Viime kuukausina on ruodittu kriittisesti suomalaisen kulttuurijournalismin kurjaa nykytilaa. Kulttuuriväen suuttumusta ovat lisänneet valtavirtamedian ennen aikaiset ennustukset fyysisen kirjan kuolemasta. Samanaikaisesti Petteri Orpon hallitus on suorittanut historiallisen suuria kulttuurileikkauksiaan.

Huomattavasti vähemmän on pohdittu sitä, miksi kulttuurin asema suomalaisessa yhteiskunnassa on niin heikko, että sen elinkeinoedellytyksistä ollaan valmiita saksimaan yhtä innokkaasti niin valtioneuvostosta kuin Sanoman hallituksestakin käsin. Ja toisaalta, miksei kulttuuripolitiikka hetkauta tämän päivän suomalaisia äänestäjiä ja mediakuluttajia enempää, vaikka Suomen valtion syntyä ja historiaa ajatellen kansallisen kulttuurin ja taiteilijoiden rooli on ollut kiistämätön?

Miksi kulttuurin asema suomalaisessa yhteiskunnassa on niin heikko?

Yhtä yhdistävää syytä kulttuurin kriisiin Suomessa lienee mahdotonta löytää, mutta molempien – siis kulttuuripolitiikan ja kulttuurijournalismin – kohdalla kyse on pidempiaikaisesta eristäytymiskehityksestä.

Kulttuuri on vuosikymmenien saatossa irrotettu tehokkaasti valtiontaloudesta ja puoluepolitiikasta. Vastuu ilmiöstä lankeaa tasaisesti sekä koko puoluekentälle että jossain määrin myös kulttuurialan omiin, muutosvastarintaisiin rakenteisiin.

• • •

Merkittävin selitys kulttuurin yhteiskunnalliseen eristämiseen lienee sen julkisen rahoituksen ratkaisuissa. Jo omassa lapsuudessani 80-luvulla omat vanhempani perustelivat lottoamistaan sillä, että samalla tuettiin suomalaista kulttuuria ja päihdetyötä. Puoluepolitiikka kykeni pesemään kätensä, kun merkittäväksi rahoitusvälineeksi löytyi rahapelimonopoli valtion budjettikehyksen ulkopuolelta. Myös kulttuurin järjestökenttä tuki eettisesti kestämätöntä rahapelijärjestelyä, joka tarjosi poliittisista suhdanteista riippumatta stabiilin rahoituspohjan kulttuurille.

Samalla kulttuuri etääntyi tehokkaasti päivän politiikasta, vaaliteemoista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. 2000-luvun aikana kulttuuripolitiikka on noussut laajan yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi oikeastaan vain neljästi. Triggerinä on ollut pääosin tekijänoikeus, joka säteilee yhteiskunnassa muillekin toimialoille, kuten mediakenttään ja sitä kautta myös kulttuurijournalismiin.

Ensimmäinen kerta osui lokakuuhun 2005 eduskunnan käsitellessä niin sanottua Lex Karpelaa. Silloisen kulttuuriministeri Tanja Karpelan ajama lainmuutos, jolla suomalaista tekijänoikeuslainsäädäntöä päivitettiin digitaaliseen ympäristöön ja yhteensovitettiin Euroopan unionin silloisen tekijänoikeusdirektiivin mukaiseksi, aiheutti valtavan palautevyöryn. Karpelan lokaamiskampanjaa vetänyt piraattiliike vastusti tiukasti lainmuutosta, koska ministerin esitys antoi viranomaisille laajemmat valtuudet puuttua verkkopiratismiin. Vaikka piraatit eivät onnistuneet kampeamaan 2007 alusta voimaantullutta lainmuutosta, he onnistuivat juurruttamaan tekijänoikeuskeskusteluun sananvapaussyötin, johon media tarttui toistuvasti myös tulevina vuosina tekijänoikeuskysymyksiä ruotiessaan.

Tekijänoikeuden heikentäminen oli mediatalojenkin intressissä.

Tekijänoikeus ei ollut tietenkään yksin kulttuuripoliittinen kysymys. Tekijänoikeuden heikentäminen oli mediatalojenkin intressissä niiden pyrkiessä kahmimaan uusissa sopimuksissaan entistä laajemmin toimittajien ja kuvaajien oikeudet itselleen. Kohtuullisen korvauksen vaatimus on jäänyt lähinnä sanahelinäksi Journalistiliiton käytäville.

Toisaalta mediabisnes on nimenomaan tekijänoikeusbisnes. Myös lukuisilla muilla toimialoilla – erityisesti teknologiateollisuudessa – herättiin vuosituhannen alussa tekijänoikeuksien vaikutuksiin. Vahva tekijänoikeus istui heikosti Nokia-Suomeen insinööriajattelun kanssa. Karpelan seuraaja, kulttuuriministeri Stefan Wallin yritti ajaa vaivihkaa läpi niin sanotun työsuhdetekijänoikeuden Suomeen, mutta joutui lopulta perääntymään, kun työsuhdeolettaman lisääminen tekijänoikeuslakiin sai täystyrmäyksen eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Suurta mediajulkisuutta tämä keissi sai viimeistään PMMP-yhtyeen Paula Vesalan ja Mira Luotin vedottua laulaen sivistysvaliokunnan jäseniin uutiskameroiden edessä.

• • •

Kolmannen kerran kulttuuri nousi poliittisen keskustelun keskiöön helmikuussa 2014. Piraattiliikkeen lanseeraama Järkeä tekijänoikeuslakiin -kansalaisaloite päätyi silloin eduskunnan käsittelyyn. Käytännössä Lex Karpelan kaatamiseen pyrkinyt aloite kaatui selvin numeroin eduskunnassa, mutta sitä edelsi kiihtynyt keskustelu piratismin viranomaiskäytännöistä Suomessa.

Piratismiliike ujuttautui samoihin aikoihin myös koko puoluekenttään puolueiden nuorisosiipien painostuksesta. Perinteisesti kulttuuripuolueina brändäytyneiden Vasemmiston ja Vihreiden eduskuntaryhmät hajosivat esimerkiksi kahtia merkittävän osan kansanedustajista äänestettyä kaatuneen lakialoitteen puolesta eli kulttuurintekijöiden edun vastaisesti.

Samaisen kansalaisaloitteen käsittelyn aikoihin Suomen hallitus päätti myös teettää yksityisen kopioinnin hyvityksestä riippumattoman selvityksen. Kasettimaksuna 80-luvulla tunnetun hyvitysmaksun kertymä markkinoilla oli romahtanut, kun laitekantaa ei oltu päivitetty vuosiin. Vaikutukset kulttuurialoille olivat dramaattiset. Erityisesti Nokia vastusti aggressiivisesti älypuhelimien liittämistä hyvitysmaksulaitekantaan, vaikka valtaosa yksityisestä kopioinnista tapahtui todistetusti juuri kännyköillä. Kompromissiksi hallitus lopulta esitti, että korotettu hyvitysmaksu siirrettäisiin suoraan valtion budjettiin. Aihe on kuitenkin säilynyt kulttuurialoja ajatellen kuumana perunana näihin päiviin. Ensi vuoden alusta yksityisen kopioinnin hyvitys romahtaa hallituksen päätöksellä kaikessa hiljaisuudessa yhdestätoista kuuteen miljoonaan euroon.

Ensi vuoden alusta yksityisen kopioinnin hyvitys romahtaa hallituksen päätöksellä kaikessa hiljaisuudessa yhdestätoista kuuteen miljoonaan euroon.

• • •

Viimeisin laajempi kulttuuripoliittinen julkinen keskustelu käytiin pandemia-aikana. Viimeistään keväällä 2020 selvisi, miten järjestäytymätön ja siiloutunut kulttuurikenttä Suomessa oli. Samalla myös huomattiin, kuinka epätasa-arvoisesti lainsäädäntö kohteli eri kulttuurialojen toimijoita ja miten heikosti sosiaali- ja työttömyysturva toteutuivat kulttuurisulkujen takia työttömiksi jääneiden freelancereiden arjessa. Koronatuki saavutti valtionosuusjärjestelmän kulttuuri-instituutiot muutamassa viikossa, mutta freelancerit jäivät kirjaimellisesti melkein vuodeksi lehdelle soittelemaan.

Viime eduskuntavaaleihin mennessä nämä kysymykset oli kuitenkin jo tehokkaasti kuopattu politiikan foorumeilta. On kuvaavaa, että Petteri Orpon hallitus leikkaa nyt eniten juuri niiltä samoilta kulttuurialan vapaan kentän toimijoilta, joiden karun kohtelun lukuisat nykyisten hallituspuolueiden edustajat nostivat syystäkin tikunnokkaan Sanna Marinin hallituksen pandemia-ajan kulttuuripolitiikkaa ruotiessaan. Poliitikkojen freelancer-empatia ei selkeästi ole kestolaji.

• • •

Kulttuurijournalismin heikosta tilasta maan ykkösmedioissa kertoo puolestaan paljon se, ettei Petteri Orpon hallituspohjaa ole vaadittu kunnolla vastuuseen räikeästä ristiriidasta kunnianhimoisten hallitusohjelmakirjausten ja kurjistavan reaalikulttuuripolitiikan välillä. Hallituksen tilaama kulttuuripoliittinen selvityskin jäi nähtävästi suurimmalta osalta käsittelemättä, kun Coldplaylla sai enempi klikkejä.

Petteri Orpon hallituspohjaa ei ole vaadittu kunnolla vastuuseen räikeästä ristiriidasta kunnianhimoisten hallitusohjelmakirjausten ja kurjistavan reaalikulttuuripolitiikan välillä.

Yleisradion leikkauksiin liittyvässä keskustelussa kulttuuri on niin ikään sivuutettu lähes tyystin. Yle on kuitenkin Suomen merkittävin yksittäinen kulttuurin ostaja- ja välittäjätaho. Ylen leikkaukset tulevat kohdistumaan väistämättä ensimmäisinä ulkoa ostettaviin sisältöihin ja viimeisenä omaan henkilöstöön. Eli jälleen leikataan kulttuurialan vapaan kentän freelancereilta, eikä esimerkiksi uutis- ja ajankohtaistoimituksesta, jota vastaan valtiovalta käy pyhää sotaansa Medialiiton säestämänä.

Vallan vahtikoira ei herännyt myöskään kiinnostavaan kulttuuripoliittiseen ristiriitaan juuri vaalien alla. Ylen vaalitentissä maaliskuussa 2023 tuleva valtiovarainministeri Riikka Purra tunnetusti rinnasti kulttuurin luksuspalveluksi, jollaiseen suomalaisilla ei ole varaa. Tämä oli ensimmäinen ja ainoa kerta vaaleissa, kun sana kulttuuri nousi tv-vaalitentissä ylipäätään esiin, mistä siis saatiin kiittää kulttuuriin nihkeästi suhtautuvia Perussuomalaisia. Kommentillaan Purra positioi kuitenkin itsensä yksityishenkilönä sekä muun muassa puoluetoverinsa Sakari Puiston tunnettuina kuvataiteen keräilijöinä luksuspalveluiden suurkuluttajiksi ja sitä kautta eliittiin, mikä olisi voinut – ainakin terävämmällä poliittisen journalismin kynällä – synnyttää äänestäjille mielleyhtymän äänikuningattaresta, joka sanoo yhtä ja tekee ihan päinvastaista.

• • •

Markus Nordenstreng on helsinkiläinen pitkän linjan musiikintekijä, muusikko ja kulttuurivaikuttaja. 

Kuva: Tero Ahonen