Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2008.

Astrid Lindgrenin (1907–2002) tunnetuin luomus, Peppi Pitkätossu, ilmestyi vuonna 1945. Peppi on saavuttanut maailmanmaineensa jo kauan sitten. Jo vuonna 1968 Peppi oli käännetty 30 kielelle. Peppi on valloittanut Amerikankin, vaikka Lindgrenin muu tuotanto on siellä suhteellisen tuntematonta. Peppiä ei arvostella enää. Hän on saavuttanut haavoittumattomuuden. Maailmakin on muuttunut hänen mukanaan.

Peppi on renessanssi-ihminen. Häntä on verrattu Herkulekseen ja Supermieheen. Hänen vertaisensa ovat miespuolisia. Peter Panin kanssa yhteistä hänellä on, että kumpikaan ei tahdo kasvaa isoksi.

Peppi oli ilmestyessään hyvin kiistanalainen hahmo, kirjallinen kauhukakara.

Tunnettua on, että käsikirjoitus ensin hylättiin. Bonniers teki siinä elämänsä erehdyksen. Osallistuessaan 1945 Rabén & Sjögrenin kirjoituskilpailuun Peppi Pitkätossun käsikirjoitus voitti, mutta raati tunsi suurta epävarmuutta.

”Selvää oli, että käsikirjoitus paljasti todellisen humoristisen lahjakkuuden, mutta se käänsi kieltämättä päälaelleen monta yleisesti hyväksyttyä käsitystä. Oli nähtävissä, että vastaanotto olisi hyvin sekalainen. Ja olikin”, totesi Hans Rabén myöhemmin.

”Luonnoton tyttö”

Jyrkimmin hyökkäsi Peppiä vastaan Aftonbladetin arvostelija John Landquist: ”Raati ei ole siivonnut käsikirjoitusta eikä vaatinut palkitulta mauttomuuksien poistamista. Peppi edustaa pahinta lajia crazy-komiikkaa, eikä sitä voi verratakaan todelliseen satuun, Elsa Beskowin ja A.A. Milnen teoksiin. Luonnoton tyttö ja hänen mauttomat seikkailunsa jättävät korkeintaan muiston jostain epämiellyttävästä, joka raastaa sielua.”

Pepin poikamaiset tavat loukkasivat miesten maailman arvoja. Yleisesti ajateltiin, että lasten kirjahyllyssä tuli olla klassikoita, ja uuteen kirjallisuuteen suhtauduttiin epäluulolla.

Juuri vanhat herrat, kuten arvostettu kirjallisuudentutkija Göte Klingberg näkivät tulokkaassa yleisen tapojenturmeluksen enteet.

”Luonnoton tyttö ja hänen mauttomat seikkailunsa jättävät korkeintaan muiston jostain epämiellyttävästä, joka raastaa sielua.”

Monet muutkin kauhistelivat Peppi-kirjojen moraalittomuutta. Mutta puolustajiakin oli: Pepin idearikasta, avuliasta, anteliasta ja uskollista luonnetta puolusteltiin.

Pepissä nähtiin surrealistisia piirteitä. Surrealistit kieltäytyvät noudattamasta järjestystä, joka heidän mielestään on absurdi ja perustuu eriarvoisuuteen, falskiuteen ja raukkamaisuuteen. Surrealismia oli muussakin sotienjälkeisessä kirjallisuudessa, niin myös Tove Janssonilla ja Lennart Hellsingillä. Samana vuonna kuin Peppi ilmestyi, tuli ensimmäinen muumikirja Småtrollen och den stora översvämningen ja Lennart Hellsingin debyytti Katten blåser i silverhorn.

Irja Lappalainen kuittaa Pepin lastenkirjallisuuden historiassa sanalla burleski, jossa karkeus korostuu. Burleski tuo mieleen Gargantuan tai Kuningas Ubun, ehkä myös hurjimmat kansansadut. Se ei tee oikeutta Pepin leikkisyydelle, lapsenomaisuudelle ja sentimentaalisuudelle. Peppi Pitkätossu lienee Vaahteramäen Eemelin kanssa vähiten sentimentaalinen Lindgrenin kirjoista. Silti Pepissäkin on sentimentaalinen peruskuvio: äidistään orpo tyttö, jolla on korvaava fantasiamaailma. Tässä Peppi muistuttaa saturomaania Mio, poikani Mio ja kuolemafantasian täyttämää Veljeni Leijonamieltä. Peppi on sentään äidistään orpo lapsi, joka osaa heltyä ja hellyttää.

”Vapauspedagogiikan mannekiini”

Ruotsissa syntyi kirjasta pitkäaikainen debatti, jota on tapana nimittää Peppi-kiistaksi (Pippi-fejden). Samaan aikaan kiisteltiin modernin runouden ”käsittämättömyydestä”, kertoo modernismin ajan lastenkirjallisuutta tutkinut Lena Kåreland. Toisin kuitenkin kuin runouden modernistit, Peppi osasi ottaa yleisönsä. Hänestä tuli sekä kansansuosikki että kirjallisten piirien arvostama.

Peppi oli myös vapauspedagogiikan mannekiini. Peppiä ei ehkä olisi syntynyt ilman Bertrand Russellin filosofiaa ja A.S. Neillin ajatuksia. Ja jos olisi syntynyt, hän olisi tuskin pystynyt lyömään itseään läpi ilman vapauspedagogiikan antamaa kaikupohjaa. Lapsen itsesäätöisyys ja luovuus manifestoituvat Pepissä.

Tänään Peppi on kiistaton klassikko. Häntä ei arvostella enää. Arvostelu kohdistuu nyt media-Peppiin, tuotteistamiseen ja tapoihin kuvittaa, filmata ja esittää Pepin tarinaa. Ongelmana ei ole Peppi vaan myyntikoneisto. Ansiokkaat ruotsalaiset lastenkirjailijat kituuttavat Astrid Lindgrenin ja hänen tuotantonsa muodostaman ”märän filtin alla”.

Ehkä kannattaisi palata vieläkin hiukan ajassa taaksepäin. Peppiä arvosteltiin aikanaan aikuisten mitätöimisestä, suorastaan nollaamisesta. Tanskalainen Vibeke Stybe kirjoitti vuonna 1962: ”Aikuisten osa on Astrid Lindgrenin kirjoissa kauttaaltaan leimallisen passiivinen. Hän on itse selittänyt, että hän ottaa kantaa lasten puolesta aikuisia vastaan. Ja että aikuiseksi tuleminen merkitsee ikäväksi, sovinnaiseksi ja mielikuvituksettomaksi tulemista. Lindgrenillä on kyky valaista koko olemassaoloa lapsen näkökulmasta ja hän asettaa aikuisten normit kyseenalaisiksi tai kokonaan hylättäviksi.”

Taustalla häämöttää lapsen jalustalle asettaminen ja aikuisten turmeltuneisuuden osoittaminen, tuttu muustakin lastenkirjallisuudesta. Puhdassydämisten lasten tulee pelastaa maailma tuholta – aika kestämätön vaatimus.

Tänään aikuisten uhmaaminenkin on saanut toisen luonteen. Aikaisemmat tiukat normit ja säännöt ovat vaihtuneet kulttuuriseen kuiluun, vierauteen, joka vallitsee sukupolvien välillä.

Mutta Peppi ei ole aikuisen toiveuni siitä, millainen lapsen tulisi olla. Hän lapsen omien, usein hillittömien toiveunien toteutuma.

Astrid Lindgrenin elämäkerran kirjoittaja, kirjailija Margareta Strömstedt, on halunnut jättää Pepin Peter Panin tapaan lapsuuden sankariksi. ”Astrid Lindgren ei ole yhteiskunnan vallankumouksellinen. Tommi ja Annika kasvavat ja sopeutuvat – ja Peppi jää heidän lapsuuteensa. Siellä hän pysyy – kuten Nalle Puh ja muut,” kirjoittaa Strömstedt.

Mutta ei Peppi pysy. Pieni keskustelu ikätoverin kanssa vahvisti, että Peppi on ollut monien tyttöjen ihanteena aikuisikään saakka.

Onko Peppi vaarallinen ihanne? Hän on kasvattanut lahjakkaasti monta sukupolvea feministejä ja toisinajattelijoita. Kuinka moni mies on huomannut avioituneensa Pepin kanssa? Onko Peppi saanut aikaan avioeroja? Irrallisuutta? Eskapismia?

Onko Peppi haitaksi muulle lastenkirjallisuudelle? Onko Lindgrenin tuotanto kolossaalisuudessaan muiden kirjailijoiden painolastina? Onko se esteenä löytää lapsiyleisöä, kuten Disney on haittana muulle lastenkirjallisuudelle tai Harry Potter esteenä muiden kirjojen myynnille. Levikissä ja myyntiluvuissa kyllä. Kirjallisuuden kehityksessä ei ehkä sittenkään. Kaikki ruotsalaiset ja suomalaisetkin lastenkirjailijat ovat Lindgreninsä lukeneet ja hänestä rikastuneet.

Kirjoittaja on Tammisaaressa asuva lastenkulttuurikriitikko. Artikkeli perustuu kirjoittajan alustukseen Turun kirjamessujen yhteydessä SARVin järjestämään lastenkirjakritiikkiseminaariin 4.10.2008.