Yksilöllisyyttä ja yksityisen suojaa korostavassa tietoyhteiskunnassa kerätään huipputeknologian avulla kansalaisilta kaikkein intiimeimmät tiedot kaupallisesti hyödynnettäväksi. Tämä tavoite on täysin vastakkainen perinteisen porvarillisen julkisuuden ja hegeliläisen kansalaisyhteiskunnan näkemyksen kanssa. Samaan aikaan Suomessa kaupallinen media koettaa sivuuttaa Yleisradion osana hyvinvointivaltion kulttuuripolitiikkaa.

Michel Foucault’n mukaan kansalaisyhteiskunta ei ole välitön todellisuus tai kansalaisten yhteisö, vaan modernin hallinnallisuuden teknologiaa. Se on hallittujen ja hallitsijoiden yhteensitomispaikka, yleinen markkinapaikka ja sananvapauden kirpputori. Se edustaa samankaltaisia tapahtumallisia todellisuuksia kuten hulluus ja seksuaalisuus.

Kansalaisyhteiskuntaa vastassa oleva liberaali rationaalisuus on modernin hallinnan taitoa. Se luottaa taloudellisesti rationaaliseen, omaa etuaan ja intressejään ajavaan yksilöön, jolla on kauppiaan ja pankkiirin sielu.

Olosuhteet tekevät ihmisen vain tiettyyn rajaan asti, mutta tietotekniikka liittää ihmiset yhä tiiviimmin toisiinsa niin, että yksilö on jatkuvasti kaikkien kanssa kaikkialla.

Kaikkialla tarkoittavasta latinan sanasta ”ubique” johdettu sivistyssana ”Ubikviteetti” tarkoittaa Kristuksen ruumiillista läsnäoloa kaikkialla. Tästä johdettu ilmaisu ”ubiquitous computing” tarkoittaa kaikkialla olevaa tietotekniikkaa.

Ja kun tietotekniikka virtuaalimaailmoineen luo nykysukupolven kasvu- ja kehitysolosuhteet, voi kysyä, olemmeko siirtymässä 1960–70-luvuilla teknologian ylivallasta esitettyihin science fictionin kauhumaailmoihin.

Yksilöllistymiskehityksen sijaan tietoteknologiaa käytetään ihmisten valvonnan ja ohjailun välineinä. Tästä näkökulmasta maailman menoa tarkasteltaessa ei liene mitään syytä luopua tietoteknologiaan kohdistuvista peloista ja kauhukuvista. Tietoyhteiskunnan prometheukset tuskin tulevat meitä vapauttamaan.

• • •

Sata vuotta sitten yhteiskunnat hajosivat ja valtiot kaatuivat ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen seurauksena.

Tällä kertaa yhteiskuntia ja valtioita ei hajota kiista sodan voittajien ja häviäjien välillä. Valtioita vastassa ovat taivaalliset sotajoukot, nuo uskonlahkoja muistuttavat tietoteknologian ja digitalouden jätit.

Näinkin voi tulkita Kimmo Jylhämön teosta Digi-askeesi – miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella, sekä Timo Harakan Datakapitalismi kriisien maailmassa ja Olli Seurin ja Hannu-Pekka Ikäheimon Portinvartijat – Kamppailu tiedon vapaudesta -teoksia.

Mediapolitiikka ja Yleisradio ovat olleet kiinteä osa hyvinvointivaltion rakentamista.

Toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa lehdistöä eivät perustaneet kirjanpainajat, postimestarit tai liikemiehet, vaan tiedemiehet, opettajat ja papit. He oivalsivat lehdistön joustavaksi valistusaatteiden ja kansallistunnon herättämisen välineeksi.

Sanomalehti oli se porsaanreikä, josta oppimattomalle rahvaalle vähitellen avautui pieni vapaa tila kurkistaa oppineidenkin maailmaan sekä ulkomaille saakka.

Ikäheimo ja Seuri muistuttavat, että Suomessa ja muissa Pohjoismaissa mediapolitiikka ja Yleisradio ovat olleet kiinteä osa hyvinvointivaltion rakentamista sekä merkittävää koko kansaa koskettavaa tasavertaisuuteen tähtäävää kulttuuripolitiikkaa.

Mediapolitiikka on ollut julkisten palvelujen sekä kulttuuripolitiikan merkittävä osa, jonka avulla palveluiden saatavuuden tasavertaisuutta on turvattu. Populismi ja uusliberalistinen talouspolitiikka näkevät tässä ainoastaan vapaan markkinakilpailun vinoutumista.

• • •

Onko Internet ihmiskunnan historian suurin kalvinistiseen arvomaailmaan perustuva kapitalistisanarkistinen koe? Joudummeko valitsemaan kasinon, kasarmin ja kansankodin väliltä? Kaivataanko median portsareita yhä kipeämmin?

Kaupallinen media ei ole kiinnostunut sosiaalisten ongelmien poliittisten ristiriitojen todellisista syy-yhteyksistä, ainoastaan niiden ilmentymien päivittäisestä julkisuus- ja markkina-arvosta.

Internet on ihmiskunnan historian suurin kapitalistisanarkistinen koe.

Media ei nosta esiin kansalaisten esittämiä vaihtoehtoja, vaan tekee kaikkensa pitääkseen ne varjossa ja torjuakseen ne vähättelemällä niitä.

Mediaa ei kiinnosta, miten ihmiset kokevat ongelmansa, millaisia ratkaisumalleja he esittävät ja miten he toimivat näiden ristiriitojen keskellä. Vain äärimmäiset teot myyvät.

Eivätkä näistä seikoista ole kiinnostuneet myöskään irtopisteitä keräävät julkkispoliitikotkaan. Miksi demokraattinen valta on karannut poliitikoilta ja puolueilta suurpääomalle?

Kimmo Jylhämön mukaan Internet on ihmiskunnan historian suurin kapitalistisanarkistinen koe, jota ei saisi häiritä, eivätkä sitä saisi koskea maantieteelliset rajoitukset eikä ylhäältä päin tuleva kontrolli.

Ideologisesti se on puhtaaksi viljeltyä klassista liberalismia, jossa valtio kutistetaan kurinpidolliseksi yövartijavaltioksi, joka takaa liiketoimien sujuvuuden ja yksityisomistuksen suojan.

Jylhämön mukaan ideologiana Internet lupaa kaiken vanhan unohtamista, tuhoamista tai alusta aloittamista. Vuonna 2009 Googlen toimitusjohtaja Eric Schmidt ja Google Ideas -ajatushautomon johtaja Jared Cohen kirjoittivat Bagdadissa raporttia siitä, miten teknologia voisi auttaa Yhdysvaltojen hajalle pommittaman irakilaisen yhteiskunnan uudelleen rakentamisessa. Demokratian vientisodassa oli tuhottu koko Irakin infrastruktuuri, puutetta oli ruoasta, vedestä ja sähköstä. Vaikka fyysiset verkostot oli tuhottu, langaton mobiiliteknologia toimi:

”Schmidtin ja Cohenin ajattelussa kiteytyi uuden digitaalisen, internetkeskeisen aikakauden teknologisoptimistinen eetos. Digitaalinen verkottunut yhteiskunta riittää, kaikki muu voidaan tuhota.”

Jylhämö huomauttaa, että monet ajattelevatkin, että internet on jopa malli maailmalle ja kaikelle inhimilliselle toiminnalle:

”Wikipediasta tuli malli politiikalle, Facebookista malli kansalaistoiminnalle, Amazonin arvioista malli kritiikille, Googlesta malli sosiaalisille innovaatioille ja käyttäjädata alkoi tarkoittaa todellista tietoa yhteiskunnasta. Minkä tahansa toimintatavan voi johtaa jostakin, joka on internetissä, koska se ’toimii.’ Alamme uskoa, että jos jokin ei ole netissä tai sosiaalisessa mediassa, niin sitä ei ole oikeasti olemassa.”

• • •

Seuri ja Ikäheimo muistuttavat, että pohjoismaisen mediajärjestelmän kehitys on ollut osa pohjoismaista hyvinvointivaltiokehitystä.  Käänne tapahtui 1990-luvun aikana, kun median kulttuuris-moraalisesta sääntelystä siirryttiin kohti taloudelliskaupallista sääntelyä:

”Media ja journalismi alettiin nähdä yhä enemmän julkisen palvelun sijaan markkinahyödykkeenä, jonka tarjoamisessa vapaiden markkinoiden katsottiin ajavan parhaiten niin kuluttajien kuin yhteiskunnankin kokonaisetua.”

Kaupalliset mediajätit vetoavat samoihin argumentteihin kuin oikeistopopulistit. Uusliberalistista leikkauspolitiikkaa perustellaan hyvinvointivaltion kalleudella. Mediajätit väittävät yleisradioyhtiöiden syövän yksityisten mediayhtiöiden kannatusta.

Kaupalliset mediajätit vetoavat samoihin argumentteihin kuin oikeistopopulistit.

Kumpikaan väite ei Seurin ja Ikäheimon mukaan päde, vaikka niitä suurena totuutena toitotetaan. Perinteisesti Valtionrautatiet, posti- ja telelaitos ja Yleisradio ovat kuuluneet samaan julkiseen liikenne- ja viestintäpolitiikkaan.

Seurin ja Ikäheimon mukaan verkkojournalismin ansaintamallin ongelmat juontavat juurensa media-alan omasta digitalisaation kehityksestä. Niitä ei voi ratkaista heikentämällä yhden sisällöntuottajan toimintaedellytyksiä.

Vuonna 2022 Google ja Meta kahmaisivat Suomessa kaksikolmasosaa verkkomainonnasta:

”Katse kannattaisikin suunnata kohti alustajättejä ja pohtia, miten kansallisella sääntelyllä voidaan vahvistaa kotimaisten medioiden kilpailukykyä suhteessa niihin.”

Sopii myös kysyä, onko saman, usein melko tyhjänpäiväisen julkisuussaaliin kimpussa liian monta raatelijaa? Jokainen yrittää saada siitä oman erityisen herkkupalansa ja lukijalle / katsojalle / kuuntelijalle jää käteen pelkkä kaluttu luu. Eikö olisi viisasta käyttää sekin aika järkevämpiin puuhasteluihin, vaikka lukemiseen.

• • •

Kansalaisen muuttuminen tiedonvälityksen seurauksena kauppiaiden manipuloimaksi algoritmien ohjailemaksi halukoneeksi on hegeliläisessä katsannossa melkoinen dialektinen häränpylly. Mitkä olivatkaan alun perin porvarillisen julkisuuden lähtökohdat ja tavoitteet?

Porvarillinen julkisuus koostui monien ihmisten subjektiivisista, usein hatarasti perustelluista mielipiteistä.

Filosofi G. W. Hegel (1770–1831) näki ensimmäisenä, ettei porvarillinen julkisuus voinut olla käytännön elämässä ihanteensa mittainen. Yhteiskunta oli jakaantunut luokkiin, ja tästä syystä yksityisihmisten järkevään keskusteluun perustuva julkisuus olikin todellisuudessa pelkästään erityisetujen tulkki, eikä suinkaan yleisen totuuden, kuten hyväntahtoisesti oletettiin.

Hegel katsoi, että yleinen mielipide kyllä heijastaa todellisia tarpeita ja todellisuuden tendenssejä, kuten säätyjen asemaa ja olemassaoloa. Kuitenkin se perustuu pikemmin asioiden ilmiasun havaitsemiseen kuin niiden olemuksen tuntemiseen.

Olisiko tiedonvälitystä tarkasteltava Hegelin tekemän erottelun pohjalta? Olisiko kenties syytä tunnustaa, että laisser-faire -periaatteen jumaloima talouselämän riippumattomuus on illuusio. Sen itsesäätely ei näytä johtavan enempää taloudessa kuin tiedonvälityksessäkään tasapainoon saatikka hyvinvointiin.

Hegelin mukaan porvarillinen julkisuus koostui monien ihmisten subjektiivisista, usein hatarasti perustelluista mielipiteistä. Tämän yleisen mielipiteen sekavuuden takana puolestaan oli kansalaisyhteiskunnan järjestäytymättömyys.

Siksi valtion tehtävänä oli edustaa yleisiä etuja ja yleistä totuutta. Valtion tuli yhdistää ne niihin asioihin ja näkemyksiin, joita yhteiskunnan yksityisestä alueesta, eli kansalaisyhteiskunnasta nousi esiin.

Tässä Hegelin näkemykset poikkesivat ratkaisevasti klassisen liberaalista teoriasta. Julkisuus ei Hegelille ollut itseään toteuttavan järjen alue. Julkisuus oli pikemminkin keino, jolla monien ihmisten subjektiiviset mielipiteet integroidaan valtion edustamaan yleiseen ja objektiiviseen.

Järki kyllä toteutuu oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, mutta tällaisen oikeudenmukaisen järjestyksen takeena ei ole julkisuus vaan valtio, siveellisen idean toteutuma.

Oikeudenmukaisen järjestyksen takeena ei ole julkisuus vaan valtio, siveellisen idean toteutuma.

Julkisuus ei ole keino, jolla kansalaiset kontrolloivat valtiota, vaan ennemminkin väline, jolla valtio kasvattaa kansalaisia ymmärtämään todellisia yhteisiä asioita; säätyvaltiopäivillä esimerkiksi opitaan tuntemaan ja arvostamaan virkamiesten työtä, lahjoja, hyveitä ja taitoja. Ja virkamiehet oppivat kunnioittamaan säätyjään ja luokkiaan edustavia kansalaisia.

• • •

Rahavallan ja kansanvallan kilpailun kiristyessä media-alalla, totuus on ollut sotaisan kisan ensimmäinen uhri. Yhteiskunnallisen totuudellisuuden särmien ja muiden kaupallisuutta haittaavien häiriötekijöiden pitäminen poissa julkisuuden valokeilasta saattaa tuntua houkuttelevalta lyhyen tähtäimen ratkaisulta. Algoritmi päivän erikoistarjouksena voisi korvata totuudellisuuden.

Oli aika, jolloin portinvartijoina toimivat mediajohtajat ja poliitikot. Sitten tuli Internet ja kaikki digitalisoitui. Maailman piti demokratisoituman yhdessä ihmisten hyvän tahdon kanssa. Vaan kuinkas kävikään?

Informaatiotutkimuksella ei taida olla asiasta paljoakaan uutta sanottavaa. Se on muuttunut eräänlaiseksi eilispäivän säätiedotuksen analysoinniksi.

Seuri ja Ikäheimo toteavat, että perinteisen median puolustaminen ei ole kovin seksikästä, kun sen objektiivisuutta ja tasapuolisuutta haastetaan voimakkaasti.

Haasteen ovat esittäneet populistiset oikeistopuolueet. Niiden kannattajien joukossa on paljon niitä, joiden mielestä perinteisen journalistisen median sisällöt eivät ole tasapuolisia eivätkä luotettavia. Populistien intohimona on vapaan tiedonvälityksen vastustaminen sekä journalismin ja tieteen totuuspyrkimysten kyseenalaistaminen:

”Julkisrahoitteisen palvelun merkitys laadukkaiden maksuttomien palvelujen tarjoajana korostuu, kun kaupallisten medioiden sisällöstä kasvava osa siirtyy maksumuurien taakse. Yleisradiot ovat ainoita toimijoita, joilla on velvollisuus palvella kaikkia yhtäläisin ehdoin.”

Populistien intohimona on vapaan tiedonvälityksen vastustaminen sekä journalismin ja tieteen totuuspyrkimysten kyseenalaistaminen.

Millaiset mahdollisuudet perinteisellä viestintäpolitiikalla on harjoittaa tasavertaisuutta tavoittelevaa hyvinvointivaltion politiikkaa, jossa kansalaisen henkiset ja kulttuuriset tarpeet ovat etusijalla eikä tavoitella kauppiaiden tavoin pelkkää tyydyttämättömien mielihalujen ja addiktioiden lisäämistä.

• • •

Timo Harakka muistuttaa, että yhden minuutin aikana ihmiskunta tekee 5,7 miljoonaa Googlehakua, laatii kaksi miljoonaa Snapchat-viestiä ja 570 000 twiittiä, katsoo 167 miljoonaa Tiktok-videota, 694 000 YouTube-videota ja 452 000 Netflix-videota. Amazonin asiakkaat käyttävät 283 000 dollaria joka minuutti. Meta, Amazon, Microsoft, Apple ja Alphabet / Google voisivat 1400 miljardin dollarin vuosivoitoillaan ylläpitää Britanniaa.

Digivallankumous on kääritty lupausten kiiltopaperiin. Datan väitetään olevan uuden ajan öljyä, jota louhimalla ja jalostamalla synnytetään ennennäkemätöntä taloudellista arvoa.

Data eroaa Harakan mukaan kuitenkin öljystä siinä, ettei se ei ole ehtyvä tai yksityinen vaan julkinen hyödyke. Sitä voi käyttää rajattomasti. Jos yksi käyttää, se ei ole toiselta pois.  Datan arvo paranee aina uuden käytön myötä. Maailmassa kerätään viisi kertaa enemmän dataa mitä käytetään.

Henkilökohtaisista tiedoistamme ja mieltymyksistämme on tullut kauppatavaraa. Dataa keräävät yritykset syövät pöydässäsi ja valvovat untasi makuuhuoneessasi.

Harakan mukaan dataa haalimalla saavutetaan suuri valta niin yritysmaailmassa, valtioiden kilpailussa kuin sotilaallisestikin. Pandemiassa ja sodassa nousee esiin disinformaatio. Facebook, You-Tube, Twitter ja Tiktok voivat aiheuttaa suurta tuhoa, jopa tappaa.

Datan arvo paranee aina uuden käytön myötä. Maailmassa kerätään viisi kertaa enemmän dataa mitä käytetään.

Jylhämö muistuttaa, että nettiaikakaudella opetusministeriöstä on tullut tietynlainen sivistystä rappeuttava ”petosministeriö.” Kyseinen ministeriö ohjeisti yliopistoja siirtymään pois maksullisista pääsykoekirjoista. Muutosta perusteltiin sillä, että pääsykoekirjat hidastaisivat opiskelijoiden pääsyä yliopistoihin:

”Lisäksi ne koetaan demokraattisesti rajoittaviksi, koska kirjat ovat maksullisia. Nettihän on täynnä ilmaisia tekstejä.”

Jylhämön mukaan muutos on valtava. Ennen suuri osa 50 000 opiskelupaikkaa korkeakoulusta hakeneista oppivat tieteellisen ajattelun perusteet.

Millainen Twitter-valistuskampanja pitäisi toteuttaa, jotta kymmenet tuhannet nuoret lukisivat tieteellisen oppikirjan kannesta kanteen? Yhden kirjan sisältö on tekstimääränä noin 2–3 000 twiittiä:

”Tieteellinen kirja ei kuitenkaan ole twiittikokoelma vaan jäsennelty kokonaisuus. Pääsykoekirjat on yksittäinen esimerkki, mutta ongelma koskee koko yhteiskuntaa ja sen suhdetta tietoon. Digiaikana ei uskota lukemistyöhön vaan ihmeisiin.”

• • •

Kansalaisista muokataan diginuorassa talutettavia nöyrimyksiä, joiden elämästä on seikkailu kaukana. Se muistuttaa laulua ’tule askele askeleelta, minun kanssani kulkemaan’.

Voi kysyä, menettääkö perinteinen kuvitelma ikuisesta taivaallisesta rauhasta ja harmoniasta hohtonsa virtuaalitodellisuuden välkkeessä elävän digisukupolven arvomaailmassa. Tässä on kirkolle kova haaste.

Miten totuuden ja harhan rajat vedetään virtuaalitodellisuudessa suhteessa perinteiseen todellisuuskuvitelmaan. Mitä on lisätty todellisuus?

Harakan mukaan vuonna 2021 älysopimusalusta Ethereumin lohkoketjussa kulki arvoa noin 11 000 miljardia dollaria ja vaihto oli suurempi kuin luottokorttiyhtiö Visalla. Nämä ilmiöt tapahtuvat verkossa, tietynlaisessa reaalitodellisuudelle rinnakkaisessa taivasmaailmassa yhä omalakisemmin ja itseohjautuvammin:

”Kolarit syntyvät itse asiassa aina silloin, kun virtuaalinen törmää reaalimaailmaan, tai päinvastoin. Toinen ei ole enää toista oikeampi tai aidompi. Digimaailma on yhtä todellinen, vaikuttava ja varteenotettava kuin analoginen.”

Harakan mukaan Web 3.0:ssa talous, tuotanto ja päätöksenteko järjestyvät ensimmäistä kertaa internetin omalla logiikalla – sen sijaan että verkkomaailma sopeutuu teollisen yhteiskunnan rakenteisiin.

Jos yhteiskunnan instituutiot sopeutettaisiin digitaalisen yhteiskunnan tarpeisiin, ensimmäisinä muutoksen tulilinjalle asettuvat pankit ja osakeyhtiön malli.

Jos yhteiskunnan instituutiot sopeutettaisiin digitaalisen yhteiskunnan tarpeisiin, ensimmäisinä muutoksen tulilinjalle asettuvat pankit ja osakeyhtiön malli. Osakeyhtiön malli periytyy 1800-luvun siirtomaa-ajoilta, mutta vanhan maailman omistajansuoja ja sopimusjuridiikka rajoittavat datan vapaata virtaa ja yleishyödyllistä käyttöä:

”On ongelma, jos omistajien, johtajien, työntekijöiden, liikekumppaneiden ja asiakkaiden edut ovat toisilleen vastakkaisia. Teollisessa yhteiskunnassa rahoituksesta vastasivat pankit, jotka takasivat sopimuksen luotettavuuden ja vahvistivat kaupat (clearing). Mutta entäs, kun mikromaksuja tulee miljoonia sekunnissa, sekä ostotapahtuma että ostos ovat pelkkiä bittejä, ja erillistä sopimusta ei allekirjoiteta konttorin takahuoneessa?” Harakka kirjoittaa.

• • •

Näitä kolmea teosta lukiessa tuli mieleeni amerikkalaisen journalistikirjailija Tom Wolfen (1931–2018) essee ”Kaksi nuorta miestä jotka lähtivät länteen”.

Wolfe kiinnitti jo 1990-luvun lopulla huomiota siihen, miten 1960–70-luvuilla Kalifornian Piilaakson tekniikan eturintamaa hallitsivat Keskilännen pikkukaupunkilaispojat, jotka olivat kotoisin kalvinistisen perinteen mukaisista kongregationalistisista seurakunnista. Tämä puritaanikalvinistinen ’seurakuntanuorten’ eetos heijastuukin internetin ideologiassa sen sotilasteknologiataustan rinnalla.

Datataloudella on valtaa tuottaa eriarvoisuutta ja määrittää ihmisiä hyvä- ja huono-osaisiin, valittuihin ja ei-valittuihin.

Mikrosirun keksijä ja maailman suurimman mikroprosessorien valmistaja Intelin perustaja Robert Noyce (1927–1990) nimitti vuonna 1968 Vietnamin sodan vastustajia nykyajan luddiitteiksi, jotka halusivat peruuttaa tulevaisuuden vastustamalla teknologiaa.

Noyce vastusti eurooppalaisia älyllisiä muotivirtauksia snobistisina, varsinkin, kun niiden mukaan tekniikka oli vain tieteen tasolle korotettua ruumiillista työtä. Noycen katsannossa tekniikan miehet olivat pikemminkin maallisia pyhimyksiä, jotka tekivät Jumalan työtä menestyvinä työntekijöinä arkielämässä.

Hän vertasi yhtiötään seurakuntaan ja kannusti työntekijöitä pitämään ruokatunnilla innovaatiopalavereja, joissa todistelemalla ja fiilistelemällä esiteltiin työskentelyn tehostamisideoita.

Ay-liike oli Noycen mielestä menneisyyden jäänne, joka tuhosi työyhteisön innovatiivisen rakenteen. Omistussuhteissa Noyce ei toteuttanut periaatetta: uskovaisten tavara on yhteistä.

Mark Andrejevicin mukaan datataloudella on valtaa tuottaa eriarvoisuutta ja määrittää ihmisiä hyvä- ja huono-osaisiin, valittuihin ja ei-valittuihin.

Tietoteknisiin palveluihin sisäänrakennetut algoritmit vääristävät inhimillistä ajattelua. Miten voimme kritisoida oletuksia ja ennakkoluuloja, jotka ovat sisäänrakennettuina tietoteknologisina sovelluksina ja ohjailevat näkymättömästi jokapäiväistä toimintaamme.

(Applella muotoilusuunnittelijana toiminut Mikael Silvanto totesi HS:n Visiossa (27.1.2024), että tietyllä tavalla teknologiayhtiöt luovat uskontojen tavoin visiota jostain paremmasta:

”Uskontoihin verrattuna erona on se, että teknologiayhtiöt onnistuvat luomaan konkreettisesti jotain taianomaista maan päälle.”)

• • •

Jylhämön mukaan hakkerietiikassa korostetaan kutsumustyötä ja eettisyyttä siinä määrin kuin sen arvostaminen on bisnekselle kannattavaa:

”Jos teknologiasta on tullut jumala, niin digitaalisen teknologian aikakaudella teknoaskeetit puurtavat maailman muuttamiseksi, mullistamiseksi ja hallitsemiseksi. He uskovat edelleen, että eetokseen sitoutuneet ihmiset palkitaan. Uskolle on ollut hyvät perusteet 2000-luvun alusta pitäen.”

Teknouskon sijaan tarvitsemme uutta insinööritiedettä.

Jylhämön mukaan teknouskon sijaan tarvitsemme uutta insinööritiedettä. Tietojenkäsittely- ja tilastotieteiden tutkijat on saatettava yhteen yhdessä muiden tutkimusalojen kuten yhteiskunta- ja kognitiotieteiden sekä humanististen tieteiden tutkijoiden kanssa. Uusia perspektiivejä tarvitaan kipeästi:

”Nyt kun rakennettaan digitaalisia järjestelmiä, tarvitaan kriittistä ajattelua, humanistisia ja yhteiskuntatieteitä, ja poliittista ohjausta aivan samalla tavalla kuin nykyajan kaupunkisuunnittelussa. Ongelma on kuitenkin valtava, koska teknologinen media on kaikkialla.”

Timo Harakka puolestaan tiivistää, että datakapitalismissa yhtiöiden liikevoiton lisäksi olisi verotettava niiden liikevaihtoa:

”Datakapitalismihan eroaa aiemmista kapitalismeista siinä, että markkinat valloitetaan rynnäköllä, jolloin lyhyen aikavälin kohtuullisen tuoton sijasta tavoitellaan pitkän aikavälin kohtuuttomia voittoja. Yhteiskunta jää osattomaksi, koska tappiollisina vuosina ei ole verotettavaa, muttei myöhemmin voitollisinakaan vuosina, sillä aiemmat tappiot saa vähentää tuloksesta. Yhtiöllä on edessään helposti täysin veroton vuosikymmen, jonka aikana määräävä markkina-asema on sementoitu ja kilpailu nitistetty.”

• • •

Seuri ja Ikäheimo käsittelevät Kiinan tiedotusilmapiirin nykytilaa, eikä se kovin ruusuiselta näytä. Toisaalta se ei paljon poikkea amerikkalaisesta kaupallisesti johdetusta totuudellisuuden tiestäkään.

Kiinassa on yli tuhat miljoonaa internetin käyttäjää, joten hallituksella riittää päänvaivaa sen tehokkaassa valvonnassa:

”Kiinalainen julkinen tila ei ole koskaan ollut sellainen ’porvarillinen julkisuus’, jossa yksityiset ihmiset voisivat kilpailla ajatuksillaan ja tuoda avoimesti esiin intressejään ja halujaan sekä vallanpitäjiä koskevaa kritiikkiä.”

Uutismedian 1940–90-lukujen kultakauden sanonta kuului, että sanomalehden omistaminen tarkoitti käytännössä lupaa painaa rahaa:

”Suurin yksittäinen sanomalehden numero oli The New York Timesin syyskuun 14. päivän 1987 sunnuntaipainos, joka sisälsi 1612 sivua ja painoi yli viisi kiloa. ”All the New That’s Fit to Print”, kuten lehden kuuluisa etusivun slogan jo vuodelta 1897 kuului.”

Nämä kolme teosta ovat keskellä kulttuurin, politiikan ja talouden kipupisteitä, ajankohtaisia puheenvuoroja meitä jokaista koskettavista aiheista. Voisi sanoa, että kyse on meidän jokaisen päänsisäisistä kysymyksistä. Millaista mielikuvatäytettä päähämme yritetään tuputtaa, mitä haluamme ottaa vastaan. Kuten Kimmo Jylhämö tiivistää:

”Kyse ei ole siitä, mitä teknologia tekee, vaan siitä, mihin ihmiset uskovat.”

Kolme teosta ovat keskellä kulttuurin, politiikan ja talouden kipupisteitä, ajankohtaisia puheenvuoroja meitä jokaista koskettavista aiheista.

Onko nurkkakuntaisesta, teknofundamentalistisesta kalvinismista globaalin ihmiskunnan periaatteeksi? Ettemme vain olisi matkalla iPadit käsissä väärien profeettojen jalanjäljissä kohti varjojen valtakuntaa.

(Timo Harakka totesi HS:n haastattelussa (3.12.2023), että aikanaan ajateltiin, että some esimerkiksi demokratisoisi keskustelua, auttaisi pienyrityksiä ja ties mitä:

”Ei silloin osattu ennakoida, että some tuottaa nuorille mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta. Se on alusta kiusaamiselle ja vainoamiselle. Ihmiskunta ei osannut aavistaa, mitä kielteisiä vaikutuksia teknologisella kehityksellä ja vallan keskittymisellä teknologiajäteille voi olla.”)

Seurin ja Ikäheimon mukaan Yhdysvallat, Kiina ja Eurooppa ovat globaalin datatalouden kolme voimakeskusta. Ne määrittävät tulevien vuosikymmenten kamppailua tiedon vapaudesta.

Valittavinamme ovat kasino, kasarmi tai kansankoti.

Poliittiset päätökset ja meidän kansalaisten mieltymykset määrittävät, mihin suuntaan käy huomispäivän medioiden tie. Kenties tässäkin pätee pohjoiskarjalainen sanonta: yksinkertaisen eväät syödään ensin.

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja, kriitikko ja tietokirjailija.

Kirjat

Kimmo Jylhämö: Digi-askeesi – Miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella, Vastapaino 2022.

Timo Harakka: Datakapitalismi kriisien maailmassa, Siltala 2022.

Olli Seuri & Hannu-Pekka Ikäheimo: Portinvartijat – Kamppailu tiedon vapaudesta, Teos 2023.

Tom Wolfe: Täydessä terässä, suom. Seppo Loponen, WSOY 2001.