Marissa Mehr:

Nainen, joka käveli veitseen.

Vastapaino 2024, 240 s.

Ooppera tunnetaan siitä, että yhteiskunnan eliitti ammattikunnasta riippumatta rakastaa tuota mahtipontista näyttämötaiteen muotoa. Tavalliset tallaajat taas suhtautuvat oopperaan hyvin nihkeästi, koska kerta toisensa jälkeen mielipidemittauksissa ooppera julistetaan vihatuimmaksi taiteenlajiksi. Ooppera ei ole vain tai edes enimmäkseen taidetta, vaan suoranainen eliitin ja sen vallan symboli.

Marissa Mehrin kirjassa analyysin kohteena ovatkin enemmän luokkaristiriidat, joita ooppera ilmentää. Teos on myös osaksi omaelämäkerrallinen, mikä tuo siihen oman silauksensa. Kirjoittaja on itse ristiriitojen polttopisteessä: hän on työväenluokkaisesta lähiöperheestä kotoisin, mutta silti ihailee oopperaa yli kaiken. Kirjan alussa Mehr kertoo siitä, kuinka vuosia oopperaa television välityksellä ihaillut kaksikymppinen nainen pääsee vihdoin seuraamaan sitä oikeasti yhdessä eliitin kanssa – ja haluaa huutaa koko maailmalle, että minä olen käynyt oopperassa.

Oopperaa on kuitenkin käytetty myös kyseenalaistamaan ja jopa pilkkaamaan eliittiä ja sen valtaa. Ei sen vähäisempi tekijä alalla kuin W. A. Mozart pilkkaa Figaron häissä aikansa eliittiä – ja vielä työväen näkökulmasta käsin. Mehr muistuttaa, että Mozart oli freelancer, siis epävarmoilla pätkätöillä elantonsa ansaitseva pienituloinen, jonka pääoma oli puhtaasti henkistä laadultaan.

Mehr löytää monia muitakin oopperaesityksiä, joissa luokkaristiriidat nostetaan tapetille. Itse asiassa hän löytää tutkimuksia, joiden mukaan ooppera ei alun alkaen olekaan ollut yläluokan yksityisomaisuutta, vaan vasta 1800-luvulla siitä alettiin tekemällä tehdä sellaista. Joskin taas monet muut pitävät oopperaa läpikotaisin elitistisensä, jota se on ollut aikojen alusta lähtien.

Kiintoisa kirjassakin vilahtava huomio on, että oopperaan mennään enemmän katseltavaksi kuin katselemaan, kuten Mehr asian ilmaisee. Oopperaa ei ensi sijassa mennä katsomaan rakkaudesta taiteeseen, vaan statuksen takia, samaan tapaan kuin rikkaat keräävät suuria taideteoksia seinilleen osoittamaan miten rikkaita ja mahtavia he ovat. Pointti on siinä, että heidän pääomansa on pelkästään aineellista, eivätkä he ymmärrä, ja tuskin edes yrittävät ymmärtää taiteesta sen enempää kuin ylenkatsomansa työväenluokkaisetkaan.

Oopperaan mennään enemmän katseltavaksi kuin katselemaan.

Oopperaan liittyviä perinteisiä asetelmia olisi helpompi dekonstruoida, jos ottaisi käsiteltäväksi oopperaa oopperan ulkopuolelta. Eli vaikka Queen-yhtyeen levyn A Night At The Opera (joka pitää sisällään rockin ooppera-klassikon Bohemian Rhapsody) ja The Who -yhtyeen tupla-albumin Tommy. Rockin ja oopperan yhdistäminen on kumouksellista, koska yleisesti ajatellaan, että rock on taiteena yhtä alhaalla kuin ooppera korkealla. Tämän vuoksi rockin ja oopperan dialektiikan analyysi olisi voinut olla erityisen antoisaa molempien taiteenlajien kannalta.

Tämän tuominen julkiseen tietoisuuteen voisi kaataa tai ainakin horjutella muuria populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin väliltä. Ainakin The Whon ja Queenin teokset olivat suurmenestyksiä niin kriitikoiden kuin kansankin keskuudessa. Jos oopperan elitistisyys on vasta myöhempien aikojen perua, rockooppera merkitsee paluuta oopperan ytimeen ja alkulähteille.

• • •

Mehrin kirjasta tulee pitemmälle lukiessa vaikutelma, että kirjoittaja ensi sijassa painii omien alemmuuden tunteidensa kanssa. Kuin kirjoittaja olisi fiksautunut traumaattiseen työväenluokkaiseen menneisyyteensä, mikä sitten kärjistyy oopperassa. Ahdistava luokkatietoisuus seuraa Mehriä muuallekin kuin oopperaan – ainoastaan kylpyhuoneessa hän kokee olevansa siitä vapaa. Tietysti luokalla on vaikutusta, mutta ei välttämättä niin suurta ja pitkäkestoista. Se on yksi vaikuttaja rodun, sukupuolen, lajin, persoonan jne. joukossa.

Outoa on toisaalta se, että Mehr ei huomaa, että hän itsekin edustaa eliittiä – kriitikkona. Eikö syy siihen että kansan ammattien arvostuksen mittauksissa kriitikko sijoittuu hännänhuipuksi ole se, että kriitikko on koetaan ylimieliseksi elitistiksi, joka järjestelmällisesti teilaa kansan rakastamat viihteelliset teokset.

Kirjan edetessä sukupuoli kyllä tulee vahvasti esiin ja käsiteltäväksi, mikä kiteytyy kirjan Carmen-oopperasta napatusta kummallisessa nimessä. Miten kukaan voi olla niin tyhmä ja sokea että kävelee veitseen, kysyy Mehr. Kyse ei olekaan tyhmyydestä, vaan retoriikasta. Mehr vertaa lausetta päivälehtien otsikoihin kuten ”Mustasukkaisuus piinaa Markkua”, ”Ei olisi pitänyt juoda niin paljon”. Näissä syy siirretään tekijältä kohteelle – joka on (tietysti) nainen. Jos asian sanoisi suoraan, niin lauseet menisivät näin: ”Markku piinaa vaimoaan”, ”Nainen puukotettiin veitsellä” ja ”Raiskasin humalassa naisen”.

Miten kukaan voi olla niin tyhmä ja sokea että kävelee veitseen, kysyy Mehr.

Oopperoissa raiskataan ja pahoinpidellään naisia yhtä paljon kuin sodissa, niin että on miltei mahdoton mieltää sellaista oopperaa, jossa sukupuolet olisivat vapaita ja tasavertaisia. Myös rasismi kummittelee oopperoissa. Sekä tietysti nationalismi, josta Richard Wagner on tunnetuin mutta ei ainoa edustaja. Oopperan tähtiä säveltäjistä ja ohjaajista esiintyjiin ovat länsimaiset valkoiset miehet. Näin ooppera on kaikenlaisen alistamisen ja riiston kruunu ja kristallisoituma.

Mehrin ongelma on, että hän puhuu erikseen luokista, sukupuolesta ja rodusta, eikä niputa niitä yhteen. Kaikissahan on kyse samasta sorrosta, joka vain ilmenee eri muodoissa työläisistä ja naisista ei-valkoisiin. Perinne on oopperan ydin ja taikasana, toteaa Mehr. Olisi voinut pureutua enemmän siihen, mikä tämä kokonaisuus on: kirkollinen, feodaalinen vai kapitalistinen?

Miten sitten vapautua elitistisen miesvallan kuristavasta otteesta? Mehrin keinot jäävät mielestäni laihanpuoleisiksi: toistaa toistamistaan asetelmien vääryyttä kunnes paine puhkaisee kuplan, parodioida tunnettuja oopperoita siten että sortotyö tulee selvästi näkyviin, prideistää ooppera kirkkaalla ihonvärin hälventävällä värijuhlalla, aihetta tutkineen humanistisen tieteen tulosten levittäminen… Mutta kun luo katseensa ympäröivään globaaliin maailmaan keinot näyttävät yhtä tehokkailta kuin Ukrainan sodan lopettaminen mielenosoituksilla suurlähetystön edessä. Maailmahan miehistyy kaikkialla kaikin tavoin kiihtyvällä vauhdilla ja taitaa olla ohittanut siinä jo 1800-luvunkin. Naiset pääsevät mukaan vain kun esim. Margaret Thatcherin ja Riikka Purran tavoin pukevat ylleen miehen manttelin ja toimivat sen mukaisesti. – Siis, naisetkin mukaan iskemään veitsensä Carmeniin?

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko.