Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2008.

Viime vuosikymmenten performanssitaide on tulosta pääsääntöisesti teatterin ja kuvataiteen kentillä tapahtuneiden eriytymisten, erojen ja uusien kytkentöjen leikistä. Tällainen muotoa muuttava tila vaatii jatkuvaa uudelleenmäärittelyä. Määrittelijöinä on esiintynyt taiteen tutkijoita, taiteilijoita, tuottajia, kuraattoreita, eli kaikkia niitä osapuolia, jotka vaikuttavat puheena olevaan prosessiin.

Vaikka performanssitaide tai esitystaide on yleisön kannalta hiukan näkymättömissä siinä mielessä, että esitykset ja aktiot ovat aikaan tai paikkaan sidoksellisia formaatteja verrattuna moniin mediataidemuotoihin, emme kuitenkaan tapaa niitä kiinnostuksen puolesta marginaalista.

Kaikki viittaa päinvastaiseen. Kun performanssitaiteesta puhutaan jonkinlaisena antitaidemuotona, tähän liittyy samalla uteliaisuutta sitä kohtaan. Käsitys oppositiotaiteestakin pohjaa yksittäisiin harvoihin performansseihin, joiden asenteista ja tekotavoista on löytynyt aineksia, jotka todella ylittävät radikaalisuudessaan vallitsevan kulttuurisen konsensuksen arvot ja käytöstavat. Emme kuitenkaan pääse niiden avulla taideliikkeen jäljille, joka tosissaan yrittäisi – performanssit työkaluinaan – löytää vaihtoehtoista erontuottamista median valokeilaan ja taidemaailman apuraharahoitteiseen korrektiuteen.

Koko spekulaatio performanssin mahdollistamasta erosta ja omaehtoisuudesta on vain eräs diskurssimuoto, joka on kulkeutunut teksteissä puhumisaktien ja kirjoittelujen perintönä 1980-luvun alkupuolelta saakka. Kysymys on ollut joidenkin uutta taidemuotoa kohtaan kiinnostuksensa esittäneiden toiveesta, joka julkikirjoitettuna tekstinä on vakioitunut valmiiksi oletukseksi.

Vaikka tätä performanssintekijöiden etujoukkona kulkemisen kulunutta ehdotusta on jo toistettu niin paljon, tartutaan siihen vieläkin. Jotkut yksittäiset taiteilijat yrittävät myös tarjota vastausta haasteeseen. Kokeilevat esitykset, joissa yhteisöllinen sietokyky tulee mitatuksi, ylläpitävät avantgarden merkityksiä, mutta tällaisten esitysten ehdot muuttuvat myös kaiken aikaa radikaalisti.

Suhde esitysten tekstiin

Diskursiivisesti voidaan seurata esitysten ehtojen polemiikkia ja lukuisia vaihtelevia väitteitä performanssitaiteen tehtävistä. Keskustelu on palautettavissa määrittelyineen ja tilannekuvauksineen yhteyksiinsä ja yhdistelmiinsä. On kiinnostavaa seurata kotimaisen performanssin kentän heilahteluja selvittelemällä siihen kohdistuneita määräileviä ja ohjeistavia argumentaatioita ja toisaalta siitä muodostettuja kuvailevia lausumia erilaisine merkityksenmuodostamisen tasoineen. Nämä pinnat keskustelussa liittyvät toisiinsa ja murenevat toisistaan. Ne katalysoivat kuvaa, josta voidaan poimia näkyviin johtoaiheita, teemoja ja skeemoja, joita erittelemällä päästään diskurssianalyysin mukaiseen käsitykseen ilmiön muutoksista.

Millaisen ketjun olemme jo muodostaneet eri lenkeistä? Edessämme on aukoton näky, joka alkaa intellektuaalisesta 1960-luvun happeningista katujen aktivointina, jatkuen undergroundiin ja mielen sisäavaruuden kärjistettyihin aktivoimisiin provokaatioina, ja siirtyen sitten 1970-lukuun ja yksityistiloihin, joista tulee näyttämöitä, sekä muokkautuen kaupungin ulkopuolella ”after sauna art” -metsäteatteriksi ja ympäristöllisiksi aktioiksi kotoisilla järvenrannoilla, jatkuen 1980-luvulta nykypäivään performanssitaiteena siihen liittyvine oikkuineen ja välivaiheineen.

Tähän saakka kertomus on jo otettu haltuun ja pääpiirteissään sitä jo käsitellään kanonisena tietona viittausten ja vahvistusten käytänteineen, mutta prosessi kertoo meille myös keskeneräisyydestä, kun luokittelun ja pohdinnan käytännöt ruokkivat itse itseään, asettaen yhä uusia kysymyksiä, väittämiä ja haasteita myös itse taidehistorialle, samoin kuin arvioinnille, arvostamiselle ja arvottamiselle.

Kysymykset esitetään kaikkine perintölasteineen, metafyysisine ennakkoasetelmineen ja valistuksen idealismin jäänteiden riippuvuuksineen. Vaikka kysyjä on mielestään vapaa, hänen kielensä ei kumminkaan taivu irralleen sen historiallisten tuotantojen ilmiselvyydeksi tulleesta kehästä. Tietoisuutta tästä on kuitenkin mahdollista käyttää hyväksi käydessään kohteensa kimppuun.

Kirjoittaminen on aina myös riippumaton valitusta traditiosta ja äänensävystä. Se on sitä siksi, että kyseessä on henkilökohtainen akti. Seurustelusuhde tekstin kanssa purkautuu kirjoitustilanteissa, kiteytyen kirjoittamisen myötä merkeiksi, jotka enemmän tai vähemmän onnistuneesti tavoittavat kirjoittajan – kielenkäyttäjän – aikomukset sanoa kohteestaan sanottavansa.

Suhde kirjoittajien tekstiin

Kirjoittajalla on elävä työsuhde tekstiinsä siihen saakka, kunnes julkaistu teksti prosessin kiteytymänä alkaa etääntyä tekijästään. Toteutuneen kirjoitustilanteen teksti alkaa näkyä kirjoittajalleenkin jollain tavalla vieraalta. Mutta puuttumalla siitä käynnistyneeseen keskusteluun, kommentoimalla esitettyjä kommentteja ja kommentoimalla myös kirjoittamaansa tekstiä, sopivasti paalaamalla siihen, on taas mahdollisuus käynnistää lisämerkityksiä tuottava vuoropuhelu ja jatkaa kirjoituksensa työstämistä virtaavana ja täydentyvänä prosessina.

On mahdollista pitää kaikkia kirjoittamiaan tekstejä laajemman kokonaisuuden osina, eikä tällaisen asenteen mukaisen tuottavan työskentelyn tarvitse rajautua vain verkon teknisiin mahdollisuuksiin. Voidaan aivan hyvin ajatella perinteisissäkin kanavissa julkaistujen tekstien olevan tietyn tekeillä olevan prosessin haaraumia, joiden käynnistämään vuoropuheluun linkittyvät kaikki toisiaan kommentoivat tekstit eri kirjoittajilta.

Näin siis periaatteessa voisimme väittää tekstienvälisyyden toimivan. Miten sitten kirjoittamisen arkisissa käytännöissä asiat etenevät? Vastaako käytännön todellisuus mielikuvaamme tällaisesta vuoropuheluihanteesta? Tiedämme hyvin, ettei läheskään aina vastaa. Millainen tilanne oikeastaan on? Onko tuppisuiden edessä vain myönnettävä vaikenemishalu ja alistuttava vai löytyykö joitain vaihtoehtoja hiljaisuuden tuottamiselle? Todennäköisesti ennen kaikkea yhteisten tuotosten suunnassa olisi kokeiluvaraa. Olisi liityttävä ryhmiin ja heittäydyttävä parivaljakoiksi ja alettava tekemään rohkeasti yhteistyötä.

Oblivian esityksestä Everything You Say Will Become Dust Anyway, Kiasma-teatterissa 2007. Kuva: Petri Virtanen

Kun saman tekstin kirjoittajia on useampia niin, että kirjoitustapahtumasta tulee jonkinlaista kirjoittamisen kiertokulkua, päästään tilanteeseen, joka keskittää useammat aivot miettimään yhdistetysti yhteisiä teemoja. Voidaan pohtia kriittisesti lähes samankaltaisia aihepiirejä niihin liittyvine ulottuvuuksineen, mikä johtaa siihen, että ollaan intensiivisemmän kirjoittamisen tilan äärellä, kiivaassa palauteprosessissa, jonka aikana teksti vaiheittain täydentyy valmisteilla olevan materiaalin siirtyessä kirjoittajalta toiselle.

Minulla ei ole tietoa kuinka paljon ryhmätyömuotoja on sovellettu arvostelijoiden keskuudessa? Voitaisiin väittää, että tietyt teemajulkaisut sisältävät tällaisia kirjoittajarinkiaineksia, mutta useimmin kuitenkin samoihin katalogeihin ja juhlajulkaisuihin kirjoittavat henkilöt ovat organisoituja jonkun yhteisön tai instituution toimesta tehtävään. Sovitut aiheet vain löysästi sivuavat toisiaan ja pääasia on saada artikkelit määräaikaan valmiiksi jonkun tehtävään valitun vahtiessa prosessia, aikataulua, rivimääriä ja editointia.

Kirjoittajat ja artikkelit koonnut taho jää helposti kirjoittajille vieraaksi. Heidän näkövinkkelinsä rajautuu sähköpostiosoitteeseen, jonne teksti tulee lähettää ja osoitteeseen, jonne verokortti toimitetaan.

Taiteilijat kirjoittajina

Ryhmätyömuodoista on käynnistynyt keskustelu performanssitaiteilijoiden toimesta, heidän, jotka sivumennen sanoen kutsuvat itseään nykyisin tavallisesti esitystaiteilijoiksi. He ovat pohtineet siellä täällä eri yhteyksissä kirjoittamista taiteestaan, jonka ovat kokeneet olevan kritiikin katvealueella: sekä Teatteri että Taide ovat lehtiä, jotka aika harvoin julkaisevat artikkeleita elävästä taiteesta. Tämähän juontuu muun muassa siitä, että palstatilaa säätelevät melkoiset niukkuuden lait, mikä osaltaan sysää miettimään uusia muotoja keskustelulle esityksistä ja koko tästä varsin sirpalemaisesta kentästä, joka löytyy esitystaide/performanssitaide -nimikkeiden alta.

Keskustelussa on jo huomioitu verkkolehdet, myös paikallistelevisiotoiminta. Ehkä tärkeimmäksi askeleeksi on osoittautuva Esitys-lehden perustaminen, missä aktiivisina ovat olleet Todellisuuden tutkimuskeskuksessa vaikuttavat taiteilijat. Esityksestä ilmestyy toistaiseksi pari numeroa vuodessa, joten se ei kilpaile ajankohtaisuudella muiden kanssa, mutta koska sisältö keskittyy asioihin, jotka ovat jatkuvasti tärkeitä kokeilevaa esitystaidetta koskien, tulee siitä merkityksellinen.

Hienoa että tämä askel on uskallettu ottaa. Esitystaide ja performanssi ovat kehittyviä alueita, joista on voitava keskustella muutenkin kuin jonkinlaisena ylijäämänä. Jos ajattelemme vaikkapa uusinta modernia ja postmodernia tanssia, mikä sekin on jakaantunut useampiin osalohkoihin, on meille jo itsestään selvää, että tanssilla on lehtensä, joka osallistuu tanssin kenttään laajasti, reflektoiden sitä. Lehden voima on siinä, että tekstejä tulee toimitukseen tanssijoilta itseltään. Tällöin syntyy keskustelulle enemmän tasoja analyyseista ja esittelyistä lähikritiikkiin ja dialogeihin taiteilijoiden välillä. Jutuista tuskin maksetaan mitään. Olennaisia ovat äänet, jotka pääsevät toisensa yhteyteen.

Pitkän aikaa performanssin ja esitystaiteen kuulumisista on puhuttu vain, kun joku kirjoittaja tai tutkija oli päättänyt lopulta tehdä sen elämänsä ainoaksi jäävän jutun näistä näkymättömistä kentistä uteliaisuusprojektinaan. Mikäs siinä, jokainen teksti on arvokasta materiaalia, mutta taide vaatii kaksisuuntaista suhdetta, irtautumista kohteena olemisesta.

Tämä huomioidaan jo nykyisin koulutuksessakin. Esitystaiteilijalta edellytetään kykyä reflektoida toimintaansa, mm. esseetekstien tekemisen hallintaa. Teatterikorkeakoulun linja on täydelliseltä nimeltään esitystaiteen ja -teorian linja, mikä kuvastaa opetuksen laatua hyvin.

Toisaalta, Kuvataideakatemiassa kirjalliset lopputyöt liittyvät harvoin performanssiin. Lukukausittain vain yksi ainoa kurssi keskittyy performanssiin, ollen vapaaehtoisvalintainen paikkasidonnaisen suuntautumisvaihtoehdon yhteydessä. On aivan selvää, ettei opetus siellä tuota samoja valmiuksia kuin Teatterikorkeakoulussa, jos halutaan herättää valmius keskustelulle esityksistä ja elävästä taiteesta.

Suuntauksena on kuvataidepohjaisen performanssin resurssien laiminlyöminen, samalla kun esitystaideparadigma on vahvistumassa vallitsevaksi mahdollisuudeksi suuntautumiselle kokeilevaan elävään taiteeseen. Tässä tuskin tapahtuu muutosta tulevaisuudessa, koska myös valtion taidekorkeakoulupolitiikka kannustaa tällaiseen profiloitumiseen.

Vaikka meillä on pitkällinen kehotaiteen ja performanssien perinne, joka yhdistyy kuvataiteen eri osa-alueisiin, ei kumminkaan sen tradition puitteissa kysymystä omasta julkaisusta kyetty ratkaisemaan. Ei siis ihme, että viimevuotinen aloite ryhtymisestä Esityksen julkaisemiseen tuli esitystaiteilijoilta eikä kuva- ja käsitetaiteen kentän suunnasta.

Kritiikki osana toimintaa

Kirjoittamisen käytäntöjen pohtimisessa on kyse myös kirjoituksen ja kirjoittamisen esityksellisyydestä, kirjoituksesta performatiivina ja performatiivisuudesta kritiikkinä, kun taiteellista työskentelyä, tekoa ja toimintaa arvioidaan tekstinä, kirjoituksena ja jälkenä. Välittömimmillään kyse on kirjoittamisesta performanssina, tilanteesta tai tapahtumasta kirjoitusesityksenä.

Sekä performansseista kirjoittaminen että kirjoittaminen performanssina puhuttelevat parhaillaan elävän taiteen tekijöitä. Kielessä oleminen, toiminnan käsittäminen tekstinä, puhumisen tavat ja tekstien purkaminen, kielen hajottaminen ja uudelleenrakentaminen, onomatopoeettisuus ja vapaaehtoinen vaikeneminen, luopuminen puhumisesta, hiljaisuus kommenttina tuttuun käyttökelvottomaksi muodostuneeseen kieleen – kaikki se kuuluu elävien kokeellisten teosten pohdiskeluun. Onnistuakseen toimimaan asiantuntevana ja ymmärtävänä kritiikkinä sille mitä tapahtuu on kritiikin tultava osaksi tätä vivahteiden paljoutta.

Kirjoittaja on helsinkiläinen performanssitaiteilija ja kriitikko.