Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2014.

Neuvostoliitto-projektissa kerättiin suomalaisissa palvelutaloissa ikäihmisten muistoja ja mielikuvia Neuvostoliitosta. Kollektiivisesta muistimaisemasta synnytettiin kaksi esitystä ja kirja.

Unipolut tai laulureitit ovat ympäri Australian mannerta risteileviä alkuperäisasukkaiden perinteisiä kulkureittejä, jotka yhdistävät hajallaan olevat kansat. ”Australian alkuperäiskansojen luomistaruissa kerrotaan toteemiolennoista, jotka ovat uniaikana vaeltaneet mantereen poikki ja laulaneet julki nimen kaikelle vastaan tulleelle – – ja siten laulaneet maailman eloon” (Onnismaa, 83). Laulu toimii karttana ihmisen kävellessä paikasta toiseen. ”Laulureitit ovat suunnistusvälineitä syvän aavikon halki ja maisema on muistiväline tarinoiden muistamiseen: tarina on kartta, maisema kertomus” (Solnit, 72).

Polut ja niihin liittyvät laulut, joiden laulaminen voi viedä viisikin päivää, on yhteisön syntytiedon lähde ja sen yhtenäisyyden tae. ”Niin kauan kuin kansan jäsen pysyy laulureitillään, hän löytää kaltaisiaan, joilla on sama uni, mutta laulureitiltään eksyessään hän eksyy esi-isiensä jalanjäljiltä ja astuu toisten maille” (Onnismaa, 83). Australian aboriginaalien unipolut ovat esimerkki kollektiivisesta muistista toiminnassa. Siihen sisältyy myös ajatus ”hiljaisesta” ja performatiivisesta tiedosta, joka on ylisukupolvista. Unipolut muistitekniikkana ja kollektiivisen muistin kuvana alleviivaavat muistelemisen ruumiillista luonnetta. Ne maadoittavat muistin maiseman muotoihin ja eri yhteisöjen jakamiin alueisiin. ”Tiettyjen fraasien ja nuottien uskotaan kuvaavan esi-isien jalkojen liikettä” (sama). Unipolut ja perinteen suullinen esittäminen aukeaa kysymykseen muistin esittämisestä rituaalisesti.

Muisti on paljon muutakin kuin yksilön pään alueelle sijoittuva varanto. Unipolkuihin liittyvät laulut välitetään sukupolvilta toisille ja mikäli sukupolvien ketju rikkoontuu, laulun ja tarinan selittämästä maisemasta tulee mykkä ja tuntematon. Samalla laulun välittäminen vahvistaa sukupolvien ja eri heimojen välistä yhtenäisyyttä. Muistaminen on paitsi sosiaalisen kommunikaation prosessi myös esitys, joka muuttuu esittäjänsä mukaan. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Neuvostoliitto-projekti tarjosi näkymän kollektiiviseen muistiin ja sen esittämiseen. Neuvostoliitto-projektin vaellusmaisema oli proosallisempi: suomalainen palvelutalo on laitos, jonka tyypillisyyksiä ovat loisteputket ja pitkät käytävät. Palvelutalo kuitenkin sisältää suunnattoman määrän muistoja ja elämänkokemusta (unipolkuja), jotka haluavat tulla ilmaistuksi. Neuvostoliitto-projekti tarjosi tähän mahdollisuuden.

Mistä esitys alkaa ja mihin se loppuu?

Neuvostoliitto oli vuosina 2012–2013 toteutettu Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön projekti, jonka aikana teatterilaiset keräsivät suomalaisten ikäihmisten Neuvostoliittoa koskevia muistoja. He valmistivat näiden muistojen pohjalta kaksi esitystä: kiertue-esitys Neuvostoliitto – tarina Uskosta kiersi suomalaisia palvelutaloja ja pitkä näytelmä Neuvostoliitto esitettiin Kansallisteatterin Willensaunassa. Projekti toteutettiin yhteistyössä suomalaisten palvelutalojen kanssa ja suurelta osin myös palvelutaloissa. Suomalaisten ikäihmisten kodit muuttuivat kenttätöiden ja esityskiertueen ajaksi esittämisen ja yhteisen muistelemisen tilaksi, joka ei ollut enää pelkkä hoitolaitos eikä aivan teatterinäyttämö, vaan jotain siltä väliltä. Laitosten rajat liudentuivat toisiinsa.

Vaikka Neuvostoliitto-projektiin sisältyi kaksi perinteistä teatteriesitystä – kiertue-esitys ja Willensaunan näytelmä – koko projektia voi tulkita esityksenä, joka alkoi, kun työryhmä ensimmäisen kerran saapui palvelutaloon. Projektin aluksi toteutettiin kenttätyövaihe, jonka aikana kerättiin suuri määrä ikäihmisten muistoja ja mielikuvia Neuvostoliitosta. Kenttätyövaiheen projektin onnistumisen kannalta ensisijainen funktio oli kerätä materiaalia kahta esityskäsikirjoitusta varten. Kirjailija Jussi Moilan vastuulla oli tuottaa kaikesta muistelumateriaalista synteesi, joka kertoisi jotain suomalaisten suhteesta mentaaliseen Neuvostoliittoon sekä summaisi sopivalla tavalla kahden sukupolven kohtaamisen palvelutaloissa.

Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ideaan sisältyy kuitenkin kokonaisvaltaisempi ajatus kohtaamisesta yleisön ja esiintyjien välillä. Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija ja kiertuenäyttämökonseptin alullepanija Jussi Lehtonen on nimennyt uudenlaisen yleisökontaktin etsimisen yhdeksi näyttämön perustehtävistä (ks. Lehtonen 2013, 62). Kiertuenäyttämö on Kansallisteatterin viides näyttämö. Se ei sijaitse Kansallisteatterin yhteydessä Helsingin rautatientorilla, vaan pystytetään aina uudestaan sellaisiin paikkoihin, joista ihmiset eivät helposti pääse teatteriin. Kiertuetoiminta kohdistuu vankiloihin, terveydenhuollon yksiköihin, vastaanottokeskuksiin ja muihin laitoksiin. Kyse ei ole ainoastaan esityksen viemisestä teatterilaitoksesta hoito- tai muuhun laitokseen, vaan sellaisen kontaktin solmimisesta esiintyjien ja yleisön välille, joka sallii ”elämäntunnon” välittymisen. Tämä on sana, jota Jussi Lehtonen käyttää paljon. Neuvostoliitto-projektissa palvelutalojen elämäntunto ja siellä koetut asiat vaikuttivat teatterilaisten ammatilliseen omakuvaan. ”Koko tämä matka tulee mukaan siihen näytelmään, jonka saamme tekstinä käsiimme,” Neuvostoliitto-projektin näyttelijä Mi Grönlund sanoi kenttätöitä tehdessä (Kylmälä, 33).

Ikäihmisten kodit muuttuivat esityskiertueen ajaksi esittämisen tilaksi, joka ei ollut enää pelkkä hoitolaitos eikä aivan teatterinäyttämö, vaan jotain siltä väliltä. Laitosten rajat liudentuivat toisiinsa.

Kiertuenäyttämön idea on avata myös Kansallisteatteria ja sen taiteilijoita ympäröivään yhteiskuntaan. Kaksisuuntaisessa liikkeessä taide löytää tiensä sellaisten ihmisten luokse, jotka eivät muuten pääse teatteriin – ja suomalaisen yhteiskunnan unohdetut ja suljetut elinpiirit välittävät oman elämäntuntonsa teatterilaitokseen. Tässä prosessissa myös teatterinäyttelijän ammattitaito joutuu liikkeeseen. Näytteleminen tai näyttämörooli ei ehkä olekaan paras tapa kohdata ihminen teatterilavan ulkopuolella. Itse esittäminen ja esitys joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi: roolit esittäjän ja yleisön välillä voivat myös vaihtua. Jussi Lehtonen on pohtinut uudenlaista yleisökontaktia näyttelijän ammattitaidon kannalta (ks. Lehtonen 2010 ja 2013).

Kiertuenäyttämön esitys nimeltä Neuvostoliitto alkoi siitä hetkestä kun työryhmä ensimmäisen kerran jalkautui palvelutaloihin. ”Nyt te sohaisitte muurahaispesään”, sanoi erään palvelutalon virikeohjaaja, kun asukkaiden kutsuminen yhteiseen muistelutilaisuuteen ei ollut saanut pelkästään positiivista vastakaikua (Lehtonen 2013, 61–62). Ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen yleisö ja esiintyjät olivat jo luoneet välilleen jännitteen, jossa oli havaittavissa esityksen piirteitä. Usein kävi niin, että palvelutalojen asukkaat olivat pettyneitä, kun ensimmäisellä tapaamiskerralla vain keskusteltiin ja muisteltiin, eikä Kansallisteatterin näyttelijäseurueen esitystä heti kuulunutkaan. Pettymys vaihtui kuitenkin puheensorinaan, kun muisteleminen pääsi vauhtiin. Yleisön ja esiintyjien ero liudentui muistelemisen aikana, vaikka muistityöhön osallistunut yleisö ei varsinaisesti täyttänyt taidemaailmasta tuttua esiintyjän roolia.

Muistelutilaisuuksissa avautui kollektiivisen muistamisen tila. Tämä tila oli herkän vuorovaikutuksellinen ja siinä kaksi eri sukupolvea, nuoret teatterilaiset ja ikäihmiset, vaihtoivat katseitaan ja sanojaan. Keskustelussa nousi esiin toistuvia teemoja, jotka liittyivät sukupolvien avainkokemuksiin. Sodan trauman kautta pintautui negatiivinen kuva Neuvostoliitosta. Myöhemmin syntyneet sukupolvikokemukset, kuten 1970-luvun vasemmistopoliittinen aktiivisuus tai turismiin liittyneet muistikuvat, olivat ambivalentimpia (ks. Rajaniemi 2013).

Voi ajatella, että muistelutilaisuuden avaama kollektiivisen muistin tila jatkui vielä sen jälkeen, kun kiertue-esitys oli esitetty palvelutaloissa. Syksyllä 2012 Neuvostoliitto – tarina Uskosta -esitystä esitettiin samoissa palvelutaloissa, joista aineistoa oli kerätty. Samat muistot, jotka olivat pintautuneet muistelutilaisuudessa, vietiin kiertue-esityksen muodossa takaisin yleisön pariin. Muistamisen tila ei päättynyt esityksen lopussa annettuihin aplodeihin, vaan jatkui henkilökohtaisina kokemuksina vielä paljon esityksen jälkeen. Työryhmällä oli esiintyessään ajatus vastalahjasta, joka ojennetaan kiitokseksi kerätystä muistimateriaalista. Tämä loi esitykseen tunnelmaan, joka ei mahdu institutionaalisesti määräytyneeseen esityskäsitykseen, jota leimaa esiripun aukeaminen, näytelmän esittäminen ja loppuaplodit. Kyse oli enemmänkin lahjan vaihtamisen kaltaisesta prosessista, joka loi pidempiaikaisen suhteen esiintyjien ja yleisön välille. ”Yleisökontakti viritetään tilanteessa, jossa ei varsinaisesti ole yleisöä eikä myöskään esiintyjää. Pyrkimyksenä on mahdollisimman tasa-arvoinen kohtaaminen ihmiseltä ihmiselle -tasolla” (Lehtonen 2013, 62).

Ilja Peltonen, Mi Grönlund. Kuva: Krista Mäkinen

Laitosten välillä

Koko Neuvostoliitto-projekti tapahtui jossain teatterilaitoksen ja hoitolaitoksen välimaastossa. Tämä näkyi varsinkin Neuvostoliitto – tarina Uskosta -kiertue-esityksessä, jota esitettiin tyypillisesti hoitolaitosten ruokailutiloissa ja olohuoneissa loisteputkien valossa. Laitosten välisyys oli kuitenkin jotain, joka oli rakennettu syvemmälle esitykseen ja jota uudenlainen yleisökontakti havainnollisti. Näyttelijä Ilja Peltonen kirjoitti omasta taiteellisesta identiteetistään seuraavasti: ”Olen aina tykännyt loikkia kunhan tiedän minne. Kuolemaa minä olen aina pelännyt.” (Peltonen, 101) Lauseet ovat monimerkityksisyydessään paljastavia ja avaavat syvän kollektiivisen olemisen tilan. Avainsanoina toimivat loikka ja kuolema.

Loikka laitosteatterin ja hoitolaitoksen välillä laittoi Neuvostoliitto-projektin esiintyjien identiteetit liikkeeseen. Loikka oli toki hallittu, sillä koko projektin tarkoituksena oli tuottaa teatteriesityksiä, ja teatteriesitysten tuottamiseen projektin taiteilijat olivat koulutuksessaan ja ammatissaan syvällisesti harjaantuneet. Silti projektissa hypättiin mukavuusalueen ulkopuolelle. Miten kohdata palvelutalossa elävä vanhus hänen omassa ympäristössään, joka eroaa Kansallisteatterin arvokkaasta ja konventioiden hallitsemasta ympäristöstä kuin yö ja päivä?

Ilja Peltoselle matkasta palvelutalojen mentaaliseen Neuvostoliittoon tuli henkilökohtaisesti merkittävä kokemus, jossa hän joutui kohtaamaan myös oman läheisensä laitosvanhuuden ja kuoleman uudestaan. Vaikka kuolema on pelottava asia, sen kohtaaminen mahdollistui osana taiteellista prosessia. ”Ehkä sain jopa hetken kokea sellaista tavallista vanhuutta. Sellaista mistä olin aikaisemmin elämässä jäänyt paitsi. Ja viedä näin jonkun surutyön loppuun.” (Peltonen, 111.) Kohtaamiset palvelutaloissa eivät Neuvostoliitto-projektin puitteissa olleetkaan enää yleisön ja esiintyjien konventionaalista kohtaamista taideteoksen hallitussa tilassa. Kohtaamisista tuli luonteeltaan ”ontologisia”, eri olemisentavat keskustelivat. Tässä kohdassa on tärkeä huomata, että vain pieni osa kaikesta kerätystä muistimateriaalista löysi tiensä varsinaiseen esitykseen. Suuri osa esiintyjien ja yleisön välisistä kohtaamisista oli eräänlaista ylijäämää varsinaisen esityskäsikirjoituksen kannalta. Kohtaamisten suurin anti oli juuri elämäntunnon välittymisessä ihmiseltä toiselle. Keskustelu tapahtui sellaisen ”esityksen” vaikutuspiirissä, joka salli yksittäisten ihmisten vapaan kohtaamisen.

Kohtaaminen ei toki ollut vailla rakennetta. Kiertuenäyttämön toimintatapa rakentuu pikemminkin sille havainnolle, että teatteriesityksen vakiintuneet rakenteet, kuten yleisön ja esiintyjien välinen ramppi, voivat auttaa ihmisiä jakamaan omia kokemuksiaan. Silti teatteriesityksen konventiot on Kiertuenäyttämön esityksissä avattu vastaamaan laitosten välisen liikkumisen tarpeita. Kyse on myös kansalaisaktivismista, jonka tarkoitus on purkaa laitoselämään liittyviä yhteiskunnallisia stigmoja, ja samalla käsitellä teatteriesitystä sellaisena kohtaamisen tilana, joka sallii kokemusten vapaan vaihdon.

Kiertuenäyttämön toiminta vastaa ikään kuin tahattomasti niihin kulttuuri- ja sosiaalipoliittisiin linjauksiin, joita poliitikot juhlapuheissaan elättelevät. Taiteen on nykyisessä ja tulevaisuuden Suomessa yhä vaikeampi perustella omaa olemassaoloaan pelkästään taiteen oman erityislaatuisuuden kautta. Taide ei nykyisessä kulttuuripoliittisessa todellisuudessa ole enää autonomista. Yhä useammin taiteeseen ja kulttuuritoimintaan liitetään terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia ylläpitäviä tehtäviä ja unelmia (ks. Liikanen). Taiteen olemassaolon oikeutus nähdään sen sovelluksien kautta. Kiertuenäyttämön eetos perustuu täsmälleen päinvastaiselle ajatukselle: taide omalakisena kommunikaatioprosessina ei voi perustua sovellettavuuteen. Sen sijaan taiteen on mahdollista muokata ja murtaa institutionaalisia raja-aitoja, jotka erottavat ihmiset toisistaan. Kollektiivisen muistin kokemus voi olla tällaisen työn harvinainen lopputulos.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n kulttuuritoimittaja.

Kirjallisuus

Solnit, Rebecca 2001: Wanderlust. A History of Walking. Verso, Lontoo.

Kylmälä, Pietari (toim.) 2013: Uskon loikka – Neuvostoliitto-projekti ja Kiertuenäyttämön eetos. Ntamo / Kansallisteatterin kirja.

Lehtonen, Jussi 2010: Samassa valossa – näyttelijäntyö hoitolaitoskiertueella. Avain.

Lehtonen, Jussi 2013: Yleisökontakti ja dokumentaarisuuden haasteet. Teoksessa Kylmälä 2013. 52–73.

Liikanen, Hanna-Liisa 2010: Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia – ehdotus toimintaohjelmaksi 2010–2014. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1.

Onnismaa, Jussi 2008: Hiljainen tieto kulttuurien rakenteissa. Kollektiivinen muistaminen ja muistamattomuus. Teoksessa Hiljainen tieto: tietämistä, toimimista, taitavuutta. Toimittaneet Auli Toom, Jussi Onnismaa ja Anneli Kajanto. Kansanvalistuksen ja aikuisvalistuksen tutkimusseura. 83–102.

Peltonen, Ilja 2013: Uskon loikka. Teoksessa Kylmälä 2013. 99–111