Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3/2014.

Pietarissa nykytaide saa poliittisesti tulikuumat puitteet. Ukrainan kriisi on tehnyt Venäjästä peikon, mutta Manifesta 10 -näyttelyssä se näkyy vain välillisesti.

Kylmän sodan jälkeen 1990-luvun alussa Eurooppaan syntyi uudenlainen nykytaidekonsepti, jonka tarkoituksena oli tutkia rajapintoja taideinstituutioiden ulkopuolella. Syntyi Manifesta, jonka hallinto sijaitsee Amsterdamissa. Kahdenkymmenen toimintavuoden jälkeen näyttely nähdään tänä vuonna Pietarissa poliittisen turbulenssin, konfliktiuhan ja boikottien keskellä – kylmän sodan kakkosvaiheen jälleen nostaessa päätään globaalina dystopiana.

Miten Manifesta reagoi tähän kansainväliseen politiikkaan vai reagoiko lainkaan? Onko se taantunut takaisin instituutioiden instituutioon, Eremitaasiin vai onko se peräti asian ytimessä, siellä missä taiteella puhutaan ääneen vaietusta ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan yhteiskunnallisella vakavuudella? Näin kontrastisesti tilannetta tuskin on nähtävä, mutta taidemaailman suhde ympäröivään yhteiskuntaan elää Venäjällä juuri nyt maailman pulssilla. Nyt ei kannattaisi tyytyä itsetyytyväiseen autonomiaan taidemaailman sisäiseen kontekstiin sulkeutuneena.

Taiteellisesti Manifesta 10 esittelee yllättävän länsimaalaista, jopa museaalista taidetta. Esimerkiksi vähän ennen näyttelyn avautumista menehtyneelle Maria Lassnigille (1919–2014) saksalaiskuraattori on luonut miniatyyrimäisen muistonäyttelyn, jossa on esillä sinänsä merkittävän taiteilijan autenttinen paletti, dokumenttimateriaalia ja vitriinissä tuotannon pikakelausta. Vaikka Lassnig kuuluu hienoihin maalareihin, aivan riittävän rajuine itsereflektointeineen, tuntuu tämä konsepti nyt täydelliseltä museopedagogialta. Opetetaanko tämän modernistisen materiaalin avulla, idän ja lännen geopoliittisessa rajakohdassa, miten länsimaisittain näyttelyitä tehdään ja miten oivallisesti vaikkapa vaikeita ihmisoikeudellisia kysymyksiä naamioidaan taiteen universaalille ja demokraattiselle kielelle? Missä kriittinen ja kyseenalaistava nykytaide on; mitä tapahtuu juuri nyt pietarilaisessa nykytaiteen todellisuudessa?

Manifesta 10 on nykytaiteena konservatiivinen kokonaisuus, Königin museaalisuutta vahvistaa venäläinen byrokratia.

Kasper Königin opettavainen kuratointi jää poliittisesti korrektiksi. Homoseksuaalisuutta käsitellään oikeaoppisesti Venäjän lainsäädännön, Eremitaasin autoritaarisen instituution ja Manifesta(nkin) intressien ristipaineessa. Esimerkiksi Marlene Dumas edustaa tasokasta tähtitaiteilija-ainesta ja esittää hienon sarjan klassisia muotokuvia venäläisistä suurmiehistä kuten Tsaikovski, Nurejev, Eisenstein ja Gogol. Josko sarjan Great Men (2014) herrat olivatkin homoseksuaaleja, ei se näy kuvasta, vaan on olemassa olevaa taustatietoa. Vähän kiperämmin seksuaalisuuden moninaisuutta käsittelee Nicole Eisenman, jonka Manifestan tilaustyö Is it so. (2014) kyseenalaistaa kuvallisin keinoin, mistä seksuaalisessa vapaudessa voi olla kysymys.

Gerhard Richter, Ema, Alasti portaikossa, 1966. Öljy kankaalle, 200 x 130 cm. Kuva: Rheinisches Bildarchiv Köln.

Kääntyvätkö boikotointi ja ihmisoikeudelliset kysymykset Manifesta kympin keskeisimmäksi aiheeksi, voidaan kysyä. Näyttävimmin boikotointinsa julkisti ennen avajaisia taiteilijakollektiivi Chto Delat, joka lopulta palasi osallistumaan Manifestaan vaivihkaa, ikään kuin takaoven kautta, kaupunkiprojekteissa. Pussy Riotin jäsen Maria Aljohina olisi siirtänyt Manifestan Ukrainaan. Hänen teoreettisessa ajatuksessaan todellisuus ja taide pakotettaisiin törmäämään aivan konkreettisesti. Miten turvallista onkaan katsoa ukrainalais-berliiniläisen Boris Mikhailovin valokuvia Maidanin tapahtumista näyttelytilassa. Manifestan kymmenennelle editiolle tarjotaan tuhannen taalan paikkaa kuvin vaikuttamiseen. Mikhailovin valokuvat ovat tehokkaita, niiden vaikutus katsojaan on suora, todentuntuinen. Voisiko lähemmäksi Venäjän ja Ukrainan välistä kriisiä päästä menemättä itse paikan päälle. Silti ne jäävät manifestalaisessa todellisuudessa oudon etäälle, osaksi korrektia kokonaisuutta. Kritiikkini ei koske sitä, etteivätkö nämä kuvat olisi kaiken suurimman huomion arvoisia, vaan pikemminkin sitä, markkinoidaanko näyttelykonseptissa lopulta vain brändiä nimeltä Manifesta suurin kirjaimin. Entä mikä vaikutus boikotoinneilla lopulta oli; vain Pawel Althamer ja Dan Perjovski jäivät kutsutuista pois ja kysymys lienee, miten boikotoida ellei kuulu kutsuttuihin?

On myös taidepoliittisesti kiintoisaa, minkälaiseen instituutioon Manifesta on asettunut valitessaan Eremitaasin kumppanikseen. Katariina II Suuren yksityinen 1700-luvun projekti taidekokoelmasta Talvipalatsissa avautui yleisölle1852. Valtava laitos sisältää miljoonamäärin taidetta ja elää omaan elämäänsä omanarvontuntoisesti. Venäläinen byrokratiakin todentuu Karla Blackin installaation kohdalla, jonka ovet pysyvät suljettuina. Manifestan omat työntekijätkään eivät pääse sisään, auktorisointi tapahtuu Eremitaasin hierarkiassa. Instituutio elää omassa maailmassaan ja saleihin integroidut nykytaiteen teokset lipuvat ohi, sillä massat näyttävät pikemminkin vaeltavat venäläisen runsauden, mahtipontisuuden ja suuren tarjonnan lumoissa. Tästä huolimatta Eremitaasin historiallisesti pitkä ja vaiherikas todellisuus tarjoaa monenlaisia aineksia taideprojekteihin.

Marc Camille Chaimowicz, Photomontage no. 1 for The Hermitage. Kuva: MANIFESTA 10

Nykymuseaalisesta näkökulmasta Eremitaasin kellarikerroksissa vallankumoukseen 1917 saakka eläneet ja ylläpidetyt kissat vaikuttavat historialliselta kuriositeetilta, mutta aivan oikeasti niitä tarvittiin suojelemaan taideteoksia rottien hampailta. Hollantilaisen Erik van Lieshoutin projekti Basement (2014) yhdistää poliittisia, sosiologisia, museaalisia ja taiteellisia lähtökohtia, jossa taiteilija metaforisesti parantaa kissojen elinolosuhteita. Rakennuksen kellarikerrosta rekonstruktiivisesti imitoiva installaatio on kuvitettu kissakuvin Putinin ohessa, jolloin viittaukset Pussy Riotin agendaan eivät jää epäselviksi.

Kuraattori Kasper König. Kuva: Rustam Zagidullin / MANIFESTA 10

Manifesta 10 on nykytaiteena konservatiivinen kokonaisuus, Königin museaalisuutta vahvistavat venäläinen byrokratia ja Eremitaasin konservatiivinen tausta-atmosfääri. Nykyiset ja edesmenneet nykytaiteen klassikot ovat valjastettu tuomaan nykytaiteen ilosanomaa konservatiiviseen maahan. Manifesta 10 onkin saanut lisänimekseen ”Kuolleitten taiteilijoiden Manifesta”, kun esimerkiksi neuvostoavantgarden keskeinen hahmo Timur Novikov (1958–2002) edustaa jo edesmenneitä. Yhtä vaikuttavan ja yhtä kuolleen taiteilijan Joseph Beuysin (1921–1986) klassikko Economic Values (1980) edustaa sisällöllisesti sangen ajankohtaista kauppasaarron uhkaa. Beuysin signeeraamat itäsaksalaiset kulutustuotteet symboloivat taideteoksiksi muunnettuina paradoksaalisesti välttämättömyyksiä ja ei-välttämättömyyksiä. Päivittäistavarat edustavat kuluttamista, kapitalismin kommentointia monumentaalisena vanitas-asetelmana. Taiteilijan ohjeiden mukaisesti tilataideteos on esillä vuosien 1818–1883 välisenä aikana maalattujen, museon pysyviin kokoelmiin kuuluvien teosten kanssa. Ajanjakso viittaa suoraan Karl Marxiin.

Utopian päättymistä käsittelee Francis Alÿsin Lada Kopeika Project. Road trip -tyyppinen prosessiteos on päättynyt törmäykseen symboliseen päin puuta ajamiseen Eremitaasin sisäpihalla. Samankaltaiseen hajoamiseen perustuu Thomas Hirschhornin Absslag -installaatio, julkisivun romahtamiseen. Rakenteet kaatuvat, utopiat hajoavat mahdottomina, mutta muuttuuko mikään?

Manifesta on omassa ainutkertaisessa konseptissaan kiertävänä nykytaiteen näyttelynä kiistämättä tärkeä. Ellei se Venäjällä täysin osuvasti keskustele taiteen kielellä maan sisällöllisistä asioista, antaa se joka tapauksessa aivan oivallisen katsauksen nykytaiteen ilmaisumuodoista, joka Eremitaasiin sijoitettuna luo jotakin uudenlaista.

Manifesta 10, Pietarissa 28.6.2014–1.10.2014.

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.