näyttelijöissä. Tuli olo, että en ole pitkään aikaan nähnyt tämänkaltaista, ihan aidosti sympaattista esitystä, jotain sellaista, missä ei tunnu olevan yhtään pahaa verta, ja joka on siinä mielessä vähän niin kuin epäajanmukainen.

En ole pitkään aikaan nähnyt tämänkaltaista, ihan aidosti sympaattista esitystä.

Teos ei oikeastaan kertonut ainoastaan siitä, että nuoruuden palo katoaa, vaan pikemmin siitä, että enää ei ole paluuta tuohon aikaan ja tuonkaltaiseen paloon, jossa on monia, niin hyviä kuin huonoja puolia. Tämä on tietenkin vain yksi tulkinta. Ehkä teos on tarkoitettu jotenkin ajattomammaksi taiteentekemisen kuvaukseksi, mutta itselleni siihen tuli tuo ajallinen rajaus. Teatterin yhteiskunnallinen painoarvo ei ole enää samanlainen kuin se oli tuolloin, ja se muuttaa monta asiaa.

Q-teatterin teos Joitakin keskusteluja merkityksestä ei suoranaisesti ota suhdetta Q:n historiaan, mutta sitä tulkintakehystä on mahdotonta täysin välttää. Q-teatterin perustaja Antti Raivio kuoli syksyllä 2023 ja teoksen tapa muistuttaa taiteen tekemisen epävarmuudesta ja taiteen merkityksen katoavaisuudesta vei ajatukseni Q-teatterin alkuaikoihin. Lavalla olivat ydinjoukkoon kuuluneet ja Q-teatterin ikonisissa teoksissa näytelleet Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Tommi Korpela. Ennen kaikkea side Q-teatterin alkuaikoihin syntyi siitä samasta huomiosta kuin Jurkan Elämän ensikertalaisia -teoksessa. Taiteen painoarvo yhteiskunnassa on nyt aivan toisenlainen. Wanhaan hywään ei voi palata eikä sitä oikeastaan voi edes muistaa, paradigmat ovat muuttumassa monikriisissä olevan maailmantilanteen vuoksi.

Jäniksen vuosi Suomen Kansallisteatterissa, ohjaus Kristian Smeds, 2024. Kuvassa Tommi Korpela ja Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer

Kolmas esimerkki on aluksi pieneltä tuntuva detalji. Kristian Smedsin ohjaamassa Jäniksen vuodessa Dostojevskin Idiootin kaltainen jänis-hahmo (Marja Salo) löylyttää Vatasta ja hänen seuralaistaan. Hän huutaa: ”Olen kylvettäjä-ämmä” – määritelmä, jota Smeds itse on käyttänyt itsestään. Ei opettaja, ei saarnaaja eikä edes itseään etsivä Vatanen vaan nimenomaan teatterintekijä, Myshkinin kaltainen jänis, joka haluaa kutsua suomalaiset samaan saunaan kylpemään, mahdollisimman tasaveroisina.

Onko se enää mahdollista? Tai onko siitä enää edes mahdollista haaveilla? Mental Finlandissa Smeds esitti suomalaiset sukurutsaisina natseina – ei pelkästään, mutta myös – ja oli aikaansa edellä, sillä jytkyt ja perussuomalaisten nousu olivat vasta tuloillaan. Nyt hän kuitenkin yllättää kurottamalla teoksellaan yhteiskunnassa vallitsevan vihan yli, jonkinlaiseen post-persulandiaan. Haluaisin uskoa, että hän on oikeassa. Yhtä kaikki esityksessä näen vahvan viittauksen Smedsin aiempaan toimintaan, mutta en niinkään itsekeskeisenä pyörimisenä vaan esseemäisenä pohdintana teatterin mahdollisuuksista yrittää puhua jollekin muulle kuin juuri omalle joukolle. Olla jonkun itseään suuremman yhteisen ajattelun paikka.

Olla jonkun itseään suuremman yhteisen ajattelun paikka.

Neljäs suomalaisen teatterin lähihistoriaa kartoittava teos on vielä tulossa. Nimittäin Anna Paavilaisen teatteriraiskauksista lähtenyt ja koko länsimaisen teatterin patriarkaalisuutta huojuttanut Play Rape -teos nyt 2.0 -versiona englanniksi. Kymmenen vuotta sitten teos tuntui räjäyttävän jotain peruuttamattomasti. Paavilaisen kokema viha, häpeä ja kamppailu sai ihmettelemään teatterin jämähtäneisyyttä ja koko teatterirakenteen kyvyttömyyttä nähdä nuori naisnäyttelijä omaehtoisena, omavaloisena taiteilijana.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Muun muassa #metoo-ilmiö alkoi vasta tämän esityksen jälkeen, ja ylipäätään vasta silloin nousi esiin kysymys siitä, että klassikot vaatisivat päällekirjoitusta nimenomaan sen vuoksi, että fyysisesti toistetut alistavat tarinat toistavat asioita konkreettisesti näyttämöllä. Koska esitystä ei vielä ole voinut kukaan nähdä, sen voimasta ei vielä voi sanoa mitään. Mutta jo ennen kuin olen sen englanninkielisenä lukudraamana nähnyt, tällainen uusi tuleminen on erittäin tervetullut teko. Osoittautuu teos nykyajassamme miksi tahansa, tämänkaltainen lähiajan merkkipaaluteoksen katsominen uudestaan on juuri sen kaltaista ajattelua, jota suomalaisessa teatterissa voisi olla enemmän.

Tänä vuonna myös Oblivia-ryhmän perustaja Annika Tudeer on esittänyt sooloteostaan Turn Turtle Turn – the lecture performance omasta taiteilijantaipaleestaan. Vielä kaksi esitystä Suomessa tänä syksynä saava teos on eräänlainen vastine Smedsin ja René Polleschin teoksille, mutta tapahtuu selkeästi esitystaiteen kontekstissa eikä teatterissa.

• • •

Suomi on pieni, joten teattereiden on vaikeaa, ehkä mahdotontakin toimia sellaisina kirjastoina kuin saksalaisten teattereiden. Mutta surullista on, että usein asiat suomalaisessa teatterissa unohtuvat hyvin nopeasti ja palaavat vasta kun on nostalgisoinnin aika. Silloin vieraillaan jonkinlaisessa nostalgiamuseossa. Miten tämän voisi estää?

Suomalaisen teatterin lähihistorian tarkastelussa Teatterimuseo on olennaisessa asemassa, ja se onkin viime vuosina napannut näyttelyihinsä teemoja, joiden muistaminen suomalaisessa teatterikeskustelussa olisi hyvä asia. Vastikään kaksikymmentä vuotta täyttäneen Toisissa tiloissa -ryhmän historia sekä kokonaan uudistettu perusnäyttely ehkäisevät muistinmenetystä sekä nostalgiaan uppoamista.

Teatterikorkeakoulu ja Näty ovat järjestäneet tänä vuonna kaksi Kaisa Korhosen elämäntyöhön perehtynyttä seminaaria. On hyvä muistaa, että taidekorkeakoulussa luodaan paitsi uutta, myös luodaan koko ajan suhdetta menneeseen.

Ntamon julkaisema teos, Pasi Lampelan ja Virpi Rautsialan toimittama Murroskausi vuodelta 2022 antaa kymmenen 1990-luvulla uransa aloittaneen teatterintekijän puhua ja teoksen kokonaisuudessa lähihistoria elää taiteilijoiden vapaasti assosioivassa puheessa. Myös useissa taiteilijaelämäkerroissa ja toki tutkimuksessakin luodataan lähihistoriaa.

Kulttuurijournalismi ja kritiikki ovat kuitenkin avainasemassa: niiden kautta keskustelua teatterin lähihistoriasta voisi tuoda enemmän esiin. Kuluneena vuonna kun on esitetty muutamia teoksia – ja tullaan vielä esittämään Play Rape 2.0 – jotka syöttävät lapaan keskustelua suomalaisen teatterin lähihistoriasta. Ehkä myös kulttuurijournalismi ja kritiikki voisivat olla vahvemmin mukana auttamassa teatteria olemaan vähemmän museo ja enemmän kirjasto.

Kirjoittaja on teatteri- ja tanssikriitikko sekä Teatterin Uusi Alkukirjasto -kustantamon toinen perustaja. Hän myös haastattelee Anna Paavilaista ja Play Rape 2.0 -ryhmän muuta työryhmää 28.11. Baltic Circle -festivaalilla lukudraaman jälkeen.

Esseeparin ensimmäinen osa Täydellinen spektaakkeli! ilmestyi Kritiikin Uutisissa 5.5.2024.

Lähteet

Esitykset:

Florian Borchmeyer / Bettina Ehrlich / Thomas Ostermeier / Virginie Despentes: Das leben des Vernon Subutex 1, ohjaus Thomas Ostermeier. Ensi-ilta 4.12.2021, Schaubühne.

Henrik Ibsen: Ein Volksfiende, ohjaus Thomas Ostermeier. Ensi-ilta 12.6.2012, Schaubühne. The Guardianin arvostelu.

Anna Paavilainen: Play Rape 2.0, 28.11.2024 Baltic Circle festivaalilla.

Akse Pettersson: Joitakin keskusteluja merkityksestä, ohjaus Akse Pettersson. Ensi-ilta 22.9.2023, Q-teatteri.

René Pollesch: Und Jetzt? (käsikirjoitus ja ohjaus). Ensi-ilta 2.12. 2022, Volksbühne. Nachkritik.de:n artikkeli.

Yana Ross / Samuel Petit / Ameli Joana Haag / Karl Ove Knausgård: Sterben Lieben Kämpfen. Yana Rossin ohjaus Karl Ove Knausgårdin Min kamp -romaanisarjasta. Ensi-ilta 1.3.2024, Berliner Ensemble.

Kristian Smeds / Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi, ohjaus Kristian Smeds. Ensi-ilta 16.10.2024, Kansallisteatteri.

Annika Tudeer: Turn Turtle Turn – lecture performance. Ensi-ilta 1.11. 2024, Mad House Helsinki.

Lauri Vennonen: Elämän ensikertalaisia eli ikoni ja assistentti, ohjaus, lavastus ja puvut Lauri Maijala. Ensi-ilta 21.10.2023, Teatteri Jurkka.

Artikkelit:

Hanna Helavuori: Elämän ensikertalaisia – ”mitä mä teen mun elämällä”, 13.11.2023.

Lauri Meri: Teatteri Jurkka juhlii teatteriaiheisella näytelmällä, joka ei anna ruusuista kuvaa ammattikunnasta. HS 22.10.2023.

Eeli Vilhunen: Teatteriarvio: Teatteri Jurkan juhlanäytelmä valloittaa näyttelijäntyöllään. Demokraatti 26.10.2023.