Hannu Harju:

Kajava. Pelätty, palvottu, parjattu.

Siltala 2023, 320 s.

Jukka Kajava tuli minulle tutuksi jo 60-luvulla, kun olin vielä pieni pojankoltiainen. Työväenluokkaan kuuluva isäni aamun Hesaria lukiessaan ensin huudahti ”hyvä Kari” ja jonkin ajan päästä ”saatanan Kajava”. Toisin kuin toinen Helsingin Sanomien suuri lyttääjä Seppo Heikinheimo, Kajava oli tunnettu nimi kaikkialla, kulttuuripiireistä raskaan työn raatajiin. Häntä vihattiin ja rakastettiin, mutta kylmäksi Kajava ei jättänyt ketään.

Mutta nyt kun ammattimaisen kritiikin merkitys ja ala on huvennut melkein olemattomiin ainakin päivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa kritiikit kuitataan tykkäyksinä ja kriitikkona voi toimia kuka tahansa, yksinvaltias Kajava edustaa niin hyvässä kuin pahassakin mennyttä maailmaa yhtä lailla kuin Urho Kekkonen.

Turkismallina 1970-luvun puolivälissä. Kuva: Kristian Runeberg / kirjan kuvitusta.

Tämän takia ei voisi kuvitella parempaa ajankohtaa Jukka Kajavan elämäkerran kirjoittamiselle ja julkaisemiselle. Koska Kajavassa tiivistyy niin Helsingin Sanomien valta kuin kritiikin olemus, Hannu Harjun teos pohtii samalla näitä, sekä kertoo tietysti yhteiskunnasta ja sen muutoksista.

Teoksessa kyllä käydään niin tarkoin läpi etenkin Kajavan arvostelemat teatteriesitykset ja niihin liittyvät polemiikit, että nuorempaa tai teatteriesityksiin vähemmän perehtynyttä alkaa nukuttaa ja syntyy kiusaus hypätä niiden yli. Alan ammattilaisille, eritoten teatterin historioitsijoille nämä yksityiskohtaisen tarkat selonteot ovat aarreaitta.

Tunnettua on että Kajava ei, vaikka julkkis olikin, yksityiselämäänsä juuri kaikelle kansalle levitellyt. Liekö syynä hänen sukupuolinen suuntautumisensa. Näin kirjakaan ei juuri pääse kovin syvälle kriitikon brändin taakse kurkottamaan, ja kirja on enemmän kriitikko Jukka Kajavan kuin yksityishenkilö Jukka Kajavan elämäkerta.

Teini-lehdestä kansakunnan kaapin päälle

Jukka Kajava syntyi Oulussa helmikuussa 1943 kolmilapsisen perheen esikoiseksi. Kajava luonnehti vuonna 2002 perhetaustaansa alemmaksi keskiluokaksi, mutta 30 vuotta aikaisemmin hän oli todennut olevansa lähtöisin ”erinomaisen porvarillisesta kodista”.

Joka tapauksessa äiti kannusti poikaansa kirjoittamaan, ja kriitikon uransa hän aloitti jo lukion aineessa, jossa hän vertasi kahta teatteriesitystä toisiinsa. Toinen koski Tšehovin Lokkia ja aine julkaistiin myös Teini-lehdessä. Arvioita tuli lisää, ja tyyli oli jo tuolloin ankara ja armoton.

Kajava kirjoitti myös Oulun päälehteen Kalevaan ennen kuin muutti vuonna 1963 Helsinkiin ja pääsi vuonna 1966 televisio- ja radioarvostelijaksi valtakunnan päälehteen. Kuin kohtalon johdatuksesta kuusikymmenluvun puolivälissä sukupolvi vaihtui ja kaikki alkoi mullistua niin yhteiskunnassa kuin kulttuurissakin. Myös Helsingin Sanomat etsi uusia nuoria teräväkynäisiä ja uudet tuulet haistavia kirjoittajia, ja Kajava kohosi heidän johtotähdekseen.

Kajavan 60-vuotiskahvit Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa 2003. Kuva: Kirjan kuvitusta.

Kajavasta tuli pian niin pelätty, että syntyi käsite ”Kajavakauhu”. Arvosteltavien ohjelmien tekijät vitkuttelivat tahallaan erilaisten tekosyiden nojalla töidensä antamista ennakkokatseluun, jotta mahdollinen negatiivinen kritiikki ei veisi katsojia. Tämä tosin koski kaikkien lehtien kriitikoita, mutta kaiken takana oli Kajava, josta ilmiö alkoi.

Syntyi käsite ”Kajavakauhu”

Kajavan eniten ravistelemista koko kansan tv-ohjelmista käsitellään lähinnä vain Naapurilähiötä ja Hanskia. Kovan kritiikin synnyttämästä Hanskin ja Kajavan välisestä debatista kerrotaan enemmänkin. Kajava pehmensi kritiikkiä ja Hanski puolestaan myönsi, että tämä on paljossa oikeassakin, mutta totesi: ”mitä me kaksi mahdamme kahdelle miljoonalle katsojalle”. Kajava myönsi, että Hanskissa ja Naapurilähiössä on hyvääkin, kuten teknologian vanhemmille ihmisille tuottamien vaikeuksien esiin tuominen.

Kajavaa pidettiin huumorintajuttomana, mutta hän kritisoi vain sellaista huumoria, joka on tyhjän nauramista ja merkityksetöntä eskapistista viihdettä. Kajava kuului nousevaan vasemmistolaiseen nuorisoon, joka vaati kaikelta yhteiskunnallista kantaaottavuutta.

Mutta jostain syystä kirjassa ei käsitellä Spede Pasasen saamaa kritiikkiä, puhumattakaan kaikkien kriitikkojen vihollisesta numero 1, Uuno Turhapurosta.

Teatteria

Kuten tunnettua Kajava ohjasi myös itse teatterinäytelmiä. Tosin teatterin ihmiset suhtautuivat nihkeästi Kajavan kaksoisrooliin ja väittivät että Hesari suosii arvioissaan omiaan. Hesari taas väitti, että arviot Kajavan töistä eivät eroa muiden lehtien arvioista. Voisin todeta vielä tähän, että tämä kaksoisrooli on vain positiivinen asia: kun tekee myös itse sitä mitä arvioi, arvostelun kohdetta ei näe vain ulkoapäin, vaan myös sisältäpäin. Näin tietoisuus ja ymmärrys alasta on kattavampi ja syvällisempi.

Nykyajan kannalta puhuttelevin on ehkä Kajavan vuonna 1975 ohjaama Gilgamesh: se käsittelee verhotusti miesten välistä rakkautta. Kriitikot tosin eivät tätä huomanneet tai olleet huomaavinaan. Harju ihmetteleekin, miten kokeneet kriitikot eivät Gilgameshin homoteemaa panneet merkille ja päättelee että aihe oli liian vaikea vielä tuolloin.

Kajava ohjasi Tarmo Mannin jäähyväisnäytännön Kansallisteatterissa 1989. Kuva: Päivälehden arkisto / kirjan kuvitusta.

Kritiikin olemuksesta

Kirjassa todetaan että J. W. von Goethe tiivisti vuonna 1820 kritiikin tehtäväksi vastata kolmeen kysymykseen. 1) Mihin teos pyrkii. 2) Onnistuuko se tässä pyrkimyksessään. 3) Onko pyrkimys tavoittelemisen arvoinen. Valtaosa Kajavan arvioista noudattaa tätä yksinkertaista tehtävänasettelua, usein hyvinkin lyhyessä mitassa. Sen määrittely ja haastaminen, mikä tai mitkä ovat television ja teatterin tehtäviä, on kysymys, johon Kajava käytännössä hakee arvioimiensa teosten kautta vastausta koko 45-vuotisen kirjoittajanuransa ajan, tiivistää Harju Kajavan peruspyrkimyksen.

Äidin luona Järvenpäässä sanaristikkoa ratkomassa. Kuva: Kajavien kotialbumi / kirjan kuvitusta.

Tärkeintä oli pyrkimys tavoittaa jotai merkityksellistä. Vaikka pyrkimys epäonnistuisi, se on jalompaa kuin onnistuminen jossain vähemmän merkityksellisessä tai tyhjänpäiväisessä. Kirjan lopussa tuodaan esiin Kajavan kritiikki Diilejä ja muuta ulkomailta, etupäässä Amerikasta, kopioitua formaattiviihdettä kohtaan. Mutta Harju asettuu puolustamaan tätä yhdenmukaista viihdepöhnää ja laittaa kritiikin Kajavan vanhenemisen syyksi: ”ennen viihdekin oli parempaa…”

Mielestäni Kajava on aivan oikeassa, ja nykyaika tarvitsisi uusia kajavia, joiden hampaita ei viihteen sokeri ole syönyt ja mädättänyt. Kansaa pitää sivistää, ei vajota sen tasolle, niin kuin nyt on käynyt. Formaatteja varmasti suositaankin sen vuoksi, että itse ei tarvitse kokea luomisen vaivaa ja tuskaa ja etenkin, koska formaatilla saa rahat nopeasti ja helposti kassakoneisiin.

Nykyinen populismin, rahanahneuden, luonnon tuhoutumisen ja kaikkinaisen väkivaltaisuuden ja välinpitämättömyyden aika suorastaan huutaa kajavahenkisyyttä. Nuorille kriitikoille Kajava-kirja on kriitikon opintojen aapinen. Tätä avittaa vielä se, että kirjassa on paljon pätkiä Kajavan eri aikoina julkaisemista kritiikeistä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko.