Mitäpä jos teatteritieteilijä yhdistäisi teoreettista osaamistaan henkilökohtaiseen, kokeilevaan ja tekstilajeilla ilakoivaan kirjoittamiseen? Näin toimitaan T-efektissä. Vuodesta 2019 teatteria käsitteleviä tekstejä verkkosivuilleen kirjoittanut ryhmä julkaisi marraskuussa ensimmäisen kirjansa Me teatterissa, teatteri meissä.

Teatteri yksilöiden, yhteisöjen ja teosten vuorovaikutuksina

T-efektissä vaikuttaa neljätoista Helsingin yliopiston Teatteritieteen oppiaineen nykyistä tai entistä opiskelijaa: väitöskirjatutkijoita, perusopiskelijoita ja muualta työelämästä paikkansa löytäneitä. Me teatterissa, teatteri meissä -kirjaan kirjoittaneista kymmenestä ryhmän jäsenestä kolme pääsi haastateltavaksi kirjasta ja kollektiivin toiminnasta.

Aloitetaan kirjasta, sillä se tarjoaa hyvän näytteen ryhmän työskentelystä. 4.11.2023 julkaistu kokoelma sisältää 15 tekstiä, josta viisi on kirjoitettu kahden tai useamman T-efektiläisen yhteistyönä. Kokonaisuus jatkaa saumattomasti kollektiivin verkkosivuilta tuttua näkökulmien, tekstilajien ja tyylien monipuolisuutta, jossa fiktion keinotkaan eivät ole pannassa.

Perustajajäseniin kuuluva Maura Minerva taustoittaa, että kirjaprojektin alkuvaiheessa jokainen halukas sai vapaasti hahmotella tekstiään. Ideoista paikannettiin pian ”yhteinen punainen lanka”, joka liittyy teatterin tapoihin vaikuttaa yksilöiden, yleisöjen ja yhteisöjen kehoihin ja mieliin.

Kuluneeksi koettua yhteiskunnallisuus-termiä vältettiin tietoisesti: ”Haluamme aina, että tekstimme voivat aueta myös muille kuin teatterialan sisäpiirille, ja yhteiskunnallisesta teatterista puhuminen voisi olla luotaantyöntävää niille, joille asia on uusi. Meistä, itsestä ja teatterista puhuminen on kutsuvampaa”, Minerva avaa.

Yhteiskunnallisesta teatterista puhuminen voisi olla luotaantyöntävää niille, joille asia on uusi.

Väitöskirjatutkija Topi Vainikainen täydentää, ettei ryhmä myöskään halunnut rajautua poliittiseen teatteriin ja ”ajatella poliittisuutta yhteiskunnallisuuden mittarina” vaan pikemmin kääntää asetelman ympäri: tarttua esimerkiksi hetkiin, jolloin hallituskriiseistä on medioissa puhuttu poliittisina näytelminä.

”Kyse on siis siitä, miten teatterin kieltä käytetään politiikan konteksteissa”, tiivistää niin ikään väitöskirjaansa työstävä Antti Taipale.

Minerva huomauttaa näkökulman koskevan kaikkia, ei vain teatterikävijöitä: ”Kirjan nimi viittaa siihen, miten teatteri on ympärillämme silloinkin, kun emme sitä välttämättä näe.”

Teksteissä pyritään siis valaisemaan yhteisiä asioita teatteritieteellisestä osaamisesta käsin. Voiko Me teatterissa, teatteri meissä -kokoelmaa ja T-efektin toimintaa ajatella tieteen popularisoimisena? Minerva ei heti ihastu termiin mutta korostaa, että alusta alkaen ryhmän toimintaa on kantanut ajatus, että tekstit voisivat toimia siltana tutkijoiden ja harrastajien välillä. Taipale toteaa, että T-efektin piirissä tehdään kenties enemmän tekstilajeja ja tyylirekistereitä koskevia valintoja kuin popularisoinnissa yleensä.

Vainikainen jatkaa, ettei halua tutkijana vetää selkeää rajaa akateemisen kirjoittamisensa ja T-efekti-tekstiensä väliin, sillä kyse on saman osaamisen soveltamisesta erilaisin kirjoitustavoin.

Ovatko tavoitteet eri yleisöjen tavoittamisesta toteutuneet? Näin voi ainakin jossain määrin päätellä. Kirjan saamissa palautteissa on toistunut sana ”lämminhenkinen”. Myös tekstimuodoilla leikittely ja omakohtaisuus ovat myös saaneet kiitosta.

Palautteen sävy on ymmärrettävää sikälikin, että Me teatterissa, teatteri meissä ei esimerkiksi juuri julista, syytä tai profetoi. Jos kirja olisi otteeltaan väittävämpi ja debatoivampi, reaktiot olisivat varmaankin erilaisia. Eikö T-efektiä kiinnosta väittää ja väitellä?

”Meitä ehkä kiinnostaa enemmän keskustelu”, Minerva toteaa. ”Keskustelun ei tarvitse perustua väitteille ja väittelylle.” Kyse ei ole periaatepäätöksestä, eikä väittämistä myöskään vältetä, jos tarve sille nousee. Taipale katsoo asenteen olevan jollain lailla kollektiivin ytimessä, sillä ryhmän Whatsapp-keskusteluillekin ominaista on asioiden pyörittely monesta eri näkökulmasta.

Meidän aiheemme tukevat kollektiivisuutta ja kollektiivisuus tukee meidän aiheitamme.

Kollektiivinen työskentely sen sijaan on sovittu periaate. Ajatus T-efektistä syntyi, kun perustajakolmikko (Sanni Martiskainen, Minerva ja Sofia Valtanen) halusi taata, että graduntekovaiheessa löydetty ajattelun ja kirjoittamisen yhteisöllisyys jatkuisi myös valmistumisen jälkeen.

Kollektiivin ensimmäiset tekstit kirjoitettiin saman pöydän ääressä niin, että jokainen sana ja virke sovittiin yhdessä. Näin ei enää toimita, mutta kollektiivisuus on sittemmin löytänyt muita muotoja.

Vainikainen mainitsee tästä esimerkkinä sen, miten tekstien aiheiden lisäksi niihin otetut näkökulmat syntyvät usein yhdessä ja ”hieman vahingossakin”, ja että yksin ei välttämättä lähtisi jalostamaan samanlaisia ajatuksia. Hän myös toteaa kirjoittaneensa T-efektiin ainoastaan yhteistekstejä ja iloitsee siitä, miten yhdessä tekeminen madaltaa kynnystä kirjoittaa.

”Meidän aiheemme tukevat kollektiivisuutta ja kollektiivisuus tukee meidän aiheitamme”, Minerva kiteyttää.

Enemmän, syvemmälle, avoimemmin

Me teatterissa, teatteri meissä on Heidi Backströmin ja Maria Säkön vuonna 2022 perustaman Teatterin Uuden Alkukirjaston, TUA:n julkaisu. Kaksikko on useasti maininnut TUA:n päämääräksi julkaista sellaisia teatteriin liittyviä tekstejä, joita muutoin ei Suomessa julkaista. Tähän mennessä katalogista löytyy esimerkiksi näytelmätekstejä, koreografianotaatioita ja esseeteoksia.

Aloite T-efektin kirjaan tuli TUA:lta. Alkusanoissaan Säkö liittää T-efektin kirjoittamisen tavat muutoksiin, joita on nähty myös teatterilavalla, kun performanssin ja esitystaiteen kysymykset ovat uineet marginaaleista laitosteattereihin: ”Miten esiinnyn, kenelle esiinnyn, missä menevät fiktiivisen roolin ja ihmisen tosielämän roolin rajat? Keillä on valta missäkin rakenteissa ja hierarkioissa?” Säkö tervehtii ilolla muutoksen edustamaa rehellisyyttä ja avoimuutta ja muistuttaa samalla, että kirjassa yhdistyy harvinaisella tavalla tutkimusosaaminen sekä ”taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen” osana ”demokraattista kansalaiskeskustelua”.

Kirjassa yhdistyy harvinaisella tavalla tutkimusosaaminen sekä ”taiteesta puhuminen ja kirjoittaminen” osana ”demokraattista kansalaiskeskustelua”.

T-efektiläiset arvelevat, että mikään muu kustantamo ei olisi voinut julkaista kirjaa jo siksi, että se pakenee niin esseekokoelman kuin tietokirjan määreitä. Kokeilevien teatteritekstien julkaiseminen on todellakin haaste tilanteessa, jossa taiteista kirjoittaminen muuttuu yhä vaikeammaksi maastoksi. Mitä T-efektiläiset haluaisivat tältä osin nähdä?

Hetken hiljaisuuden jälkeen Minerva vastaa ykskantaan: ”Ensimmäisenä tulee mieleen, että ylipäätään kritiikille ja keskustelulle olisi enemmän tilaa. Että olisi enemmän tekstejä, ja ne saisivat mennä syvemmälle kuin nyt on mahdollista.”

Alustojen puutteessa moni päätyy perustamaan oman blogin. Niin myös Taipale, joka kirjoittaa blogissaan esityksistä pyrkien sisällyttämään teksteihin myös tutkimuksellisia näkökulmia.

Minerva pitää tällaisia projekteja todella tärkeinä myös tulevaisuutta ajatellen, sillä vaikka teatteriesityksiä taltioidaan nykyään paljon, taltioinneista ei selviä mitään teosten kulttuurisesta kontekstista.

Kaupallisilta medioilta ei missään kuviteltavassa lähitulevaisuudessa kannata odottaa suurta kääntymystä syvälle menevän taidekirjoittamisen suhteen. Entäpä julkinen sektori? Minerva, Taipale ja Vainikainen pohtivat, miten Ylenkin kulttuuriohjelmat joko rakennetaan yksioikoisen debatoinnin ympärille tai ovat sisällöltään yhdentekeviä.

”Tilanne on myös syy siihen, miksi emme halua keskittyä väittämään asioita, vaan keskitymme mieluummin keskustelemaan ja ajattelemaan”, Minerva toteaa.

Kirjoittaja on kriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen.