Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2014.

Kritiikin Kannukset voittanut tanssija ja koreografi Elina Pirinen pitää nykytanssia kameleonttitaiteena.

Tanssija-koreografi Elina Pirisen (s.1981) olemus on määrätietoinen, ja hän on sanoissaan tarkka. Nuorelle taiteilijalle osoitettavaa Kritiikin Kannuksia on jaettu 53 vuotta. Kriitikot ovat olleet hyviä ennustajia, sillä palkituista taiteilijoista on kasvanut kulttuurimme terävin kärki. Pirinen voitti tämän vuoden kannukset teoksellaan Personal Symphonic Moment.

”On hienoa että palkinto tuli naisnäyttämötaiteilijalle. Tein Personal Symphonic Momentin puhtaasti omista intresseistä, ei ollut hälyääniä. Olin tympääntynyt aiempiin tapoihini tehdä 40 minuutin fragmentaarisia teoksia. Niistä puuttui isompi kehikko, ja nyt se löytyi. Tuntuu, että löysin itseni taiteilijana sen myötä. On mahtavaa että tällainen asia palkitaan.”

Pirinen tunnetaan moraalisena taiteilijana. Se on ollut hänelle ominaista lapsesta saakka.

”Kävin räjäyttämässä ala-asteikäisenä eläinaktivistiystävieni kanssa riistanvartijan postilaatikon, koska luulin että hän tekee riistalle pahaa. Serkullani oli sellainen kiinanpommi, jolla se tehtiin. Olen ollut siitä asti kasvissyöjä.”

Pirinen harrasti lapsena balettia. Kipinän nykytanssiin ja fyysiseen teatteriin hän sai jo 10-vuotiaana:

”Sieluni ja temperamenttini resonoi sen kanssa. En tunnistanut itseäni baletin estetiikasta, vain sen tyyppisen kauneuden tavoittelusta. Baletin liikekieli lakkasi puhuttelemasta, se ei ollut niin jännittävää kuin nykytanssi. En tiedä mistä se tulee, että lapsena jotkin asiat vihkiyttävät enemmän. Lapsesta asti olen ollut kiinnostunut eksistenssistä. Tuntuu, että kun olen päässyt tekemään nykytanssia ja erityisesti improvisaatiota, ne ovat osuneet aina tarkasti siihen, minkälaista täällä maailmassa oleminen on. ”

Sinfonia ulkopuolisuudesta

Personal Symphonic Moment sai ensi-iltansa Helsingissä marraskuussa 2013. Sivuaskel-festivaalilla helmikuussa 2014 työstä nähtiin vielä uusi versio. Teos rakentuu Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfonian ympärille, ja se sitoo nykytanssiin teatterin, musiikin ja performanssitaiteen elementtejä. Pirinen itse kertoo tekstin olevan hänen työskentelyssään tärkeää.

”Teoksessa me lauloimme Heidi Väätäsen kirjoittamien tekstien kanssa. Päällesävelsimme Šostakovitšin musiikkiin omaa filosofialla ja banaalilla arjella flirttailevaa lyriikkaamme ja se tuntui hauskasti oudolta karaokemaailmalta. Laulun kanssa kävelimme takaperin ja taioimme verhoista esineitä, jotka muodostivat näyttämömaiseman. Siinä oli hyvä balanssi tekstin merkityksien ja skenografian suhteen. Veimme ruumista intensiiviseen yksinkertaiseen kuljetukseen, jotta tekstin hienoudet saisi tilaa olla musiikin kanssa kohdakkain.”

Pirinen kertoo olevansa ylpeä teoksesta. Onnistuminen perustui moneen seikkaan.

”Meillä oli työryhmässä ihana prosessi. Näyttämö ei manifestoinut, että noilla on ollut sisäpiirissä kivaa, vaan esitys tuntui tapahtuvan katsojan ja esiintyjän välissä. Aluksi tuntui kreisiltä, että teen koko sinfonian, että en pätki sitä. Sain tehtyä oman ruumiillisen vastineeni sinfonialle.”

Esitys tuntui tapahtuvan katsojan ja esiintyjän välissä. Se vaatii humoristisia ja lapsenmielisiä tanssijoita, joilla on vahva liikepraktiikka.

Pirinen kertoo olleensa tinkimätön myös estetiikassa, esimerkiksi esiintyjillä on kolmiväriset vaatteet, ja samat värit toistuvat teoksessa kaikkialla.

”Ja vielä ensi-illan jälkeen täytyi kiepauttaa kerran jotkut tärkeät kelat teokseen liittyen. Sain motivoitua ihmiset tekemään sen päivityksen. Se oli merkittävää. Esitykseni vaatii humoristisia ja lapsenmielisiä tanssijoita, joilla on vahva liikepraktiikka. On myös tärkeää, että he ymmärtävät akateemisen jargonin voiman. On tärkeää olla esitysteoreettisesti tarkka, mutta vapauttaa itsensä siitä.”

Pirinen valitsi Šostakovitšin sinfoniana kehikoksi, koska halusi haastaa itsensä ja poliittisen taustansa historialtaan raskaalla teoksella. Leningradissa kuoli miljoona venäläistä siviiliä suomalaisten ja saksalaisten piirityksessä. Šostakovitš toivoi, että hänen musiikkinsa otetaan myös musiikkina eikä palauteta vain taustatarinaansa. Pirinen halusi tehdä samoin.

”Musta tuntui aika kauhistuttavalta ruveta tekemään sotatannerta nykytaiteen kontekstiin. Nykytaiteen tehtävä on joku muu kuin tällainen representaatio. Mutta ennen kaikkea Šostakovitšin musiikin oikukkuus ja itseensä viittailu on hauskaa, kun se ei jää vain viittailun tasolle. Vietin enemmän aikaa korvieni kuin partituurin kanssa, en etsinyt nuottia per liike. En työskentele musiikin kanssa sillä tavalla.”

Personal Symphonic Momentia on kutsuttu luusereiden juhlaksi, jossa siipirikot älyköt yrittävät tulla nurkasta maailmaan. Piristä ei puhuttele kokemus voittajien maailmasta ja menestymisestä.

”Uskon, että se on kaikkien ihmisten väliaikainen tai kestollinen kokemus, jonkinlainen primäärikokemus. Halusin näyttää tätä puolta, pistää lampun varjoihin. Tällainen mahdollisuus taiteessa ainakin motivoi minua. Tällä hetkellä mieluummin käsittelen subdominanssia kuin representoin dominanssia. Ja toki taiteella on mahdollista esittää vaihtoehtoja myös omille mieltymyksille. En myöskään halua tuoda vain särkynyttä ruumista esiin. Haluan että se myös nousee tuhkasta. Mutta sinfoniassa siipirikot ehkä menivät sinne takaisin.”

Kieli ja liike

Tällä hetkellä Pirinen työskentelee tekstin ja kielen koreografisuuden parissa. Ruumista häivytetään kielen tieltä.

”Tässä uudessa teoksessa tanssijat eivät tee juuri muuta kuin puhu. Kaikki liike tapahtuu tekstissä eli kielessä. Sitä voi harjoittaa monella eri tavalla, esimerkiksi puhumalla sen hetkisestä anatomisesta tilasta käsin, tai fantasiasta käsin tai utopiasta käsin assosioiden. Assosiaatio avaa sellaista maastoa joka tuo esiin ihmisen kauneimmillaan. Kielellä ei helpoteta mitään, vaan se avaa uuden universumin, joka keskustelee ruumiin universumin kanssa.”

Tällaiset projektit kuvaavat tämän hetken tanssia ja esiintyviä taiteita laajemminkin.

”Tanssitaide on muuttunut kameleonttimaiseksi taiteeksi. Se on mielestäni hyvä asia, se lisää työmahdollisuuksia tekijöille.”

Pirisen mukaan marginaaliset taiteet ovat murtuneet toisiinsa ja sulautuneet yhteen.

”Kun seuraan kollegoitteni työtä, niin se on jo tapahtunut. Se on nyt. Haluan puhua asiasta näin. Siinä diskurssissa on kivempi olla kuin siinä, että kunpa se tapahtuisi.”

Tanssi synnyttää skandaaleja

Nykytanssia seuraavat skandaalit, varsinkin alastomuuden suhteen, jota on taivasteltu tanssissa jo sata vuotta. Se liittyy Pirisen mukaan mielikuvaan nykytanssista primitiivisenä, mikä liitetään seksuaalisuuteen.

”Pahimmillaan nykytanssi on päinvastoin täysin aseksuaalista. Tästä syntyi 2011 ensimmäinen sooloni, Lover of the Pianist. Halusin tuoda erotiikalla flirttailua nykytanssiin. Tein myös stripparin kanssa tutkimusosion Kiasmaan.”

Pirinen otti strippauksen kehikokseen ja strippari otti nykytanssillisen primitiivisemmän liikkeen lähtökohdakseen. Se oli raskasta.

”Olin aika häpeissäni kehoni kanssa. Mutta strippari oli todella rohkea. Kävin katsomassa hänen striptease-esityksensä, ja hän oli rohkea myös nykytanssissa, että kyllä mä jäin kakkoseksi siinä suorien praktiikkojen vaihdossa. Mutta luulen, että se puhutteli, kun riisuin vähän vaivautuneena. Se oli itselleni kauhea kokemus, mutta antoi katsojalle luultavasti hyvät kiepit.”

Primitiivisyyttä pelätään, koska urbaani elämä on vienyt meidät etäämmäksi siitä. Paluu luontoon askeettisesti asumaan ei kuitenkaan ole ainut oikea ratkaisu.

”Tämä ongelma pitäisi ratkaista tässä kaupunkiympäristössä. Mun mielestä nykytanssi on jollain tavalla esikielellistä. Pakko väittää, että esikielellisen ruumiillisuuden tutkiminen vahvistaa ihmisen luontosuhdetta.”

Nykytanssi synnyttää sisältönsä tästä maailmasta ja ihmisyydestä. Se on ruumiillisesti monipuolista. Tanssijan silmin kehollinen maailma paljastuu uudella tavalla.

”Nyt tuntuu että kuntosaleja on paljon enemmän kuin ennen. Ihmiset tekevät työtä kuvan kanssa, keho pistetään kuvaksi, sitä treenataan kuvaksi. Itse ajattelen kehon avaruutta. Se vähän hiipuu nykyaikana. Voisin peräänkuuluttaa, ettei näyttämötaide tekisi kehosta kuvaa, vaan tehdä sille kuvalle jotain.”

Marginaalinen kovatasoinen taide

Tanssitaide on Suomessa hämmästyttävän tasokasta lajin kokoon nähden. Hiljalleen se on kasvattanut yleisömääriään, ja tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta.

”Zodiak on nostanut viimeisen 10 vuoden aikana kävijämääriä. Esitykseni oli koko ajan loppuunmyyty. Se johtuu tinkimättömästä työstä, mitä on tehty. Mitä monikielisempää näyttämötoiminta tanssitaiteen kontekstissa on sitä laajemman katsojakunnan esitykset voivat saada. Nykytanssi on sulautunut performanssitaiteeseen, teatteriin, kuvataiteeseen ja musiikkiin ja äänitaiteeseen. Se kerää yhteen yhä enemmän ihmisiä. On kiinnostavaa seurata mihin kaikkeen se koko taidekenttää vie.”

Miltä tanssitaide näyttää Suomessa viiden vuoden kuluttua?

”Toivon enemmän venueita, sille ollaan jo tekemässä jotain. Suvilahteen tulee esitystaiteen talo. Sitten tulee Tanssin talo, johon tekijänä on pakko ottaa suhde. Toivon, että viiden vuoden päästä se talo on oikeasti tämän kentän näköinen, eikä vain yhdenlaiseen kaupallisuuden kanssa flirttailevaan tanssiin vihkiytynyt isojen ryhmien ja nimien juttu. Tanssin talon tulisi olla taidemuotonsa näköinen. Henkilökohtaisesti toivon, että voin jatkaa tätä työtä, että teen tätä uteliain mielin.”

Kirjoittaja toimi Kritiikin Uutisten päätoimittajana vuosina 2010–2014.