Lukemisen kulttuurit
Toim. Pirjo Hiidenmaa, Ilona Lindh, Sara Sintonen, Roosa Suomalainen
Gaudeamus 2023, 412 s.
Tietoyhteiskunnassa erilaiset tekstit ympäröivät ihmisiä kaikkialla. Paljon puhutaan medialukutaidosta, mutta se on vain yksi lukutaidon laji, jonka lisäksi tarvitaan leegio muita lukemisen ja tulkinnan taitoja. Lukemisen kulttuurit -kirjassa esitellään näitä lukemisen haasteita 1800-luvun yksinkertaisesta talonpoikaiskulttuurista nykyisiin monilukutaidon vaatimuksiin ja suosiotaan kasvattaviin kirjabloggareihin.
Lukemisen tapoja ja merkityksiä lähestytään myös kielten ja kirjallisuuden opetuksen, oppimateriaalien ja ylioppilaskirjoitusten näkökulmista. ”Lukemisen kulttuurit rakentuvat ja muuntuvat kaikesta siitä toiminnasta ja yhteisistä merkityksistä, joihin lukevat ihmiset kasvavat ja osallistuvat. Lukeminen on moniulotteista toimintaa, joka läpäisee ihmisten elämän ja arjen sekä ulottuu yhteiskunnan eri tasoille”, kirjan tekijät tiivistävät.
Lukeminen on yhteisöllistä puuhaa
Monipuolisen kirjan teemoista yksi paljon esillä oleva on lukemisen sosiaalinen luonne. Perinteisesti lukemista on pidetty yhtä yksinäisenä puuhana kuin kirjoittamistakin, ja kirjan taakse piiloutuneen ainoat kaverit ovat kirjan sivuilla seikkailevat fiktiiviset hahmot. Lukemisen kulttuurit kuitenkin nostaa esiin väitteen, että lukeminen on varsin sosiaalista toimintaa ja jopa kehittää sosiaalisuutta ja sosiaalisia taitoja sekä niihin liittyvää empatian tunnetta.
Itse asiassa yhdessä lukeminen on vanha juttu, ja yksin lukeminen vasta myöhempää perua. 1800-luvun talonpoikaiskulttuuria käsittelevässä artikkelissa lainataan erään tuon ajan romaanin kertojahahmon sanoja, joiden mukaan papin ja lukkarin edessä kaikki ovat tasa-arvoisia: ”Siinä he kaikki seisoivat rinnatusten, talonisännästä aina halvimman torpparin lapseen saakka. Ainoa eroitus oli se, että hyvät lukijat saivat kiitoksia, ja huonot torumisia.” Tosin, kuten hyvin tiedetään, yhdessä lukeminen oli osa pakkolukemista, jota kirkonmiehet määräsivät ja kepillä uhaten ohjasivat.
Lukupiirit tarjoavat lukijoille mahdollisuuden saada esiin omat äänensä ja osallistua näin tekstin luomiseen.
Nykyajan lukupiirit, niin netissä kuin fyysisissäkin tiloissa, ovat syntyneet lukijoiden suuresta intohimosta lukemiseen sekä halusta olla mukana yhteisöissä. Ja tietysti lukupiirit tarjoavat lukijoille mahdollisuuden saada esiin omat äänensä ja osallistua näin tekstin luomiseen passiivisen vastaanottamisen sijaan.
Taustalla tässä on myös psykologian empiirisen tutkimuksen tulos, että tunteet eivät asusta vain yksilön sisällä, vaan yksilöä ympäröivä yhteisö ruokkii ja muuntaa niitä – näin lukupiirit edesauttavat lukemisen synnyttämien tunnereaktioiden avaamista, esiin tulemista, tiedostamista, jakamista ja kehittämistä.
Kirjabloggarit kunniaan
Uusi teknologia on aurannut tilan virtuaalisille lukupiireille tai kirjoihin liittyville yhteisöille. Kirjabloggarit ovat nousseet perinteisten kriitikoiden rinnalle sosiaalisessa mediassa, mutta he ovat harrastelevia yksityishenkilöitä verrattuna institutionaalisen aseman omaaviin ammattikriitikoihin. Jälkimmäiset suhtautuvatkin hieman ylenkatseellisesti edellisiin. Kustantajat kuitenkin tekevät yhteistyötä suosittujen kirjabloggareiden kanssa vauhdittaakseen myyntiä.
Kirjabloggarit edistävät lukijoiden osallistamista ja aktiivisuutta. ”Kirjabloggarit toimivat samanaikaisesti kirjojen kuluttajina ja lukijoina sekä kulttuurin tuottajina ja välittäjinä julkaistessaan arvioita ja muita tekstejä, esimerkiksi päiväkirjanomaisia kirjoituksia vaikkapa kirjoista, joita aikovat lukea, tai kuvauksia osallistumisestaan kirjamessuille tai kirjallisuusfestivaalille. Kirjablogit ovat osa laajempaa kulttuurin tuotantoon ja välittämiseen liittyvää ilmiötä, jossa yksityisen ja julkisen toiminnan välinen raja on madaltunut ja jolla on ollut vaikutuksia kulttuurituotteiden kuluttajien käyttäytymiseen ja kokemusmaailmaan”, kirjassa tiivistetään.
Kirjablogit ovat osa laajempaa kulttuurin tuotantoon ja välittämiseen liittyvää ilmiötä.
Suurin osa kirjabloggareista on naisia, joista monet sanovat pitävänsä blogia enemmän sen vuoksi että se on sosiaalista toimintaa kuin että he pyrkisivät mielipidevaikuttajiksi. Bloggarit pitävätkin yhteisöllisyyttä aktiivisesti yllä myös keskenään etenkin Facebookissa, jossa he vaihtavat ajatuksia paitsi kirjoista, myös elämästä yleensäkin. Taloudellinen hyöty ei ole kirjabloggareille kaikki kaikessa, vaikka usein näin oletetaan. Tärkeintä bloggaamista elämäntapana pitäville harrastajille on hauskuus, itsensä kehittäminen ja omaehtoisuus.
Kirjassa todetaan sekä ammattikriitikoiden että kirjabloggarien tärkeys – he täydentävät toisiaan. Kyynisinä pidetyillä ja usein snobistisen vaikeaselkoisesti kirjoittavilla kriitikoilla mielestäni onkin opittavaa kirjabloggareilta yhtä paljon kuin näillä heiltä.
Lukeminen ja empaattisuus
Ehkä tärkeintä nykyajan kannalta on se, että lukeminen kehittää empatiaa. Empatiaa ei ole vain yhdenlaista, sitä positiivista, vaan on myös vaikeaa empatiaa. Siinä myötätunnon kohteen tilanteeseen eläytyminen voi tuottaa lukijalle epämukavia, ristiriitaisia ja jopa lukijan itseymmärrystä ja identiteettiä horjuttavia tunteita.
Tämä on itse asiassa tärkeämpi empatian laji kuin positiivinen empatia, joka on pinnallista ja voi saada lukijan pitämään itseään empatian kohteen yläpuolella olevana ja kohteeseen alentuvasti suhtautuvana. Mutta vaikea empatia herättää huomaamaan esimerkiksi yhteiskunnallisia epäkohtia ja pohtimaan moraalisia kysymyksiä, ja voi jopa saada lukijan yrittämään tehdä asioille jotakin.
Vaikea empatia herättää huomaamaan esimerkiksi yhteiskunnallisia epäkohtia ja pohtimaan moraalisia kysymyksiä.
Outoa on, joskaan ei ehkä tiedeihmisten kohdalla, että empatiaa koskevassa artikkelissa todetaan erikseen, että tekstin sävyillä, tyylillä on vaikutusta siihen, miten lukija asennoituu ja minkälaisia tunteita hän kokee tekstin henkilöitä kohtaan. Ainakin taiteelliselta ja esteettiseltä kannalta tämä on aivan yksinkertainen selviö: taidehan perustuu juuri tyyliin, sävyihin ja muihin ei mitattaviin ja kvalitatiivisiin ulottuvuuksiin päinvastoin kuin tiede.
Lukemisen kokemuksellinen tieto
Toisessa artikkelissa nostetaan pöydälle kiintoisa käsite, kaunokirjallinen kokemus ja kokemuksellinen tieto. Artikkelissa sitä kartoitetaan suhteessa empatiaan. Kokeellisessa psykologiassa on osoitettu, että henkilöt, jotka lukevat kaunokirjallisuutta menestyvät empatiaa mittaavissa testeissä paremmin kuin ne, jotka eivät kaunoa lue. Empatiaa on käsitelty myöskin kaunokirjallisuuden filosofiassa, ja kokemuksellinen tieto viittaa juuri siihen.
Kokeellinen psykologia ja kokemuksellinen tieto suhtautuvat toisiinsa kuin kvantitatiivisia mittauksia ja logiikkaa käyttävä tiede ja kvantitatiivisen tiedon taakse kurottava esteettinen kokemus. Artikkelissa todetaankin, että ihminen ei elä elämäänsä steriilissä laboratoriossa, ja kokemuksellinen tieto pääsee tunteiden, tuntojen ja ruumiillisuuden läpäisemään todellisuuteen syvemmälle kuin tiede.
Kuitenkin kirjassa vihjataan että kokemuksellinen tieto jää subjektiiviseksi, eli tiede asetetaan kaiken mittapuuksi. Voihan ajatella että kokemuksellinen tieto on vain eri tavalla objektiivista, niin kuin taide yleensäkin. Subjektiivisuutta ja objektiivisuutta on monenlaista, ei vain tieteellistä. Tästä todistaa mielestäni se, että taideteoksilla on merkitystä ihmisten elämässä jopa niin paljon että teokseen syventyneen koko elämä voi kokea käänteen. Ja eläväthän suuret taideteokset vuosituhansia, vaikka kulttuurit ja ihmisten maut kokevat muutoksia. Kaikki kirjan kirjoittajat edustavat akateemista tieteen nimiin vannovaa maailmaa, jolloin usko tieteen ylivertaisuuteen koostuu. Kirjaan olisikin voinut pyytää kaunokirjailijoita esittämään näkemyksiään.
Taideteoksilla on merkitystä ihmisten elämässä jopa niin paljon että teokseen syventyneen koko elämä voi kokea käänteen.
Kirjan heikkoja puolia on, että siinä hyödynnetään aika paljon haastatteluja. Filosofisempi tarkastelu jää vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi lukijan ja tekstin vuorovaikutusta olisi voinut pohtia filosofisemmin: lukijahan ei vain omaksu passiivisesti tekstiä vaan osallistuu aktiivisesti – tietoisesti tai tiedostamatta – merkitysten luomiseen, eikä vain kaunokirjallisuudessa vaan myös tieteessä. Tämä kyllä tulee piilevästi välillä esiin kokemuksellista tietoa kartoittavassa artikkelissa, jossa vihjataan, että eri lukijat tuovat oman taustansa ja viitekehyksensä mukaan, mikä vaikuttaa lukukokemukseen ja tekstin tulkintaan.
Ehkä aiheesta olisi voinut tehdä oman artikkelin, jossa olisi käsitelty lukijan ja tekstin, ja yleisimmin tietoteoreettisesti subjektin ja objektin dialektiikkaa, minkä tulosta niin kirjallinen kuin konkreettinenkin todellisuus lopultakin on. Ja kun kysymyksessä on kaunokirjallisuus, olisi voinut tarkastella aihetta sellaisten filosofien kuin Derridan, Kristevan ja muiden tieteen kielen ja logiikan tuolle puolen kurkottavien ajattelijoiden avulla. Asiaa myöskin edistävään fenomenologiaan kirjassa kyllä viitataan, joskin vain viitataan.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko.