”Lopultahan kaikki taide on poliittista, joskaan ei puoluepoliittista. Elinympäristömme kannalta yksi yhä vain tärkeämmäksi tuleva näkökulma on neohumanismi. Maapallolla on muutakin elämää kuin ihmisiä. Tämä täytyy ottaa huomioon myös taiteessa.”

Kun Marja-Terttu Kivirinta aikoinaan pyrki opiskelemaan taidehistoriaa Helsingin yliopistoon, tehtävänä oli kirjoittaa essee Juho Rissasen lyijykynäviivoin vahvistetusta akvarellista Sokea (1899). Tuttu teos Ateneumin taidemuseon pääsalin seinällä oli kiinnittänyt koskettavuudessaan Kivirinnan huomion. Se oli taiteilijan mallin mukaan tekemä kansanelämänkuvaus, mutta herätti monia mielleyhtymiä liittyen näkemiseen, katseeseen, ylipäätään aisteihin ja taiteeseen. Rissanen oli tuttu taiteilija jo siksikin, että isovanhempien seinällä oleva painokuva maalauksesta Lattianpesijät (1908) oli jäänyt lapsen mieleen.

Kivirinnalla ei tuolloin ollut aavistustakaan, että vuonna 2014 hän tulisi väittelemään Helsingin yliopistossa Helene Schjerfbeckin ja Juho Rissasen taiteilijakuvista. Eikä liioin siitä, että hän olisi tekevä arvostetun ja mittavan uran Helsingin Sanomien kuvataiteisiin keskittyvänä kulttuuritoimittajana ja kriitikkona.

”Kriitikkona Kivirinta edustaa suorastaan lajinsa ideaalia nopeasti muuttuvassa taidemaailmassa. Terävä kynä, utelias mieli ja kyltymätön avoimuus uudelle ovat kestävän työn tunnusmerkit”, perusteltiin hänen kutsumistaan Suomen arvostelijain liitto SARVin kunniajäseneksi.

Valinta yllätti ja ilahdutti. Erityisen otettu Kivirinta oli havaitessaan tulleensa kutsutuksi arvostamiensa kriitikoiden, jo edesmenneiden ja nykyisten, kunniajäsenklaaniin.

Kivirinnan työ on huomioitu aikaisemminkin, vuonna 2000 hänet palkittiin kuvataidekriitikkojen E. J. Vehmas -palkinnolla.

SARViin Kivirinta liittyi vuonna 1981 lähinnä Taide-lehden silloisen päätoimittaja Jaakko Lintisen kehotuksesta. Kivirinta on ollut erittäin aktiivinen järjestössä, erityisesti jäätyään eläkkeelle Helsingin Sanomista vuonna 2008. Merkillepantavia ovat myös Kivirinnan ansiot SARVin kansainvälisenä äänenä kuvataidekriitikkojen järjestö AICA:n useissa eri edustustehtävissä. Hänen liittymistään SARVin ohella myös AICAan oli kannustanut Lintinen, joka oli järjestämässä AICAn isoa kongressia Helsinkiin vuonna 1983.

En kadu mitään. Lähdin aivan oikealle alalle.

Ammatinvalintaansa Kivirinta on ollut tyytyväinen, eikä hamuillut toisaalle nuorempanakaan.

– En kadu mitään. Lähdin aivan oikealle alalle. Kiitos oppikoulun, minulla oli ollut lukiossa todella hyvä äidinkielen opettaja ja koko kouluajan erinomainen kuvaamataidon opettaja. Hän avasi silmäni kuvataiteelle. Helsingissä oli jo 60-luvulla kuvataidetarjontaa – ei paljon, mutta joitakin gallerioita, Amos Andersonin museo ja tietysti Ateneum. Aloin jo lukioaikoina seurata aktiivisesti kuvataidetta ja kirjoitinkin lukiossa taiteesta. Sain myös kotoani jo pienenä hyvät eväät kulttuurin ja kirjoittamisen pariin, vaikka en mistään kuuluisasta kulttuurisuvusta tulekaan, Kivirinta kertoo.

Ei Kivirinta nuorena taidejournalistin ammatista haaveillut, vaan ajautui ammattiin enemmänkin sattumalta. Taidehistorian ohella hän opiskeli kirjallisuustieteitä, etnomusikologiaa, sosiologiaa ja Suomen historiaa sekä kävi muiden opintojen ohessa silloisen Taideteollisen oppilaitoksen kolmivuotisen iltakoulun. Ensimmäiset kritiikit sukeutuivatkin musiikista ja kirjallisuudesta. Opintojensa loppuvaiheessa Kivirinta oli ollut jo niin paljon esillä taidehistorioitsijana, että hänet valittiin avustajaksi Helsingin Sanomiin kirjoittamaan kuvataidearvosteluja.

– Olen päässyt monille näköalapaikoille saatuani työni puolesta, kiitos myös apurahojen, matkustaa paljon jo aloittelevana kriitikkona näyttelyiden ja taiteilijatapaamisten perässä. Matkustaminen on ollut erittäin tärkeää ja avartavaa kuvataidekentän kulloistenkin ilmiöiden havaitsemisessa. Kuvataidekriitikon työn ohella olen myös taidehistorioitsija ja tietokirjailija. Nämä ovat toisiaan tukevia, täysin erilaisia rooleja, jotka matkustamisen ohella ovat tuoneet laaja-alaisuutta työhöni.

Ateneumin kokoelmanäyttelyn Ajan kysymys -teemaosiossa pohditaan luonnon aikaa. Taustalla Kivirintaa taidehistorioitsijana ja -kriitikkona kiinnostava nykytaiteen teos, Toni R. Toivosen messingille kahden synnytyksessä kuolleen naudan, emon ja vasikan, ruhon avulla toteuttama ”Giving Birth and Dying Still” (2016). ”Katsojana oleva ihminen asettuu teoksessa samalle viivalle eläimen kanssa. Kyse on myös inhimillisyydestä. Siitä, miten ymmärrämme tuotantoeläimet osana rakentamaamme järjestelmää”, Kivirinta analysoi. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Kriitikon luksusta kuukausipalkalla

Marja-Terttu Kivirinta toimi lähes 30 vuotta Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana. Kolmen avustajavuoden jälkeen hän aloitti lehden vakituisena taidetoimittajana vuonna 1981. Jäätyään eläkkeelle 2008 Kivirinta on toiminut vapaana kirjoittajana ja tutkijana.

Häneen ilmeisesti luotettiin Helsingin Sanomissa, sillä ensimmäisten avustajatehtäviensä joukossa hän sai arvosteltavakseen Amos Andersonin museossa olleen Maire Gullichsenin taidekokoelmaa esittelevän laajan näyttelyn. Hieman nuorta kriitikkoa kauhistutti, mutta hyvä kritiikki siitä sukeutui.

– Ei minulla urani alussa juurikaan ollut sananvaltaa kuvataiteen kentällä. Markku Valkonen kokeneempana kriitikkona ”napsi nonparellit kakuista”, arvosteli tärkeimmät näyttelyt. Kun hän lähti toimittamaan Suomen ja Maailman taide 1–12 -tietokirjasarjaa yhdessä setänsä Olli Valkosen kanssa, kiitos teossarjan, minut vakinaistettiin lehden kuvataidetoimittajaksi.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa oli tuolloin maineeltaan ”värikkäitä persoonia” Seppo Heikinheimosta Jukka Kajavaan, Mattiesko Hytöseen, Pekka Tarkkaan ja moniin muihin, mutta kiitos toimituksen perustajan ja legendaarisen ensimmäisen päällikön Marja Niiniluodon sekä kaikkien työtovereiden toimituksen tunnelma oli hyvä ja kannustava.

– Se oli eräänlainen, lämmin ja toverillinen perhepiiri, jossa kasvoin. Työ oli vaativaa. Sitä kevensi se, että meillä oli vuosien varrella monia yhteisiä tapaamisia, juhlia, matkoja ja retkiä. Osa niistä oli toimituksen sisäiseen koulutukseen kuuluneita ns. B-kursseja, joista yksi tehtiin laivalla Tukholmaan aivan pääministeri Olof Palmen murhan jälkeen, Kivirinta muistelee.

Kollegamme Erik Tawastjerna tuli ns. keittiön ovesta mukaan juhliin.

– Jokavuotiset pikkujoulut Seppo Heikinheimon kotona Katajanokalla olivat myös ikimuistoisia. Tärkeä hetki aina oli se, kun Sepon naapurissa asunut kollegamme Erik Tawastjerna tuli ns. keittiön ovesta mukaan juhliin. Unohtumaton päivä oli myös se 1980-luvun alun syyskesäinen lauantai, kun me yllätimme viimeistä työpäiväänsä tekemään tulleen päällikkömme Marja Niiniluodon ja kokoonnuimme kaikki työyhteisönä toimituksen pyöreän pöydän ääreen.

– Olihan se aivan luksusta seurata kuvataidetta ja kirjoittaa siitä kuukausipalkalla. Ymmärrän hyvin, että varsinkin freelancereiden asema nykyään on aivan toinen. Ja nyt sellainen iso Hesarin kulttuuritoimitus taitaa olla jo historiaa.

Aika ja ikä ovat tuoneet Kivirinnalle syvyyttä suhteessa taiteeseen.

– Katseestani on tietenkin tullut tarkempi, mutta myös ammatillisempi riippuen yhteydestä. Kun ei tarvitse julkisesti esittää mielipidettään, voi taidetta katsoa ja kokea henkilökohtaisesti herkemmin. Kriitikon työssä on aina velvoitteita sitoa teksti kulttuuriseen kehykseen ja katse on ammattimainen, edelleen myös kritiikkiä kirjoittava Kivirinta toteaa.

Kivirinta seuraa kiinnostuneena itseään nuorempien, aivan eri sukupolvia edustavien kriitikoiden työtä. Sitä, kuinka he taidetta hahmottavat. Korrektisti hän toteaa vain, että kuvataidekritiikin nykyinen taso vaihtelee. Mutta myös julkaisualustat vaihtelevat, nyt kirjoitetaan paljon nettiin. Myös Kivirinta kirjoittaa sinne välillä ja seuraa printin kohtaloita.

Taide ilman kritiikkiä on myös taidetta ilman taidehistoriaa.

Kunniajäsenen painava viesti kriitikoille on: Pitäkää puolianne! Taiteen kritiikillä on merkitystä! Ja juuri siitä kriitikoiden tulee pitää ääntä! Kritiikin tasoa usein moititaan – joskus syystäkin. Mutta jyrkin moite jylähtää, kun taidetta ei arvostella lainkaan. Taide ilman kritiikkiä on myös taidetta ilman taidehistoriaa.

Entiseen ei ole paluuta, mutta älyllistä taidekeskustelua hän soisi olevan nykyistä paljon enemmän.

– Jaakko Lintisen kaudella erityisesti 1980-luvun Taide-lehdessä ja ylipäätään keskusteltiin. Muistissani ovat monet filosofiset kirjoitukset, joita kommentoitiin uutterasti. Osa niistä oli ranskasta tai englannista suomennettuja tekstejä ajankohtaisesta kulttuurista ja taiteesta. Ne aktivoivat lukemaan lisää ja ajattelemaan enemmän. Niitä julkaistiin myös kirjoina.

Tohtoritutkimus kansallista kulttuuriaan vahvistavasta Suomesta

Ei voi, kun kunnioittaa syvästi Kivirintaa, sillä ansiokkaan kuvataidekriitikon uran jälkeen hän väitteli tohtoriksi vuonna 2014 otsikolla Vieraita vaikutteita karsimassa – Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen: Sukupuoli, luokka ja Suomen taiteen rakentuminen 1910–20-luvulla.

– Väitöskirja on prosessi – ”art as existence”, taidehistoriaa ja elämää. Opiskellessani olin keskittynyt Juho Rissasen taiteeseen. Väitöskirjani keskeiset kysymyksenasettelut koskivat 1800–1900-luvun vaihteessa kansallista kulttuuriaan vahvistavaa Suomea ja sen ajan nationalismiin kytkeytyneitä käsitteitä sukupuoli ja luokka taidehistorian kirjoituksessa. Taiteilijat Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen antoivat innostavan näkökulman edustaessaan eri sukupuolia, yhteiskuntaluokkia, kieltä ja kulttuurisia lähtökohtia taidehistorian kaanonissa, jonka rakentuminen kiinnostaa minua ylipäätäänkin. Kaanonhan on eräänlainen merkityksenannon myytti, joka rakentuu keskustelussa, siis taidehistorian kirjoituksessa, taidekritiikissä ja näyttelytoiminnassa.

”Hän olisi nero, ellei olisi nainen”.

Kivirinta muistuttaa, että kaanoniin liittyy valta. Helene Schjerfbeckistä kirjoitettiin aikoinaan, että ”hän olisi nero, ellei olisi nainen”. Niinpä häneen sovellettiin samaa sukupuolittavaa myyttiä kuten niin moniin naistaiteilijoihin sitä ennen ja sen jälkeen, hän oli kriitikoiden mukaan ”eristäytynyt, unohdettu, sairaalloinen ja heikko”.

– Kuopion laitakaupungin köyhälistöstä lähtöisin ollut Juho Rissanen oli ajan taidekentästä poiketen ruotsia osaamaton suomenkielinen miestaiteilija, joka lahjakkaana nuorena kansanelämän kuvaajana ja eräänlaisena isänmaan toivona sai Helsingissä tukea, matka-apurahoja ja suojelijakseen Albert Edelfeltin. Kun hän sitten asettui muutamankin kerran Ranskaan ja sai sieltä ja muusta eurooppalaisesta taiteesta vaikutteita teoksiinsa, taidehistorian kirjoittajien oli vaikea niellä tämän ”suomalaisen” taiteilijan epäkansallisuutta. Niinpä Rissasesta muotoutui henkilönä hiukan koominen taiteilijahahmo, jota monista opinnoista huolimatta pidettiin itseoppineena.

Marja-Terttu Kivirinta Ateneumin Eero Järnefelt -näyttelyssä. Järnefelt maalasi Tekla Hultinin muotokuvan vuonna 1905. Kivirinta kertoo: ”Hultin (1864–1943) oli tuohon aikaan keskeisiä naisasianaisia. Vaikuttaja Naisasialiitto Unionissa, Suomen toinen naistohtori ja ensimmäinen nainen filosofian tohtorina, joka oli opiskellut taidehistoriaa, kirjallisuustiedettä ja sielutiedettä. Hän oli myös ensimmäinen vakituinen nainen toimittajana ja päätoimittajana, tehnyt uraa Helsingin Sanomien edeltäjässä Päivälehdessä, joka oli tuolloin 1900-luvun vaihteessa Nuorsuomalaisen puolueen äänenkannattaja. Hultin vaikutti sittemmin saman puolueen kansanedustajana ja vaihtoi sen hajottua kokoomukseen.” Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Kriitikon terävä, emotionaalinen katse

Sanomalehtityön ohella Marja-Terttu Kivirinta on kirjoittanut useita akateemisia ja muita artikkeleita sekä monia tietokirjoja, itsenäisesti tai osana työryhmää. Hiljattain julkaistiin hänen tyylikäs esseekokoelmansa Kriitikon katse. Melankolian monet kasvot (Parvs, 2024). Kirja avaa kiinnostavasti lähinnä 1980-luvun nykytaidetta taidehistoriaan syvällisesti perehtyneen kriitikon terävällä ja syvän emotionaalisella katseella.

Kokoelma koostuu pääosin Kivirinnan aikaisemmin julkaistuista teksteistä, joita täydentävät kolme tuoretta esseetä: nerokas essee Paul Kleen Angelus Novus -teoksesta (1920), Maaria Wirkkalan syksyllä 2023 Galleria Sculptorissa esillä ollutta näyttelyä käsittelevä uudelleentulkinta sekä riipaisevan henkilökohtainen essee ”Kaipuu – Kind of Blue”, jossa kirjoittaja on herkimmillään.

Kivirinnan katse kohdistuu monin paikoin suomalaisen taiteen keskustelua herättäneisiin, taiteen suuntaa viitottaneisiin, eturivin naistaiteilijoihin. Esiin nousee myös avantgarde ja performanssin läpimurto 1980-luvulla Jack Helen Brut -ryhmän analysoinnin myötä.

Ja sitten on tietysti Pariisi.

Ja sitten on tietysti Pariisi. Elegantille ja sivistyneelle, ranskan kielen taitoiselle Kivirinnalle monet matkat ja oleskelu Pariisissa, hänen ”toisessa kotikaupungissaan ” ovat olleet monin tavoin merkittäviä. Siellä hän on tavoittanut paljon kiinnostavaa ja tärkeää taidehistoriallista materiaalia, kiinnostavia näyttelyitä ja tietenkin eleganttia pariisilaiselämää.

Kirjan ensimmäinen essee pureutuu Paul Kleen Angelus Novus -teoksen eri vaiheisiin maailmanhistorian myrskyissä. Vuonna 2016 Kivirinta matkusti jälleen Pariisiin nähdäkseen Kleen näyttelyn L’ironie à l’ouvre, ja siellä erityisesti vuonna 1920 maalatun teoksen Angelus Novus. Esseessään Kivirinta analysoi alun perin filosofi Walter Benjaminin kokoelmiin kuuluneen ”melankoliaa, pessimismiä, katastrofeja, kauhua ja tuhoa” kuvaavan teoksen monitulkintaista historiaa. Toivon taivaallista viestinkantajaa kuvannut teos on muuntunut historian pyörteissä tuhon enkeliksi, joka kauhistuneena katsoo sotien raunioita. Enkeli haluaisi auttaa, mutta myrsky työntää häntä väistämättä selkä edellä kohti tulevaa, edistystä.

– Tekstissäni Angelus Novus -teoksesta on paljon kulttuurisia viittauksia sinne ja tänne, enkä pyri antamaan mitään valmiita vastauksia. Siitä kirjoittaminen on ollut hurja, paljon aikaa vienyt jännitysseikkailu. Oli kiehtovaa löytää juuria kulttuuri- ja taidehistoriaan monta sataa vuotta vanhasta teoksesta, joka avaa melankolia-käsitteen monimuotoisuutta. Melankoliahan ei ole vain alakuloa ja surua. Se merkitsee paljon muutakin ja juuri tämä kiehtoo minua. On kaiketi kiehtonut aina siitä asti, kun näin teoksen Pariisissa parikymmentä vuotta sitten. Melankolia on myös kirjani keskeinen teema, Kivirinta kertoo.

Paul Klee ja tämän taide on kiehtonut Kivirintaa jo nuoresta lähtien. Angelus Novukseen ja Kleen aikoinaan natsiuhkaa ironisoivaan katseeseen liittyvä aihepiiri askarruttaa edelleen. Nyt poliittisen tilanteen takia, muun muassa Venäjän brutaalin hyökkäyssodan ja Lähi-Idän konfliktin vuoksi entistä rajummin.

– Kun lukee Walter Benjaminin tekstiä ironiasta Paul Kleen taiteessa, on kuin lukisi tämän päivän tapahtumista. Teksti ei ole kadottanut yhtään ajankohtaisuuttaan, pikemminkin päin vastoin. Mutta, mitkään kirjani esseet eivät ole suoranaisesti aikamme kommentointia.

Enkeli haluaisi auttaa, mutta myrsky työntää häntä väistämättä selkä edellä kohti tulevaa, edistystä.

Kirjassaan Kivirinta siteeraa myös Rafael Wardin toteamusta Oulun ylioppilaslehdessä vuodelta 1985: ”Taide voidaan aistia, sitä ei voida selittää, niin kuin ihminen voi aistia toisen ihmisen – syntyy ehkä lämpöä.”

– Aivan jotain muuta aineistoa etsiessäni löysin tämän Wardin sitaatin, joka on aivan loistava. Halusin sitaatin mukaan, koska se on niin tavattoman hieno, wardimainen oivallus.

Kivirinnasta on tärkeää, että taiteella on sanomaa. Esseessään hän kirjoittaa muun muassa Maaria Wirkkalan taiteesta, joka ”ottaa kaiken aikaa kantaa tähän maailmaan. Sen kauheuteen, häikäilemättömään julmuuteen, epäoikeudenmukaisuuteen ja väkivaltaan”.

– Usein ajatellaan, että moderni kuvataide ei viittaa mihinkään. Nuoruuteni taide oli modernismia, mutta kiitos post- ja jälkimodernismin keskustelun ja feminismin ajattelen nykyisin tietoisemmin. Taide on yhteisöllistä, kulttuurista kieltä, joka ilman muuta viittaa aina johonkin, yhteiskuntaan ja taiteen omaan historiaan, esimerkiksi taidehistorian sukupuolittaviin ja myös kolonialistisiin rakenteisiin. On katsojan silmässä, kuinka hän tulkitsee taidetta. Sehän voi poiketa täysin taiteilijan eetoksesta. Itsepintainen väite taiteen autonomisuudesta vie harhaan. Lopultahan kaikki taide on poliittista, joskaan ei puoluepoliittista. Elinympäristömme kannalta yksi yhä vain tärkeämmäksi tuleva näkökulma on neohumanismi. Maapallolla on muutakin elämää kuin ihmisiä. Tämä täytyy ottaa huomioon myös taiteessa.

Marja-Terttu Kivirinta Eero Järnefelt -näyttelyssä Ateneumissa keväällä 2024. Kuva: Martti-Tapio Kuuskoski

Kaiken hauraus

”Taidehistorioitsija tietää, siinä missä muut historioitsijat, että menneisyyttä ei voi unohtaa. Taide esittää kysymyksiä, mutta kehyksenä on aina kulloinenkin kulttuuri. Sama koskee itse kunkin elämää”, Kivirinta korostaa kirjassaan.

– Minua on aina kiinnostanut se kulttuurinen viitekehys, joka meillä itse kullakin on, mikä myös heijastuu taiteessa. Ei taide ei synny automaattisesti mistään tyhjästä. Taide on kieltä ja osa kulttuuria. Tämä usein unohdetaan, eikä ymmärretä.

Kun Kivirinta näki Marjatta Tapiolan näyttelyn Lahden Malvassa viime vuonna, ”deja vu” nosti mieleen hänen 1980 kirjoittamansa kritiikin samoista teoksista. Kivirintaa huvitti, kuinka kirkasotsaisesti hän oli nostanut agendalle Tapiolan ja muitakin tuon ajan naistaitelijoita. Niinpä hän kirjoitti samoista Tapiolan teoksista uuskritiikin Helsingin Sanomiin. Prosessin kuvaus on osa kirjan antia. Katseen kääntäminen menneeseen on kiinnostavaa. Olisi hienoa, jos Kivirinta uudelleen tulkitsisi muidenkin taiteilijoiden teoksia ja näyttelyjä, jos niitä kohdalle sattuisi.

Ei taide ei synny automaattisesti mistään tyhjästä. Taide on kieltä ja osa kulttuuria.

Kriitikon katse – melankolian monet kasvot -kirjan lopussa on riipaiseva, koskettava ja kaunis henkilökohtainen essee ”Kaipuu – Kind of Blue”, jossa Kivirinta kertoo syöpädiagnoosistaan ja rakkaista läheisistään. Paljolti taiteeseen peilaten tämänkin.

Kuolema on ollut lapsesta lähtien liiankin tuttu vieras hänen elämässään. Tuonenvirta tulvinut, kuten Pirkko Saisio taannoin totesi. Kivirinta on menettänyt varhain molemmat veljensä, isänsä, sekä vain muutaman viime vuoden sisällä puolisonsa ja rakkaan, läheisen ystävänsä.

Koskettavasti Kivirinta puhuu myös kaiken hauraudesta.

– Sehän on elämää ja kiinnostanut minua todella pitkään. Ehkä tämäkin, kaiken hauraus kytkeytyy jollain tavoin johonkin melankolian monista katseista.

Ahdistuksen syvimmällä hetkellä edes Miles Davisin lumoavat, muistoja tuovat sävelet eivät suoneet lohtua surevalle. Eräänä kuumana kesäpäivänä avoimesta ikkunasta lennähti lohduttajaksi talitiainen istahtaen edesmenneen puolison valokuvan kehykselle. Kenties taivaallinen viestintuoja.

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko. Tämä haastattelu on ensimmäinen osa hänen ”Kaikki taide on poliittista” -artikkelisarjastaan, jota on rahoittanut Jokes.