Helsingissä vuodesta 2004 vietettyyn Flow-festivaaliin kuului tänä vuonna viidettätoista kertaa The Other Sound -niminen vaihtoehtoisen musiikin ohjelmisto. Kriitikko Petteri Enroth kävi kokemassa ohjelmiston keikkoja niille omistetussa Tiivistämö-rakennuksessa.

Flow-festivaali eli formatiiviset vuotensa hipsterikulttuurin syleilyssä. Jo yli vuosikymmen sitten mailleen painunut valtavien feikkisilmälasien, ruokaan ja matkailuun liittyvien aitousfetissien sekä teennäisen cityrentouden kulttuuri ansaitsi naureskelun, jota sai osakseen.

Samalla siihen kuitenkin sisältyi uuden löytämisen, marginaaliin sukeltamisen sekä älyllisten virikkeiden eetos, joka tuntuu melkein nostalgiselta vuonna 2024. Aikamme henki suosii uteliaisuuden puutetta, valmiiksi suosittujen asioiden diggailua ja epäilyä kaikkeen, joka ei ole läpäissyt puheenaiheeksi muuttumisen viraaliustestiä. Somettunut populaarikulttuuri on lohduton keitos medioitunutta tunnekitschiä, kuten aikuisia ihmisiä kirjoittamassa ”siis tää” influenssereiden latteisiin arvojulistuksiin, kulttuurituotteiden alistamista samastumispinnoiksi ja ensivaikutelmien ylevöittämistä ajatuksiksi. ”Elitismi”-sanaa läiskitään ympäriinsä kuin varmuuden varalta.

Somettunut populaarikulttuuri on lohduton keitos medioitunutta tunnekitschiä.

Niin performatiivista, statusahdistunutta ja pelokkaan ironista kuin hipsteröinti usein olikin, se ansaitsee osittaisen kunnianpalautuksen yrityksenä luoda älyllisesti erittelevää, moninaisia kokemisen tapoja etsivää suhdetta kulttuuri-ilmiöihin.

Flow-festivaalille hipsterien sydänaikana vuonna 2010 lanseeratulla The Other Sound -ohjelmistolla on tämän aikakausien pyörähdyksen vuoksi lähes retro, ja siksi raikas, aura. Olisi kiinnostavaa tietää, millaisia keskusteluja ohjelmistosta on tuotannossa sittemmin käyty. Onko sen olemassaolo esimerkiksi ollut liipaisimella, tai miten sen kuratointiperiaatteet ovat muuttuneet, jos ovat? Taloudellisesti kyse ei ole merkittävästä tekijästä, mikä toki festivaalilla tiedetään: talon omien kuvaajien median käyttöön tuottamasta materiaalista löytyi otoksia vain yhdeltä Tiivistämön yhdestätoista keikasta tuhansien festarikävijöiden asuja, kojujen ruokia ja yleistä meininkiä kartoittavien kuvien joukosta.

Jollain lailla tämä nostaa ohjelmiston arvoa – ehkä sitä todella pidetään mukana tarjonnassa, koska niin halutaan, eikä asiaan liity laskelmointia. Tai sitten ”Flow Festival lopettaa kokeelliseen musiikin ohjelmistonsa” on brändin kannalta huono otsikkoprospekti.

Keskityn tämän vuoden The Other Sound -ohjelmiston keikoista viiteen. Pitkälti ainoa ohjelmistoa yhdistävä tekijä oli jorauskelvottomuus, mutta ei Tiivistämöstä myöskään ollut väsyneiden juhlijoiden chill out -varikoksi.

Ainoa ohjelmistoa yhdistävä tekijä oli jorauskelvottomuus.

Lihan ja koneen pinnoilla

Teollisesti muriseva syntetisaattorivalli ryömii korviin ja sitten jalkojen, takapuolen ja alaselän kautta rintalastan ja kallon väliin. Perjantaina Tiivistämössä ensimmäisenä esiintynyt Evicshen soittaa saman tien koko rakennusta, mutta toisin kuin vaikkapa klassisen musiikin konserttisaleissa, huone ei vastaa sointiin hyväillen vaan rutisee vastentahtoisesti.

Pian käy ilmi, että syntetisoitu äänimuuri oli lempeintä mitä oli luvassa. Evicshen eli sanfransiscolainen Victoria Shen soitti 40 minuutin aikana muun muassa kahta itse rakentamaansa pyörivää pikkulaitetta, joille asetti rikkinäisiä vinyylejä louhien niistä brutaaleja ääniä kynsiinsä teippaamillaan levysoitinneuloilla. Wolverine-tyyppisten akryylikynsineulojen lisäksi kontaktimikrofonit olivat suuressa roolissa. Shen saattoi retuuttaa metallisesti muljahtelevaa vannetta kietoen sen sitten hirveällä rutinalla kaulaansa, soittaa viulunjousella jalkapohjansa ja niskansa välille virittämäänsä teräsvaijeria ja repiä kammalla hiuksistaan hyökkäävää takkumeteliä.

Hiustensa lisäksi Shen käytti suutaan, sormiaan ja muuta ruumistaan monin tavoin osana signaaliketjua, mikä yhdessä äänentuottamisen koreografisuuden kanssa teki keikasta vangitsevan fyysisen performanssin. Myös suhteiden vaihtelu ketjussa oli oleellista. Kun Shen tempoilevien valojen ja vääntelehtivien äänten myrskyssä työnsi soitinneulakynnen suuhunsa ja soitti sillä kielensä pintaa, oli luontevaa muistaa esimerkiksi David Cronenbergin elokuvat, ihmisen ja ei-ihmisen liitokset, joissa halun ja mekaanisen tapahtumisen raja hämärtyy.

Evicshenin äänikuva oli armoton ja varsinaisia nuotteja aistittavissa vain hetkittäin, mutta tekstuurien, tunnelmien ja rytmien vaihtelua oli yllin kyllin. Myös äänten aiheuttamassa tilantunnussa oli suuria eroja valtavasta onkaloudesta läpitunkemattoman materian likeisyyteen.

Evicshenin tavalla äärimmäinen musiikkiartisti toimii rajalla, jossa äänitaiteesta ja musiikista nousevat esiin sekä erot että yhtäläisyydet.

Kokeellisen musiikintekijän lisäksi Shen on äänitaiteilija, ja monet esityksen elementeistä on helppo kuvitella osaksi ääni-installaatiota. Esiintyminen havainnollisti, että pienimmillään kokeellisen musiikin ja äänitaiteen erot paikantuvat jotakuinkin kolmeen tekijään. Musiikkia esitetään tapahtumaluonteisesti ja tilanteeseen sisältyy odotus draaman kaaresta, mikä ei päde äänitaiteeseen; äänitaiteessa ei kuulla paikan päällä soittavia ihmisiä vaan muuta reaaliaikaista ääntä tai kenttä-äänityksiä; ja lisäksi äänen installointi näyttelytilaan on hyvin eri asia kuin keikkapaikan äänentoistojärjestelmän käyttäminen. Evicshenin tavalla äärimmäinen musiikkiartisti toimii rajalla, jossa äänitaiteesta ja musiikista nousevat esiin sekä erot että yhtäläisyydet. Vaikka Evicshen ”heitti keikan” ja soitti kaikenlaisia esineitä, kyse ei lopulta ollut niinkään musiikista kuin sen materiaalisesta ehdosta, äänestä: kaikesta siitä maailman aineen värinästä, jonka keskellä pidämme jatkuvasti yllä taustan ja etualan, merkityksettömän hälyn ja merkityksellisen signaalin rajaa.

Ajan natiseva pyörä

Perjantaina Evicshenin jälkeen esiintyneiden Heikki Lindgrenin ja Merle Karpin Untouched Realms -esityksen keskiössä oli niin ikään ääni. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

Teoksen nimen ”koskemattomat todellisuudet” tarkoittavat maailmoja, joita emme voi aistia ilman teknologiaa. Jo pitkään kenttä-äänityksien kanssa työskennelleen Lindgrenin kohdalla se tarkoittaa hydrofoneja, geofoneja ja VLF-tekniikkaa eli ”hyvin matalille taajuuksille” (very low frequency) tarkoitettuja vastaanottimia. Hydrofonit soveltuvat vedenalaisten ja geofonit maankuoren äänten tarkkailuun esimerkiksi rakentamiseen liittyvissä maaperätutkimuksissa. Lisäksi mukana oli Lindgrenin lähiavaruuden radiotaajuuksilta luotaamia ääniä.

Lindgren ja Karp. Kuva: Petteri Enroth

Esitys eteni pitkien, matalien äänikuvien seuraantona, joka vaihteli kivisestä murinasta hitaasti soljuvaan pyörteisyyteen ja avaruudelliseen kohinaan. Karpin esitykseen tekemät videot esittelivät joenpohjien, planeettojen ja eläinten lisäksi paikantamattomia materian tekstuureja, läpikuultavia pintoja sekä ilmeisesti jonkinlaisia äänen parametrejä reaaliaikaisesti visualisoineita graafeja. Yhdistelmä avautui kohti mittasuhteita, kestoja ja aistimaailmoja, jotka ovat ihmiselle joko liian suuria, pieniä tai muuten kättä pidemmän päässä. Kokonaisuus herkisti ajatukselle, että sikäli kuin ääni on materian liikettä, aika ja ääni kuuluvat erottamattomasti yhteen, sillä mitäpä muuta myös aika on kuin materian liikettä. Eppu Normaalin esittämä ”Kuuletko tähtien hyminää, maailman akselin jyminää?” on ihan vakavasti otettava kysymys.

Sikäli kuin ääni on materian liikettä, aika ja ääni kuuluvat erottamattomasti yhteen, sillä mitäpä muuta myös aika on kuin materian liikettä.

Kuvan ja äänen suhde rakentui esityksessä harmonisen vastavuoroisena, synesteettisenä tukemisena. Kumpikaan ei asettunut etusijalle, mikä johtui varmasti osittain puitteista. Esimerkiksi museoympäristöissä synesteettisyyteen pyrkivä teos koetaan helposti jonain visuaalisena, jota ääni alistuen tukee, ja korvia höristetään vain, jos ääni asettuu poikkiteloin nähtävän kanssa. Tämä on ymmärrettävää, sillä arkihavaintomme rakentuu visuaalisen tutkailuna äänen kompatessa taka-alalla, minkä lisäksi museot ovat edelleen voittopuolisesti visuaalisia ympäristöjä.

Untouched Realmsin loppupuolella osaksi majesteettista äänivyöryä ajelehti jouhikolla soitettuja, kaikuisan saturoituneita sointuja. Muutos tuntui koko kropassa sekä yllättävän vahvasti että harvinaisen ristiriitaisesti. Olemukseni lävistivät aidosti värisyttävät mielikuvat ajan ja ihmisyyden mittasuhteista sekä meidän teknoapinoiden ikuisesti hatarista yrityksistä tavoittaa taiteissa ja ajatuksissa jotain taivaankannen pysyvästä mykkyydestä. Toisaalta yhdistelmä vei ajatukseni (epäreilusti) esimerkiksi Kimmo Pohjosen harmonikkashamanismiin, jonka pompöösiyttä en osaa sulattaa. Harvoin saan taiteesta näin kirkkaan kahtalaista tunnetta, joka ei hajoa ristiriitaisuuteensa, mutta ei myöskään suostu ratkaisemaan sävyään.

Kosmiselta vaellukselta folk-vyöryyn

Lauantaina Tiivistämön ohjelman avasi Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opiskelijoista koostuva NYKY Ensemble, joka soitti Kaija Saariahon elektroakustisia kappaleita. Viime vuonna menehtyneen Saariahon tuotannon esittäminen tuntui tärkeältä. En ole niin sanotun klassisen tai taidemusiikin tuntija, mutta Saariahossa itseeni vetoaa kaiken läpäisevä orgaanisuus. Hänen musiikkinsa herättää usein kosmisia mielikuvia ja mittasuhteita, mutta tuo kosmos on aina subjektilla asutettu. Se elää, ennakoi, muistaa, toivoo ja pelkää peilimäisten pintojen, kaikujen, varjojen, vääristymien, häikäistysten, harsojen ja väreilevien chiaroscurojen avaruudellisissa onkaloissa. Säveltäjän ja tämän musiikin läheisesti tunteneen Anssi Karttusen koostama ohjelmisto esitteli Saariahon elektroakustisten teosten monipuolisuutta niin sävellysten, tekniikan ja sovitusten kuin tunnelmien osalta.

Saariaho tuntuu ohjaavan ja ymmärtävän affekteja lähes yliluonnollisella tarkkuudella.

Luulen ymmärtäväni, mitä NYKY Ensemblen intendentti Libero Mureddu tarkoittaa mainitessaan Taideylipiston sivuilla, että Saariaho toi länsimaiseen nykyklassiseen ”syvästi eettisen elementin”. Huomasin esityksen aikana herkistyväni vastuun ja lempeyden kaltaisille käsitteille. Musiikki lähes huumaannutti minut niillä mahdollisuuksilla, joita ihmisten, asioiden ja olemassaolon kohtaamiseen liittyy, sekä sillä, miten helppoa mahdollisuudet on kadottaa tai unohtaa. Tässä Saariaho tuntuu ohjaavan ja ymmärtävän affekteja lähes yliluonnollisella tarkkuudella. Hän kykenee herättämään lohtua ja toivoa tavalla, joka ei käänny puupäisen hyväntuuliseksi optimismiksi tai silkan olemassaolon pyhittämiseksi, vaan muistuttaa, että lohtu ja toivo ovat maailman hähmäisessä kudoksessa piileviä nestemäisen pakenevia aaveita, jotka voivat myös jäädä löytymättä.

Palaan välillä mielessäni Susanna Välimäen Saariahon Notes on Light -sellokonserttoa (2006) käsittelevään esseeseen Mustekala-verkkolehden vanhassa teemanumerossa ”Tulkinta ja kritiikki” (3/2007). Tulkinta konsertosta ”musiikillisena limbona”, jossa ”sello etsii pelastustaan maailmankaikkeudessa” toimii mielestäni mainiona avaintekstinä Saariahon tuotantoon.

NYKY Ensemble. Kuva: Petteri Enroth

Lauantain toinen esiintyjä, irlantilainen Ian Lynch tunnetaan parhaiten nelihenkisestä Lankum-yhtyeestä, joka yhdistelee nykyaikaistettua kansanmusiikkia droneihin ja polveileviin rakenteisiin. Tiivistämössä Lynch esiintyi One Leg One Eye -projektinsa nimissä. Projekti ei ole täysi irtiotto emoyhtyeestä vaan pikemmin jalostaa sen usvaista folk-estetiikkaa kenttä-äänityksillä sekä suuremmilla noise- ja ambientvaikutteilla, joiden lisäksi myös post rock ja atmosfäärisempi musta metalli tulevat välillä lähelle. Jatkuvuutta on siinäkin, että Lankumin tavoin myös One Leg One Eyen tekstit ammentavat Irlannin historiasta ja mytologiasta.

Keikka alkoi kuten myyteistä inspiroituneelta esiintyjältä sopii odottaa, alkuveden liplatuksella. Näin alkaa myös toissa vuonna ilmestynyt projektin esikoisalbumi …And Take the Black Worm With Me, jonka jälkeen Lynch on esiintynyt duona muusikko George Brennanin kanssa. Levy toimi kaikkiaan keikan runkona, mutta tulkintani mukaan parivaljakko ei kahlannut kappaleita läpi uskollisesti vaan käytti niitä lähdemateriaalina varioiden monin tavoin sekä instrumentaatiota, rakennetta että yleistä äänikuvaa. Huomattavin yksittäinen muutos oli dramaturginen oivallus antaa musiikin lopulta vaipua samaan veteen mistä se oli noussutkin.

One Leg One Eyen tekstit ammentavat Irlannin historiasta ja mytologiasta.

Sekä levyn että keikan avauskappaleen ”Glistening, She Emerges” palikat olivat kuitenkin melko samat. Laineista nousee uilleannin eli irlantilaisen säkkipillin raskas, särötetty valli. Se kiemurtelee ja glissandoi hitaasti äänimaisemassa, joka on kuin pahojen enteiden ukkosrintama. Paisuttelu asettuu lopulta Lynchin laulun kantamaksi ”Bold and Undaunted Youth” -kappaleeksi, jonka melodia on tunnistettavaa irkkufolkia mutta hidastettu niin, että solisti kuulostaa kuin hypnotisoidulta tai muistinsa menettäneeltä. Pääasiassa One Leg One Eyen musiikki on vuorottelua näiden kahden elementin, kupruilevien äänivuorten ja Lynchin omaperäisten kansanlaulusovitusten, välillä.

Kiinnostavista lähtökohdista ja monista ansioista huolimatta jokin One Leg One Eyen synkässä dramaattisuudessa jäi itseltäni etäisyyden päähän, vaikka kyseinen rekisteri on periaatteessa heiniäni. Perkussioton monotonisuus ja drone ovat hyvin viretilariippuvaista kuunneltavaa, eikä ruumis aina anna äänen etsautua itseensä, jos käy sisältä eri rytmissä. On myös todettava, että Lynchin käsittelemien kansansävelmien alkuperäistekstien, kuten ”The Newry Highwayman” (jolle ”Bold and Undaunted Youth” perustuu) ja ”Tending the Sheep” (Lynchin käsittelyssä ”I’d Rather Be Tending My Sheep”) maailmoihin kannattaa tutustua levyyn perehtymisen ohessa. Valitettavasti itse ehdin tehdä tämän vasta jälkikäteen.

Kuplia ja puhkeamisia

Sunnuntaina Tiivistämön ensimmäinen esiintyjä oli japanilainen säveltäjä Masayoshi Fujita, jonka pääsoittimet ovat vibrafoni ja marimba, joita hän preparoi erilaisin objektein. Preparointi on kuitenkin niin hienovaraista, ettei ainakaan oma perehtymätön korvani erottanut sen vaikutusta vibrafonin metallisen ja marimban puisen klopsahtavan perustekstuurin lomasta.

Perkussioiden lisäksi Fujita käytti viljalti loopperia, syntetisaattorisampleja ja efektejä sekä yhdessä kappaleessa myös melodikaa, jota harvoin näkee kenenkään soittavan vakavissaan ja vieläpä herkkien lyömäsoittimien rinnalla sofistikoituneella ambient-kappaleella. Fujita kuitenkin sai muovi-instrumentin istumaan raukean mietiskelevään äänikuvaan vaivatta. Ylipäätään eri äänilähteiden kerrostaminen oli keikalla keskeisessä roolissa, ja tuloksena oli kuulaita ja pehmeitä, visuaaliseen kuvitteluun kannustavia kappaleita, jotka olivat herkkiä ja hyväileviä mutta eivät lainkaan imeliä tai, kuten vastaavien tunnevaikutusten musiikissa usein, liian toisteisia.

Yhdessä kappaleessa kuultiin myös jumittavaa samplea s-konsonantista kuin vihjaten, että puhe ja kieli ovat tarpeettomia tai ponnettomia musiikin rinnalla.

Rummuista pehmeämpien perkussioiden pariin muusikonuransa varhaisvaiheessa siirtyneen Fujitan estetiikka on varsin seesteinen mutta myös monipuolinen niin soittotekniikoiden, tempojen kuin sovitusten osalta. Keikan mittaan hän juoksutti nopeita arpeggioita, veteli jousella marimban puukielistä esiin kuin materian huokauksia ja antoi kapuloiden varsien kolista vibrafonin kieliin. Harmonisesti Fujita pysyy melko yksinkertaisissa maailmoissa, mikä tuntuu perustellulta tyylivalinnalta. Keikalla tuntui kuin istuisi saippuakuplan sisällä tai nukahtaneen valonsäteen päällä. Kappaleet herättivät mielikuvia pienistä ilmassa kelluvista temppeleistä, vehreiden vuorten ympäröimistä sumuisista poukamista ja tyynessä vedessä nukkuvista linnuista. Yhdessä kappaleessa kuultiin myös jumittavaa samplea s-konsonantista kuin vihjaten, että puhe ja kieli ovat tarpeettomia tai ponnettomia musiikin rinnalla. Myös teosten nimet tukevat ajatusta Fujitasta luontoinspiroituneena säveltäjänä, ja hän muuttikin hiljattain Berliinistä takaisin Japaniin, Hyōgon prefektuurissa sijaitsevaan pieneen Kami-chon kylään tehdäkseen musiikkia luonnon ympäröimänä.

Masayoshi Fujita. Kuva: Petteri Enroth

Usein voimakkaiden keikkakokemusten jälkeen ulkomaailma tuntuu oudolta ja vieraalta. Entäpä, kun ulkomaailma on kymmenien tuhansien ihmisten festari? Uskon, että lisäkseni moni muukin aktiivisista The Other Sound -kävijöistä tunsi nahoissaan Tiivistämön ja muun tapahtuman välisen suuren railon tunnelmassa, tempossa, kaikessa. Sitä lisäsi se, että kukaan näkemistäni The Other Soundin esiintyjistä ei pitänyt välispiikkejä. Niiden poissaolo tuntui keikoilla niin luontevalta, ettei sitä juuri edes ajatellut, ja jälkikäteen siitä on osannut erikseen iloita. En ole koskaan kokenut festivaalilla niin suurta kontrastia kuin hivuttautuessani vielä Saariaho-toipilaana Tiivistämöstä kohti pääporttia jonkun kehottaessa päälavalta: ”Antakaa itellenne isommat aplodit, te ootte ansainnu isommat aplodit!” Katsotaan myöhemmin, kiitos.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja.