Useimpien länsimaiden hallitusohjelmiin on 1980-luvun alkupuolelta lähtien kuulunut valtion hallintojärjestelmien uudistaminen, missä tavoitellaan taloudellisia ja henkilöstöresurssien säästöjä. Samalla on tarkistettu julkisen sektorin roolia ja tehtäväkuvaa yleensä.[1]
Suomessa valtionhallintoa on päästy perusteellisesti mylläämään parin viime vuosikymmenen aikana. Aluejakona peräti vuodesta 1634 saakka olleet läänit niitä johtavine lääninhallituksineen lakkautettiin vuonna 2010. Lääninhallitusten ja muiden valtion piirihallintoviranomaisten tilalle syntyivät monialaiset aluehallintovirastot (AVI) ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset (ELY). Valtiolle kuuluvien taiteen taiteenedistämistehtävien hallintorakenteiden uudistusyrityksiäkin oli vuosien saatossa ollut useita, mutta ne olivat pääsääntöisesti kariutuneet jo alkuunsa.[2]
Taiteen edistämistehtävät ajelehtivatkin ensin valtion hallintorakenteissa uudistuksista ja alueellisesta kehittämistyöstä jokseenkin erillisenä saarekkeena korostaen taiteen ja kulttuurin autonomiaa. Syynä lienee ainakin osittain ollut se, että kulttuurin tavoitteet olivat valtion uudistuneen aluehallinnon alkuvaiheessa määrittelemättä.[3]
Vasta 2020-luvulle tultaessa huomio alkoi kiinnittyä tarpeeseen tarkastella kokonaisvaltaisesti uudistuneen valtionhallinnon sisäistä työnjakoa sekä tavoitteita taiteen ja kulttuurin edistämiseksi.[4]
Kun Taiteen edistämiskeskuksen perustamiseen johtaneesta uudistuksesta 2010-luvun taitteessa viimein tuli totta, oli sitä ennen ehditty lyhyessä ajassa käydä läpi jo monta muuta valtionhallinnon rakenneuudistusta. Hallinnon asiakkaan näkökulmasta rakenteet eivät kuitenkaan olleet selkiytyneet – päinvastoin. Uusien virastojen nimet koettiin vaikeiksi ja epäinformatiivisiksi. Valtion hallintohenkilöstöstä huokui turnausväsymystä ja jopa turhautumista alituisiin uudistuksiin.
Valtion hallintohenkilöstöstä huokui turnausväsymystä ja jopa turhautumista alituisiin uudistuksiin.
Asiakkaalle aluehallinnon kenttä näyttäytyi sekavana ja mahdottomana hallita. Enää ei tiennyt, minkä nimisen viraston puoleen tulisi kääntyä eikä useimmiten sitäkään, minkä paikkakunnan toimipisteessä mitäkin asiaa hoidettiin.[5] Eikä se aina tainnut olla virkamiehillekään selvää.
Kun kuntarakenneuudistus oli parhaillaan vireillä ja maakuntahallinnon uudistuksesta oli aloite tulollaan, eduskunta sääti Taiteen edistämiskeskuksesta lain, joka astui voimaan 1.1.2013. Sillä kumottiin 1960-luvulta peräisin oleva säädös taiteen edistämisen järjestelyistä. Uuden lain myötä taiteen keskustoimikunta sekä taiteenalakohtaiset ja alueelliset taidetoimikunnat saivat kyytiä. Perustettiin Taiteen edistämiskeskus -niminen valtion virasto luottamustoimielimineen, joiden oli lakiesityksen perustelujen mukaan tarkoitus vastata aiempia järjestelyjä paremmin toimintaympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin.[6]
”Kysymys: Mitä kaikki haluavat? …
Vastaus: Tehdä hyvän päätöksen.”[7]
Maaliskuussa 2012 Taiteen edistämiskeskusta koskevasta lakiehdotuksesta annettiin kirjallisia lausuntoja ja järjestettiin kuulemistilaisuuksia.[8] Lisäksi maakuntien liitot kävivät 20.4.2012 Helsingissä edustajinaan Pertti Rajala (Satakunta), Marjatta Eväsoja (Etelä-Pohjanmaa) ja allekirjoittanut (Pohjanmaa) jättämässä opetus- ja kulttuuriministeriölle erillisen muistion.
Siinä kiinnitettiin huomiota lakiesityksen kolmeen seikkaan, joiden katsottiin merkittävästi huonontavan taide- ja kulttuuritoiminnan edistämistä maakunnissa: alueellisen taidetoimikuntalaitoksen alasajo, läänintaiteilijajärjestelmän lakkauttaminen ja yhteistoiminnan lopettaminen maakuntien liittojen kanssa. Muistion provokatiiviset ilmaisut kuvastavat muista aluehallinnon uudistuksista saaduista kokemuksista heijastuvaa aitoa huolta ja jopa pelkoa siitä, ”miten meidän nyt käy”, keskittyykö taiteen ja kulttuurin edistäminen uuden valtakunnallisen viraston myötä Kehä III:n eteläpuolelle.
Keskittyykö taiteen ja kulttuurin edistäminen uuden valtakunnallisen viraston myötä Kehä III:n eteläpuolelle.
Maakunnan liittojen kannanotto konkretisoi oivallisesti myös sitä, että alueellisen yhteistyön tarvetta kulttuuritoimijoiden välillä ilmiselvästi oli mutta luontevat kanavat siihen katosivat läänien lakkauttamisen sivutuotteena.[9] Ennen Taiken syntyä ja digitaalisten työtapojen arkipäiväistymistä oli totuttu siihen, että alueellinen taidetoimikunta teki itsenäisiä päätöksiä alueensa taiteen edistämiseksi ja ohjasi läänintaiteilijoiden työtä, mikä näkyi valtion taidehallinnon ja läänintaiteilijoiden konkreettisena läsnäolona alueilla.
Paljon hämmennystä herättivät lakiesityksen kirjaukset, että alueellisia taidetoimikuntia edelleen asetettaisiin mutta niillä ei ollut enää alueellista toimivaltaa eikä läänintaiteilijoilla työnsä toteuttamiseen määrättyä maantieteellisesti rajattua lääniä – ellei sitten koko Suomi katsottu yhdeksi lääniksi. Koska uuden viraston toimintamalli ja viraston johtajalle annettu laaja toimivalta koettiin alueiden kehittämisen näkökulmasta uhkana, vanhasta irti päästäminen arvelutti suuresti.[10]
Vaikka uusi virasto oli ensimmäiset toimintavuotensa johtajansa luotsaamana ponnekkaasti järjestellyt toimintojaan ojennukseen, maakunnissa vallitsi siitä huolimatta uuteen virastoon enemmän tai vähemmän tyytymätön ilmapiiri. Alettiin jopa epäillä, onko Taike oikeasti olemassa ja jos on, niin mitä se tekee ja ketä varten? Onko Taiken tarkoitus vastata asiakkaiden tarpeisiin vai onko asiakkaiden tehtävänä alistua Taiken (johtajan) tahtoon? Tuli arvioinnin aika. Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi Taiteen edistämiskeskuksen ja sen yhteydessä toimivien luottamuselimien toiminnasta ulkopuolisen arvioinnin, joka tehtiin 15.5.–15.12.2020.[11]
Alettiin jopa epäillä, onko Taike oikeasti olemassa ja jos on, niin mitä se tekee ja ketä varten?
Asia kiinnosti edunvalvonnallisesti maakuntajohtajiakin niin paljon, että he kutsuivat arvioijat tapaamiseen 20.11.2020. Sen jälkeisessä sähköpostikeskustelussa (kirjoittajan hallussa) maakuntajohtajat olivat varsin yksimielisiä siitä, että Taiken toiminnan tulee jalkautua maakuntiin ja olla vuorovaikutteinen osa alueiden kehittämistä – uudesta organisoitumistavasta riippumatta.
Maakuntajohtajat palasivat OKM:lle runsaat seitsemän vuotta aikaisemmin osoitetussa muistiossa esitettyihin ajatuksiin, joskin ei enää yhtä provokatiivisin sanakääntein. Taiken tulee näkyä alueilla, läänintaiteilijoiden ja heidän työnsä on jalkauduttava maakuntiin ja Taiken on edistettävä taiteen tekemistä kaikkialla Suomessa – ei vain pääkaupunkiseudulla. Yhteistyötä, viestintää ja vuoropuhelua peräänkuulutettiin.
Ulkopuoliset arvioijat päätyivät maakuntajohtajien näkemyksiä tukeviin johtopäätöksiin. Arvioijien mukaan muun muassa osa Taiken toimipisteistä on ollut aliresursoituja eikä niillä ole ollut aktiivista yhteistyötä alueellisten toimijoiden kanssa.[12] Pohjanmaan taidetoimikunnan alueella toimivia tahoja tämä tieto ei yllättänyt. Jo ennen Taiken syntyä Pohjanmaan, Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan liittojen sekä Svenska Österbottens förbund för utbildning och kultur -kuntayhtymän edustajat esittivät Taiteen keskustoimikunnalle kannanotollaan (30.6.2011) huolensa Pohjanmaan taidetoimikunnan tilasta, sille osoitettujen resurssien riittämättömyydestä ja vuosia jatkuneista tilapäisistä henkilöstöjärjestelyistä sekä taidetoimikunnan toiminnan näkymättömyydestä ja yhteistyön haasteellisuudesta, jopa vaikeudesta.
Uusi virasto ei ollut kyennyt täyttämään uuden julkisen hallinnon toimintaympäristöstä kumpuavia vaateita.
Uusi virasto ei ollut kyennyt täyttämään uuden julkisen hallinnon toimintaympäristöstä kumpuavia vaateita: kumppanuutta, hyvää verkostojen johtamista ja yhteistyökykyä.[13] Valtion taidehallinto näytti vain etääntyvän entisestään ainakin Pohjanmaan taidetoimikunnan alueelta. Pahimmillaan Taiken alueellinen toimipiste oli erään maakuntajohtajan sanoja lainaten kylmäasema, jossa ei ollut läsnä henkilökuntaa eikä sinne muodollisesti sijoitettu läänintaiteilija ollut toimipisteessä koskaan käynytkään.
Aiheellista ihmetystä herätti, miten ja mitä tällainen kylmäasema todellisuudessa palvelisi. Arviointiraportissa suositeltiin Taiken alueellisen toiminnan vahvistamista ja toimintojen uudelleen organisoimista. Tosin arvioijien ehdottamat Taiken alueellisten toimipisteiden vähentämiseen tähtäävät ja maantieteellisesti entistä laajempia alueita käsittävät organisoitumismallit[14] eivät maakunnissa hurraa-huutoja kirvoittaneet.
Hallinnon kehittämisessä kymmenen vuotta on lyhyt aika. Taikelle vuosikymmen on ollut erityisen haastava ja matkalla on kompuroitu moneen otteeseen. Maakunnissa toimijoiden odotukset pohjautuivat vanhoihin taiteen edistämisen toimintamalleihin, jotka eivät enää sopineet uuden viraston organisoitumiseen ja strategiseen ajatteluun eivätkä digitalisoituneeseen uuteen julkiseen hallintoon. Taustalla vaikuttivat myös 1970-luvulla nousseet haaveet maakunnallisesta itsehallinnosta, jossa kulttuurihallintokin olisi itsenäinen.[15]
Maakunnista huudettiin Taiken suuntaan mutta kuulluksi tulemisen kokemusta ei syntynyt. Tätä edistivät puutteet viraston viestinnässä. Taike oli keskittynyt niin innokkaasti viraston sisäisten prosessien rakentamiseen, että unohti siinä rytäkässä asiakkaidensa palvelutehtävän eikä muistanut riittävästi tiedottaa, miten mittavasta ja perustavaa laatua olevasta muutoksesta verrattuna entiseen oli kyse.
Tämä loi hedelmällisen alustan kärkevästi kantaa ottaville mielipiteille ja Taike sai osakseen joskus ansaitsemattoman kriittistäkin palautetta, josta se on nyttemmin ottanut opikseen. Esimerkiksi Taiken uusi valtakunnallinen Kulttuuritoiminnan asiantuntijapalvelut kunnille koettaa vastata asiakkaiden odotuksiin, joita aiemmin täyttivät itsenäistä päätösvaltaa käyttävät taidetoimikunnat sekä niiden johdolla alueellisissa toimipisteissä työskentelevät läänintaiteilijat. Paikasta riippumattomien digitaalisten työmenetelmien kehitys on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, että Taike on muutaman viime vuoden aikana näyttänyt aktiivisesti hakeutuvan yhteistyöhön paikallisten ja maakunnallisten toimijoiden kanssa.
Hallinnon kehittämisessä kymmenen vuotta on lyhyt aika.
Uuden viraston syntyminen on edellyttänyt useilta tahoilta suuria ja pieniä päätöksiä. Ovatko ne kaikki olleet hyviä? Ehkä – ehkä eivät. Mutta aikeet ovat kuitenkin melko varmasti olleet hyvät, sillä ”hyvä on pyrkimyksen yleinen suunta… Se on parasta mahdollista, ei täydellisyyttä. Se on: Oikein ajoitettu. Hieman hallitsematon. Sopivan haaveiltu. Toteutettavissa oleva… Se on keskustelua idealismin ja realismin välillä.”[16]
Eikä keskustelu taiteen edistämisen kehittämisestä ole vielä päättynyt. OKM:n koko toimialan kattavassa kehittämishankkeessa on ehdotettu laajan muutosohjelman käynnistämistä, joka koskee koko virastorakennetta Taike mukaan lukien.[17] Koska aikaan ennen digitalisoitunutta uutta julkista hallintoa ei enää ole paluuta, voi tänään vain muistella menneitä hyviä käytäntöjä, haaveilla pelotta tulevasta ja etsiä rohkeasti ennakkoluulottomia ratkaisuja haaveiden toteutumiseksi sekä ennen kaikkea uskoa, että hyviä päätöksiä tullaan kyllä tekemään.
Post Scriptum: Edellä esitetyn olen kirjoittanut yksityishenkilönä katsellen taiteen edistämistyön rakenteiden kehitystä Pohjanmaan liiton kulttuuripäällikön silmälasien värittämänä. Kirjoitus ei edusta työnantajani tai minkään muunkaan tahon virallista kantaa.
Kirjoittaja on toiminut Pohjanmaalla kulttuurihallinnon johtotehtävissä sekä vapaalla kentällä että julkisella sektorilla ja työskentelee nykyään Pohjanmaan liiton kulttuuripäällikkönä.
Lähteet
Hautanen-Jokela, M.-T. (2012). Kulttuurin kehittäjien ja viranomaisten yhteistyön kehittäminen Etelä-Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Pohjanmaan maakunnissa. Etelä-Pohjanmaan liitto.
Jakonen, O. (2022). Kulttuuripolitiikkaa strategisessa valtiossa: Taiteen ja kulttuurin ohjaus ja rahoitus hallinnollisena politiikkana [väitöskirja, Jyväskylän yliopisto].
Kangas, A. & Kivistö K. (2011). Kuntien kulttuuritoiminnan tuki- ja kehittämispolitiikka. Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Kangas, A. & Pirnes E. (2015). ”Kulttuuripoliittinen päätöksenteko, lainsäädäntö, hallinto ja rahoitus”. Teoksessa I. Heiskanen, A. Kangas & R. Mitchell (toim.), Taiteen ja kulttuurin kentät (s. 23–108). Tietosanoma.
Kannanotto 30.6.2011. Pohjanmaan liiton arkisto.
Lausunto 22.10.2012. Pohjanmaan liiton arkisto.
Maailman paras julkinen sektori?: Julkisen hallinnon kansainvälinen vertailuprojekti (1993). Valtiovarainministeriö.
Maakuntahallitus 23.4.2012 § 57. http://obotnia.ktweb.fi/
Muistio 20.4.2012. Pohjanmaan liiton arkisto.
Ojanen, E. (2015). Hyvä päätös? Kunnallisalan kehittämissäätiö.
OKM (2022). Sivistyshallinto 2030: Opetus- ja kulttuuriministeriön konsernin kehittämishankkeen loppuraportti. Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Pirilä, V. (1971). ”Maakunnan kulttuuripolitiikan tavoitteita”. Teoksessa R. Ala-Kulju, T. Lagerstedt & V. Tuomala (toim.), Kytösavut XI. Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto (s. 123–140).
Salomäenpää, I. (2011). Yhteistyöllä eteenpäin: Selvitys taiteen ja kulttuurin aluekeskusten ja alueellisten toimijoiden yhteistyön kehittämisestä. Vaasan yliopisto.
Sokka, S. & Jakonen, O. (2020). Taidepolitiikan kepit ja porkkanat: Taiteen edistämiskeskuksen toiminta-avustukset yhteisöille 2013–2019. Cupore.
Sähköpostikeskustelu 24.11.2020. Kirjoittajan hallussa.
Uusikylä, P., Lähde K. & Lintinen U. (2021). Muotoaan etsivä virasto: Taiteen edistämiskeskuksen arviointi. Opetus- ja kulttuuriministeriö.
Viljanen, R. (14.2.2018). Uusi julkinen hallinto on verkostomainen.
Viitteet
[1] Maailman paras julkinen sektori?, 1993, s. 49.
[2] Kangas & Pirnes, 2015, s. 47–48, 54–57; OKM, 2022: s. 12.
[3] Kangas & Kivistö, 2011, s. 42.
[4] Ks. esim. Jakonen 2022 ja Sokka & Jakonen 2020.
[5] Maakuntahallitus 23.4.2012 § 57.
[6] HE 52/2012, s. 1.
[7] Ojanen, 2015, s. 7.
[8] HE 52/2012, s. 24.
[9] Ks. Hautanen-Jokela 2012 ja Salomäenpää 2011.
[10] Lausunto 22.10.2012.
[11] Uusikylä, Lähde & Lintinen, 2021, s. 8.
[12] Uusikylä, Lähde & Lintinen, 2021, s. 8–10, 154.
[13] Viljanen 14.2.2018.
[14] Uusikylä, Lähde & Lintinen, 2021, s. 162–165.
[15] Ks. Pirilä 1971.
[16] Ojanen, 2015, s. 7.
[17] OKM, 2022, 23–28.
0
0