Yrjö Varpio:

Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2023

Teos on vapaasti luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.21435/tl.280.

”Romaanin on oltava totuudellinen, mikä ei tarkoita tosiasioiden jäljentämistä. Tarkasti luettaessa romaani alkaa kertoa lukijan ympärillä olevasta maailmasta ja auttaa häntä suunnistamaan maailmassa. En ole koskaan voinut hyväksyä käsitystä, että taide olisi olemassa vain hauskuudeksemme. Elämä siinä puhuu. Taide elämän konkreettiseen puoleen kuuluvana opettaa meitä hahmottamaan ympäröivän todellisuuden ja asioiden keskinäisiä suhteita ja kasvattaa ihmistuntemustamme.”

Tämä kirjallisuustutkijan ja kriitikon Alex Matsonin (1888–1972) näkemys kirjallisuudesta ja taiteesta luontevasti jokapäiväiseen elämään liittyvänä asiana on melko lailla vastakkainen sitkeästi elävälle sivistyspelkoiselle käsitykselle, että taide on harvoille kuuluvaa luksusta, jonka pariin tavallisella rahvaalla ei ole varaa eikä riittäviä henkisiä varustuksiakaan.

”Merkittävää taideteosta ei kannata katsella vain siksi, että voisi sanoa nähneensä sen. Sen parissa on tehtävä ajatustyötä, jotta sen merkitys avautuisi. Taidetta ei synny vanhojen teosten prototyyppejä jäljentämällä. Taide on jatkuvaa uuden luomista, eteenpäin katsomista, taustapeiliä unohtamatta.”

Taidetta ei synny vanhojen teosten prototyyppejä jäljentämällä.

Päivää ennen 80-vuotissyntymäpäiväänsä, marraskuun 7. päivänä 1968 Mirjam Polkusen radiohaastattelussa Matson totesi, että hyvä maku on opittuja sääntöjä ja sivistyksen verhoon kätkettyjä luokkaennakkoluuloja, joita elämä ei noudata:

”Siksi hyvää makua vastakarvaan asettunut taide on opettanut ja kasvattanut minua elämässä eniten. Jos Hannu Salama olisi kirjoittanut hyvän maun ohjeistuksen mukaisesti, hän ei olisi kirjoittanut mitään. Hän kuvaa harvinaisen rehellisesti sitä, miten asiat ovat ja miten tietyissä elämäntilanteissa ihmiset elävät ja toimivat.”

Matsonin mielestä aikamme huvittavimpia näkyjä on ihminen, joka ei ole ajatellut ainoatakaan ajatusta loppuun eikä näe nenänvarttaan pitemmälle, ja on sanomassa Jumalalle suoria sanoja.

Matson piti puhetta luokkakantaisesta taiteesta lähinnä väärinkäsityksenä. Taiteilijat harvemmin antautuvat luokkaennakkoluulojen valtaan. Taiteilijat ovat boheemeja, vaikka olisivat varakkaitakin. Jokainen ihminen kuuluu aina johonkin yhteiskuntaluokkaan, mutta taide on yleisinhimillistä, eikä taide tai taiteilijat erottele, minkä yhteiskuntaluokan edustajat saavat tai eivät saa tutustua taideteoksiin.

Matson totesi, että kovin arkisissa oloissa elävä ihminen ei kenties kykene herkistymään tiettyjen taideteosten äärellä, mutta taide pysähtyy, jos kaikkein herkimmiltä yksilöiltä estetään taiteellinen ilmaisu. Silloin ihmisyyttä kavennetaan ja inhimillisyyden kehittymistä estetään. Romaanikirjallisuus kuvaa ihmistä ja ihmisten välisiä suhteita, ja sitä kautta syventää käsitystämme ihmisestä niin yksilönä kuin yhteiskunnallisena olentonakin.

Matson piti itsestään selvänä, että varakkailla on paremmat mahdollisuudet hankkia taideteoksia omistukseensa, mutta varattomillekin jäävät museot, kirjastot ja konserttisalit:

”Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa jokaisella on mahdollisuus laajentaa kokemusmaailmaansa taiteen avulla.”

Taiteelle kiitos

Polkusen haastattelussa Matson kiitti taidetta siitä, että hänen elämänsä on ollut elämisen arvoista. Kuvataide oli opettanut hänet näkemään tarkemmin muotoja, värejä ja maisemia, ja siten hän oli saanut niistä esteettisesti enemmän irti.

Viihde ei Matsonin mielestä kerro eikä kuvaa, miten ihminen kokee elämänsä ja elämässään. Viihteellinen taide voi joskus herättää mielenkiinnon syvällisempään taiteeseen tutustumiseen:

”Taide tuo vastaan maailman, jota ihminen ei vielä tunne. Taiteen kautta voi tutustua outoon ja tuntemattomaan uuteen, kokea todellisuuden ennalta arvaamattomalla tavalla. Romaanitaide laajentaa ja tarkentaa ihmistuntemusta. Musiikissa edetään yksinkertaisista sävelistä monimutkaisempiin. Taiteessa voi oppia koko elämänsä ajan uutta, mielenkiintoista ja monimutkaisempaa”, Matson totesi.

Joulukuussa 1970 Pirkkalaiskirjailijoiden pitkäaikainen puheenjohtaja Ilpo Kaukovalta kysyi, oliko Matsonin kasvuympäristössä ollut vastakohtaisuuksia eri ryhmien ja ideologioiden välillä ja miten ne ovat kenties vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa:

”Vähän vaikea sanoa. Olen kulkenut niin monen sosiaalisen kerroksen läpi, etten minä tiedä, että onko näillä ollut jotakin vaikutusta. Mieluummin minä elän yksinkertaista elämää maalla kuin kaupungissa.”

Aloittelevia kirjailijoita hän ohjeisti:

”Opetelkaa kirjoittamaan selvästi ja hyvin ilman turhia sanoja ja ilman mitään, mihin ette itse usko. Viihtyisä huone on kaikkein tärkein kirjoitusympäristössä. Se saa olla missä vaan.”

Teoksillaan ja henkilökohtaisilla keskusteluillaan Matson vaikutti moniin kirjailijoihin ja Tampereen nousuun merkittäväksi kirjallisuuskaupungiksi.

Mutta kuka oli Alex Matson, kirjallisuudentutkija, jonka teokset Romaanitaide (1947) ja Kaksi mestaria (1950) kuluivat innokkaiden kirjallisuuden harrastajien käsissä heti sodan jälkeen. Hän oli sotienjälkeisen kirjallisuuden keskeinen vaikuttaja Tuomas Anhavan (1927–2001) ohella. Teoksillaan ja henkilökohtaisilla keskusteluillaan Matson vaikutti moniin kirjailijoihin ja Tampereen nousuun merkittäväksi kirjallisuuskaupungiksi.

Mitä Alex Matson todella sanoi ja teki pitkän ja värikkään kosmopoliittisen elämänsä aikana? Siitä otti selvää Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen emeritusprofessori Yrjö Varpio (s.1939) ja julkaisi komean teoksen Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä.

Yrjö Varpio tuntee tutkimuskohteensa, kuten hän tunsi myös Väinö Linnan, jonka elämäkerran Väinö Linnan elämä Varpio julkaisi 2006. Varpio tapasi Matsonin ensimmäisen kerran 16. maaliskuuta 1969. Hiljattain Tampereelle muuttaneena kirjallisuudenopiskelijana Varpio meni haastattelemaan Matsonia tämä pieneen kaksioon Sammonkadun tornitaloon. Tekeillä oli pro gradu -tutkielma nimellä ”Alex Matson kirjallisena vaikuttajahahmona”.

Kevättalvella 1971 Kerttu ja Alex ottivat maisteriksi opiskelleen graduntekijän ja yliopiston tilapäisen assistentin mukaansa Pirkkalaiskirjailijoiden kokoukseen Haarlan kabinettiin keskustorin laidalle.

– Muistan, kun Arvopoika Tuominen totesi, että nuori mieshän puhuu viisaita. En muista, mitä oikein höpisin. Väinö Linna ja moni muu vanhan kaartin pirkkalaiskirjailija oli paikalla. Oli se komea sisäänajo kyseiseen yhdistykseen, jonka kunniajäsen minulla on nykyisin kunnia olla.

Kosmopoliitti Karjalan Kannakselta

Alex Matson syntyi 8.11.1888 merimiehen poikana Karjalan Kannaksella Koivistolla, mutta muutti perheensä mukana jo kaksivuotiaana Englantiin Hulliin, jossa hänen Matias isänsä ylläpiti merimieskotia.

Nuori Alex Matson. Kuva: kirjan kuvitusta

Alex joutui 15-vuotiaana vuonna 1903 vajaaksi vuodeksi Görbersdorfin keuhkotautiparantolaan Saksan Sleesiaan. Se osoittautui monikieliseksi Taikavuoreksi, jossa hän oppi saksan kielen ja sai tuntumaa saksankieliseen kulttuuriin.

Tuberkuloosin uusiutuessa reilun vuoden kuluttua, vuorossa oli Takaharjun parantola Punkaharjulla. Siellä Matsonin huonetoveriksi tuli Inarin rovastin poika Tuomo Itkonen, ja siitä alkoi nuoren Alexin suomen kielen sekä suomalaisen kulttuurin opinnot.

Näin Alexin Hullissa kesken jääneet kouluopinnot alkoivat täydentyä. Parantolakauden jälkeen merimieselämä laivatulkkina avarsi entisestään tulevan kosmopoliitin maailmankuvaa ja kielitaitoa.

Matson asettui asumaan Suomeen 1910-luvun alkupuolella. Hän opiskeli kuvataiteilijaksi Ateneumissa ja kuului maineikkaaseen Marraskuun ryhmään. Hän avioitui 1920-luvulla kirjailija Kersti Bergrothin (1886–1975) kanssa ja pariskunta toimitti vuosina 1927–30 kaikkien aikojen kansainvälisintä ja ajantasaisinta suomenkielistä kirjallisuuslehteä Sinistä kirjaa.

Sodan aikana Matson työskenteli Valtion tiedoituslaitoksessa tehtävänään välittää tietoa ulkomailta Suomeen ja Suomesta ulkomaille. Sodan jälkeen asuinpaikoiksi tulivat Hauho, Kangasala ja lopulta Tampere. Matson kuoli Tampereella 84-vuotiaana 29.11.1972.

 Matson oli sodan jälkeisessä Suomessa uuskritiikin ensimmäisiä airueita.

Väinö Linna totesi vuonna 1968, että estetiikka ei ollut Matsonille joukko taideteorioita, vaan syvimmältään tapa elää, kokea ja ymmärtää maailmaa:

”Kirjat ovat hänelle sanoiksi tiivistettyä elämää ja siitä syystä hänen suuren perusmyötätuntonsa kohteita.”

Varpion mukaan Matson oli sodan jälkeisessä Suomessa uuskritiikin ensimmäisiä airueita, joka toi suomalaiseen kirjallisuustutkimukseen ja -kritiikkiin anglosaksisen otteen ja näkemyksen.

– Hän oli tärkeä kansainvälisten kirjallisuusvirtausten välittäjä. Esimerkiksi Tampereen kaupunginkirjaston johtaja Mikko Mäkelän perustaman kirjallisuuspiirin jäsenistä Lauri Viita (1916–65) osasi hieman saksaa, muut eivät osanneet kuin suomea.

Linna kehui Matsonin suunnattomia takamaita elämänkokemuksen ja lukeneisuuden suhteen, useampi vieras kieli, joiden kautta hän voi kirjallisuutta seurata:

”Josta me taas emme tienneet mitään, kun olimme kielitaidottomia. Hän oli meistä ainoa, joka systemaattisesti ajatteli kirjallisia kysymyksiä. Me olimme omien impulssiemme varassa – jopa Viitakin, joka sentään oli pisimmällä meistä. Minulla ei ollut siihen aikaan mitään teoreettisia käsityksiä. Matsonin kautta ne sitten tulivat – mitä romaaniin tulee.”

Linna korosti myös, että Matson oli hyvä keskustelija sekä hyvä kuuntelija:

”Hän ei tyrkyttänyt teoriansa mukana ihmisille maailmankatsomusta, vaan antoi jokaisen kirjailijan pitää käsityksensä elämästä, ihmisestä ja maailmasta. Silloin kirjailija voi omaksua.”

Varpio naurahtaakin, että väistämättä tulee mieleen ajatus Alex Matsonista eräänlaisena nuorten sodanjälkeisten tamperelaiskirjailijoiden räätäli Halmeena.

– Matson taustoitti ja opasti aloittelevia työläistaustaisia kirjailijoita. Hänen laaja-alaisuutensa antoi tamperelaisille kirjailijoille 1950-luvun alussa etumatkaa. He pääsivät aloittamaan puhtaalta pöydältä ilman kotimaisten sivistysperinteiden rasituksia.

Matsonin näkemys tarkan lukemisen merkityksestä oli vastakkainen vallalla olleeseen kirjallisuustieteen lähdekriittiseen perinteeseen verrattuna.

Varpio korostaa, että Matsonin näkemys tarkan lukemisen merkityksestä oli vastakkainen vallalla olleeseen kirjallisuustieteen lähdekriittiseen perinteeseen verrattuna.

– Romaanin tulkitsemiseen ei tarvita paljoa taustatietoja, vaan teoksen tarkkaavainen lukeminen riittää. Mitään ylimääräisiä filosofisia kuvioita ei kaivata, teoksen tapahtumien kuvaus on riittävä teosta tulkittaessa. Muistiinpanoissa Matson toteaa, että mikäli henkilötiedoilla olisi merkitystä runon ymmärtämisen kannalta, eivät runoilijat olisi laiminlyöneet liittää rakkausrunoihinsa rakastettujensa nimiä ja puhelinnumeroita.

Varpion mukaan vielä 1940-luvulla kirjallisuustutkijat kuten V. Tarkiainen (1879–1951) ja Rafael Koskimies (1898–1977) pitivät eräänlaisena suojavarustuksenaan teoksen kirjoittamisvaiheisiin paneutumista.

– Matsonin mielestä oli lähinnä hölynpölyä, mitä teoksen kirjoittamisen taustalla on. Teos itse kertoo sanottavansa ilman selittelyjä. Vaikka Matson ei mikään vasemmistolainen ollutkaan, hän ei kuitenkaan samaistunut 1940–50-luvun porvarillisen Suomen kulttuurihegemoniaan. Hänen kaltaisensa kosmopoliitti kykeni näkemään suomalaiskansallisen kulttuurin ahtaiden rajojen yli. Hän ei hyväksynyt ajatusta suomalaisesta kansalliskirjallisuudesta, että Suomen kansalla olisi jokin perusolemus, jonka syvintä olemusta ja henkeä kirjallisuutemme pitäisi heijastaa. Tällaisilla näkemyksillä hän astui tuolloin monien kirjallisuushenkilöiden herkille varpaille, jotka eivät olleet vielä selvinneet sodan lopputuloksen tuomista henkisistä ja maantieteellisistä muutoksista.

Yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija Pearl Niemi esitelmöi Dostojevskin kuvien käytöstä Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksessa ravintola Tuotannon kabinetissa 1956. Pöydän takana vasemmalta Kerttu Linna, Kerttu Matson, Eino Salmelainen, Alex Matson, Pearl Niemi, Eino Arohonka ja Aino Paloheimo. Pöydän päässä Väinö Linna. Oikealla keskellä Ilpo Kaukovalta. Kuva: Yrjö Varpion kokoelmat

Romaanin kirjoittaminen ei sujunut

Tuomas Anhava tunnusti vuonna 1968, että Matson on antanut mielikuvan siitä, mitä kriitikko voi kirjoittaa sille, joka tosissaan lukee, ja mikä olisi sen innoittavampaa.

Matsonin katsannossa kriitikon tehtävä on teosta tarkastellessaan katsoa eteenpäin eikä haikailla taaksepäin vanhojen hyvien aikojen ja tapojen perään. Matson kutsuikin modernia kirjallisuutta eteenpäin katsovaksi kirjallisuudeksi.

Varpio huomauttaa, että Matsonin opastuksella tamperelaiset kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta innostuneet työläisnuoret saivat heti sodan jälkeen vankan tuntuman anglosaksisiin kirjallisuusteorioihin ja kirjallisuuteen. Se poikkesi sotaa edeltävästä saksalaissuuntautuneesta kirjallisuustutkimuksesta sekä kirjallisuuden sisällöistä.

Matson asetti romaanitaiteen esteettisen riman niin korkealle, että hän ei sitä kyennyt itsekään romaaneissaan ylittämään ja toteuttamaan ideoitaan. Miksi?

– Matsonin äidinkielihän oli englanti, jonka hän myös parhaiten osasi niin suullisesti kuin kirjallisestikin. Hän halusi kuitenkin olla suomalainen kirjailija, mutta englannin kieli on väärä kieli Suomen ja suomalaisuuden kuvaamisessa. Toisaalta Matson oli sujuva keskustelija ja seuramies, joka keräsi kärpäspaperin lailla ympärilleen niin kotimaista kuin kansainvälistä seuraa. Varmaankin hän sai kerrottua keskusteluissa eniten mieltä painavat asiat, eikä sellaisia patoutumia mielen pohjalle jäänyt, joista olisi syntynyt eksistentialistisesti tuskainen romaani. Maailman ja itsensä kanssa tuskailuhan ei ole mikään vieras ilmiö suomalaisessa romaanikirjallisuudessa.

Matson oli sujuva keskustelija ja seuramies, joka keräsi kärpäspaperin lailla ympärilleen niin kotimaista kuin kansainvälistä seuraa.

Kuinka pitkälle Viita ja Linna toteuttivat teoksissaan Matsonin romaanitaiteen ideoita?

– Harvoin kirjailija tunnustaa, mikä on eniten vaikuttanut hänen kirjoittamiseensa. Linnan romaanikäsitys kuitenkin selkiytyi, kun hän Mustan rakkauden ilmestymisen jälkeen luki Matsonin vuonna 1947 ilmestyneen Romaanitaide-teoksen. Tätä kautta Seitsemän veljestä tuli Linnalle äärimmäisen tärkeäksi, kun hän luki Matsonin analyysin Kiven romaanista.

– Vuonna 1950 ilmestynyt Kaksi mestaria selkeytti ja avarsi Linnan näkemyksiä Tolstoin ja Dostojevskin teoksista. Hänelle oli tärkeä Tolstoin näkemys, että elämän kulkua ei ohjaa yksilön tahto. Todellisuutta ei saa kieltäytyä näkemästä! Kenen vastuulla on se, että kaikki käy toisin kuin ihmiset olivat laskeneet ja toivoneet?

Teoksen ilmestymisvuonna 1950 Linnalla oli menossa luomistyössään kriisivaihe, jossa hän etsi suuntaa ulos subjektiivisuudesta, yksilökeskeisestä kuvauksesta. Teos oli Linnalle sosiaalinen tilaus. Teoksen lopussa on pohdintaa romaanitaiteesta.

– Romaanitaide sai paljon julkisuutta. Se alkoi availla sodan jälkeen patoja, joiden vuoksi kirjallisuutemme oli jumissa. Viidan Betonimylläri ilmestyi samana vuonna 1947 kuin Romaanitaide, Moreeni ilmestyi 1950 lähes samaan aikaan kuin Kaksi mestaria.

Ernestine Evans

Matson oli kirjeenvaihdossa hieman eksoottisen ja salaperäisen amerikkalaisen toimittaja-kirjailija Ernestine Evansin (1889–1967) kanssa 1930-luvun alkupuolelta lähtien aina Evansin kuolemaan saakka.

Evans oli 1920-luvulla naimisissa toimittaja Kenneth Durantin (1889–1972) kanssa, joka oli vuosina 1923–44 Neuvostoliiton lehdistötoimiston TASSin Yhdysvaltojen haaratoimiston johtaja.

Vuonna 1935 pariskunta erosi, kun Durant meni naimisiin runoilijatar Genevieve Taggardin (1894–1948) kanssa. Mainittakoon mielenkiintoisina yksityiskohtina, että Taggard kuoli Matsonin 60-vuotispäivänä 1948 ja Durant kuoli samana päivänä kuin Matson 29.11.1972.

Suuren 30-luvun laman aikaan Ernestine Evans teki tutkimusta Roy Strykerille (1893–1975), joka oli dokumenttivalokuvauksen edelläkävijän Farm Security Administrationin (FSA) keskeisen henkilö.

Toisen maailmansodan aikana Evans työskenteli Office of War Informationissa julkaisutoimiston Overseas Publications-osastolla. Huomautettakoon, että Matson työskenteli sodan aikana Suomen Valtion tiedoitustoimistossa!

Evans oli siis merkittävä 1920–40-lukujen yhdysvaltalainen kulttuuri- ja kirjallisuushenkilö. Varpion mukaan ei ole selvää, missä ja milloin Evans ja Matson ensimmäisen kerran tapasivat.

– Evans oli intohimoinen kirjeiden ja korttien kirjoittaja ja lähettäjä, mutta hän ei päivännyt niitä, joten niiden aikamääriä on vaikea tarkentaa. Evans oli kirjeitse kosketuksissa Matsoniin ainakin jo vuonna 1933. Silloin ”My dear Mr. Matson” sai Tukholman Grand Hotellissa kirjoitetun kirjeen, jossa Evans esitti, että lama-ajasta huolimatta olisi englanniksi käännettävä enemmän suomenkielistä kirjallisuutta. Yhdessä he voisivat keksiä keinon Kiven Nummisuutarien kääntämiseksi englanniksi, ja myös Joel Lehtosen teosten kääntämistä pitäisi harkita.

Evans esitti, että lama-ajasta huolimatta olisi englanniksi käännettävä enemmän suomenkielistä kirjallisuutta.

– Joulukuussa 1936 lähettämässään kortissa Evans kertoi olevansa pikakäynnillä Leningradissa, palaavansa hotelli Torniin ja silloin hänellä olisi uutisia. Matson odotti kiinnostuneena näitä uutisia naapurimaasta.

– Evans oli yhteydessä Hella Wuolijoen kanssa ja halusi viedä tämän näytelmiä ulkomaille. Evans tunnettiin Suomessa harvoissa piireissä, hänestä ei tullut valtakunnan julkkista. Matsoneille Evans oli vuosikymmeniä erittäin tärkeä kulttuurikuriiri toimittaessaan Suomeen säännöllisesti englanninkielisiä kirjallisuus- ja aikakauslehtiä. Evans vieraili myös Matsonien luona Hauholla.

Tuntemattoman käännöstyö epäonnistui

Tuntemattoman sotilaan englannintaminen oli Varpion mukaan Matsonin vaikein ja raskain Kangasalan vuosien kirjallisista töistä. The Unknown Soldier julkaistiin 1957 vahvasti editoituna. Muutokset eivät koskeneet vain kielellisiä formulointeja, vaan myös romaanin juonta, johon pyrittiin lisäämään jännitystä ja dramatiikkaa.

– Tuntemattoman sotilaan lopulla uupunut Kariluoto saa pakenevan suomalaissotilaan palaamaan asemiinsa ivaamalla ja kiroamalla häntä ja miettii jälkikäteen, mikä siveellinen oikeus hänellä oli ajaa ihmisiä kuolemaan.

– Käännöksessä Kariluoto tempaa kiväärin lähimmän sotilaan kädestä, ampuu peräytyjän ja saa siten joukkopaon estettyä ilman mitään omantunnontuskia. Selvää oli, ettei Matson voinut ottaa tällaista käännöstä nimiinsä. Teos ilmestyikin Englannissa ja Yhdysvalloissa ilman kääntäjän nimeä, Varpio kertoo.

Tuntemattoman sotilaan englanninkielisen version julkistus Tampereen yliopistolla 28.4.2015. Yrjö Varpio englannintaja Liesi Yamaguchin kanssa. Kuva: Juha Drufva

Seuraava Tuntemattoman englanninkielinen versio ilmestyi amerikkalaisjapanilaisen Liesi Yamaguchin käännöksenä. Teos julkistettiin Tampereen yliopistolla elokuussa 2015 Varpion pitämän puheen säestyksellä.

Varpion mukaan myös Tuntemattoman saksannos sisältää useita surkeita väärinkäsityksiä, kun kääntäjät eivät osanneet suomea.

– ”Pojat lähti oikosääristen pataljoonaan” käsitettiin, että ’pojat lähtivät sääret suorina marssijoiden pataljoonaan’! Lahtisen toteamus vihollisen rynnäkön edellä: ”Nahkurin orsilla tavataan” käsitettiin, että riu’ulla tavataan, kun vatsa menee pelosta sekaisin!

Matson korosti, miten romaanin lukukokemus liittyy laajempaan tulkintaan ihmisestä, yhteiskunnasta ja maailmasta. Kansan Uutisten vappunumero 2023 otsikoi: ”Suomessa painetun kirjan myynti- ja lainausmäärät ovat romahtaneet. Taustalla ovat finanssikriisi, älylaitteiden yleistyminen ja lukuaikapalvelujen yhä kasvava suosio.”

Yli puolet kaikesta myydystä kaunokirjallisuudesta on dekkareita. Joka kolmannella peruskoulun päättävällä on ongelmia luku- ja kirjoitustaitonsa kanssa. Suurimmalle osalle peruskoululaisista oppimateriaalit ovat ainoita kirjoja, mitä he 16-vuotiaaseen mennessä lukevat.

Mitä luulet, millaisen analyysin nykyisestä kirjallisuutemme ja lukijoiden tilasta tekisi Alex Matson?

– Hänestä hyvä romaani oli hauska, hyödyllinen ja eteenpäin katsova. Hän oli perusoptimistinen ja ajatteli, etteivät ihmiset voi lopullisesti luopua taiteesta, lukemisesta, kirjoittamisesta tai ajattelusta. Hän uskoi ihmisen intohimoon itsensä kehittämiseen ja ihmisen uteliaisuuteen maailmaa ja elämää kohtaan. Taiteen tekemisen tarve ei häviä, koska kaikissa primitiivisissä kulttuureissa on taidetta. Taide on niin syvään juurtunut ihmiseen, ettei se katoa. Kirjailija kokee ja näkee elämää joka suunnassa pitemmälle kuin muut.

– Hänelle olisi varmaan tuskallista äänikirjojen kuunteleminen, koska hän oli nopea lukemaan. Hänellä oli niin sanottu valokuvamuisti ja hän lukiessaan ’skannasi’ kirjan sivut. Hän kertoi, kuinka hän oli aikoinaan kehittänyt itselleen nopean tavan lukea, antoi silmän kulkea nopeasti sivun yläreunasta alareunaan, jolloin koko sivu tallentui valokuvamaisesti hänen mieleensä. Näin hän pystyi lukemaan kolmekin kirjaa päivässä. Vuosikymmeniä myöhemminkin kirja uudelleen luettaessa tuntui aivan tutulta.

Kirjailija kokee ja näkee elämää joka suunnassa pitemmälle kuin muut.

Varpion mukaan Matson tajusi ja tulkitsi nopeasti, mitä toinen keskustelija tarkoitti. Hän oli keskusteluissa hyvä kuuntelija, mutta varmaan hän olisi huono äänikirjojen kuuntelija.

– Matsonin ensimmäinen vaimo, kirjailija Kersti Bergroth totesikin vuonna 1942 teoksessaan Oma muotokuva, että Alex Matson luennoitsijana voisi olla rikkauksien ja runsauksien antaja, oikea onni sellaisille, jotka esimerkiksi tahtoisivat tutkia Englannin ihmeellistä kirjallisuutta:

”Ei suuria jylhiä esitelmiä, vaan intiimejä sarjatunteja yliopistollisten luentojen tyyliin. On vahinko, että niin intresantit tiedot jäävät vain muutamien tuttujen iloksi.”

Varpio sanoo, ettei hän itse ole ainakaan vielä lopullisesti menettänyt uskoaan siihen, etteikö kirjallisuuden lukeminen voisi lisääntyä tulevaisuudessa.

– Elämme nyt uuden teknologian tarjoamien toisenlaisten mahdollisuuksien murroskautta, mutta saattaa olla, että ymmärrämme yhteiskuntaa, itseämme ja toisiamme sitä huonommin, mitä vähemmän luemme kirjallisuutta. Tietämättömyys luo aina epävarmuutta ja henkistä kapea-alaisuutta. Aika näyttää, ryhdytäänkö siihen sitten etsimään helpotusta kirjallisuudesta, jos syvähenkisen elämän kaipuu iskee oikein kunnolla sydänalaan.

Alex Matson. Kuva: Matsonin kotialbumi

Matsonin mukaan Beckett jakaa ihmiskunnan rääkkääjiin ja uhreihin. Uhri on aina vähän rääkkääjäänsä edellä.

Mirjam Polkusen radioon tekemässä 80-vuotishaastattelussa Matson kertoi lukevansa vaikeimpia romaaneja jopa neljään kertaan, ennen kuin ne avautuvat kokonaan:

”Esimerkiksi Samuel Beckettin romaanista Millaista on? (1961) en ensimmäisellä lukukerralla ymmärtänyt mitään, mitä Beckett ajoi takaa. Toisella lukukerralla aloin ymmärtää, että hän tarkoitti sitä, että emme tiedä mistään varmasti, onko elämällä mitään tarkoitusta. Kuunteleeko kukaan tätä meidän mutinaamme, jota kutsumme puheeksi. Tapahtuuko mitään eteenpäin menoa.”

Matsonin mukaan Beckett jakaa ihmiskunnan rääkkääjiin ja uhreihin. Uhri on aina vähän rääkkääjäänsä edellä, kuten Hegel katsoi, että renki on todellisuudessa kehityksessä aina herraansa edellä. Sitä kautta pientä eteenpäin menoa ja yhteiskunnallista muutosta tapahtuu. Taide viitoittaa tietä eteenpäin.

Varpio huomauttaa, että Matson esitti taiteelliset ja esteettiset näkemyksensä populaaristi, mutta ei pintapuolisesti.

– Ne olivat kenen tahansa luettavissa ilman kirjallisuus- ja taideteoreettisia pohjatietoja. Näkökulma oli usein lukijan. Hän vältti vieraskielisten käsitteiden käyttöä. Esimerkiksi modernia kirjallisuutta hän kutsui eteenpäin katsovaksi kirjallisuudeksi. Heti sodan jälkeen Matson ryhtyi suomentamaan anglosaksista, lähinnä yhdysvaltalaista kirjallisuutta, jota ei Suomessa tunnettu juuri lainkaan: Steinbeck, Faulkner, Hemingway…

Uuden etsijät

Varpion mukaan kustantamoissa on edelleen hyviä lukijoita ja tiedotusvälineissä erinomaisia kriitikoita, jotka jatkavat Matsonin viitoittamaa tietä.

– Yksittäiset kriitikot eivät kuitenkaan pääse esiin suuren yleisön tietoisuuteen, kun jokainen tahtoo pelata vain omaan pussiinsa, olla itse esillä ilman, että esittelisi toisten kriitikoiden näkemyksiä. Suurelta yleisöltä hukkuu yksittäisten ihmisten kirjallinen näkemys eräänlaiseen kulttuuriseen yleishälyyn, joka ruotii enemmän kirjailijoiden yksityiselämää kuin heidän kirjoittamiaan teoksia.

– Esimerkiksi Pekka Tarkka (s.1934) ja Jukka Kajava (1943–2005) vielä puhuttivat suurta yleisöä ja uskalsivat vetää tietynlaista yleissivistävää linjaa. Heidän näkemyksiään siteerattiin ja tätä kautta vietiin eteenpäin. Nykyään kirjailijan persoona käy yhä enemmän itse kirjallisuuden ylitse. Kirjailijan omasta historiasta, vaikkapa vaikeahkosta lapsuudesta tehdään pääasia, eikä siitä, mistä ja miten hän on kirjoittanut. Se on vähän sama kuin filosofian historiaa kerrottaisiin urheiluselostuksen kielellä.

Emme tarvitse vain entisen säilyttäjiä, vaan myös uuden etsijöitä.

Varpio kertoo Tampereen yliopistolla 1990-luvulla järjestetystä kirjallisuustieteen laitoksen ja lääketieteen laitoksen monivuotisesta yhteistyöstä, jossa analysoitiin lääketieteellisiä kysymyksiä käsitelleitä kaunokirjallisia teoksia. Hanketta johtivat professori Juhani Niemi (s.1947) kirjallisuustieteen laitokselta ja professori Amos Pasternack (s.1936) lääketieteen tiedekunnasta.

– Lääketieteen ja kirjallisuustieteen opiskelijat kuuntelivat ja kommentoivat. Tällä halusimme osoittaa, miten kirjallisuus on tärkeä tekijä monilla elämän alueilla, ja sen kautta voi hahmottaa elämää ja yhteiskuntaa sekä eri ammatti- ja tieteenaloja hyvin maanläheisesti.

Muistiinpanoissa Matson kirjoitti vuonna 1959:

”Tällä hetkellä maailmaa muuttuu, olemme joka hetki tuntemattoman edessä. Emme tarvitse vain entisen säilyttäjiä, vaan myös uuden etsijöitä. Tarvitsemme tiedustelijoita, jotka tunkeutuvat pääjoukon edellä alituisesti muodostuvaan uuteen todellisuuteen. Tämän tehtävän toimittavat tiedemiehet ja eri alojen taiteilijat. Omalla erikoisalallaan he tiedostavat meille uutta todellisuutta, taiteilijat aisteillaan, tiedemiehet älyllään.”

– Tämä Matsonin 64 vuoden takainen näkemys ei ole vanhentunut, vaan tulee päivä päivältä entistä ajankohtaisemmaksi, Varpio sanoo.

• • •

MERIMIES, ARKKIPIISPA, AKATEEMIKKO

Taiteellisten raja-aitojen ja ennakkoluulojen kaatamisen lisäksi Alex Matson kaatoi sosiaalisia ja kulttuurisia raja-aitoja henkilökohtaisessa elämässään.

Nuori Kerttu Kaila. Kuva: Alex Matsonin kotialbumi

Eino Kailan (1890–1958) kuvataiteilijavaimon Annan kautta 40-vuotias Matson tutustui kesällä 1929 Suursaaressa 26-vuotiaaseen poikamiestyttö Kerttu Kailaan. Kerttu työskenteli sairaanhoitajana Viipurissa yksityisessä kirurgisessa sairaalassa ja tuli kolmeksi viikoksi lomailemaan veljensä perheen luokse Suursaareen.

Matson oli saarella maalaamassa karikkoisia ja myrskyisiä rantanäkymiä. Jo tuloiltanaan Kerttu tapasi Alexin, ja se oli silmänräpäyksessä molemminpuolista menoa. Alex Matsonin ja Kersti Bergrothin avioero astui voimaan uudenvuoden aattona 1929. Häät vietettiin seuraavana kesänä Viipurissa. Tuolloin Viipurin piispana toiminut Kertun isä vihki heidät.

Kertun isä Erkki Kaila (1867–1944, vuoteen 1906 Johansson) toimi arkkipiispana 1935–44 ja kokoomuksen kansanedustajana 1917–27. Hän oli pappi kolmannessa ja arkkipiispakin jo toisessa sukupolvessa.

Arkkipiispan perheessä kajahtelivat kulttuuriset äänenpainot hieman eri sävellajissa kuin mihin 40-vuotias merimies ja taiteilijasulhanen Alex Matson oli tottunut. Kailojen yhdeksänlapsisesta sisarusparvesta nousivat Eino ja Martti tieteen huipulle.

Arkkipiispan perheessä kajahtelivat kulttuuriset äänenpainot hieman eri sävellajissa kuin mihin 40-vuotias merimies ja taiteilijasulhanen Alex Matson oli tottunut.

Martti toimi Lapinlahden sairaalaan ylilääkärinä sekä vuosina 1948–67 Helsingin yliopiston mielitautiopin professorina. Syvähenkisen elämän sekä Persoonallisuus-teoksen julkaissut Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori, myöhemmin akateemikko. Eino oli Alexia kaksi vuotta nuorempi, Martti peräti 12 vuotta nuorempi.

Eino kysyi Alexilta pariskunnan häiden jälkeen, että kuinka sinä saatoit mennä naimisiin naisen kanssa, joka on pelkkää lihaa? Alex hölmistyi hetkeksi, mutta keksi sitten vastata:

”No kuule, kun minä olen ollut naimisissa naisen kanssa, joka oli pelkkää henkeä, niin tämä on ihan hyvää vaihtelua.”

Arkkipiispa Kailan kiinnostus ulottui myös filosofiaan ja teatteriin. Hän julkaisi teokset Oppikirja uuden ajan filosofian historiassa (1909) sekä kulttuurifilosofisesti kantaa ottavan Ajan murroksessa (1921). Erkki Kaila halusi elää maailmassa, missä kodin, perheen ja rakkauden ihanteet, sekä Jumalan ja esivallan kunnioitus olivat erehtymättömiä tosiasioita.

Kastetilaisuus vuonna 1937 arkkipiispan talossa, Matson takana ovensuussa. Kuva: kirjan kuvitusta

Arkkipiispana toimiessaan Erkki Kaila kävi katsomassa kaikki Shakespearen draamat, mitä noiden vuosien aikana oli näytelty. Hän totesi, ettei ymmärtänyt, miksi yksin näytelmätaidetta haluttiin pitää ainaisen kirkonkirouksen alla, vaikka se on syvien elämänprobleemien valaisemista. Suvaitseehan kirkko kaikki muutkin taiteen alat.

• • •

Vuonna 1921 julkaisemassaan, Oswald Spenglerin Länsimaiden perikato -teoksen innoittamassa Aikojen murroksessa -teoksessaan Erkki Kaila katsoi, että suomalaiset olivat ajautuneet uskonnolliseen ja siveelliseen kriisiin.

Laajat kansankerrokset olivat menettäneet kaiken uskonnollisen vakaumuksensa. Koska uskonto on siveellisyyden ja kunnollisuuden perusta, ovat samalla moraaliset siteet höltyneet, aviositeet katkenneet ja lainkunnioitus loppunut. Luokkataistelu oli puolestaan aiheuttanut yhteiskunnallisen kriisin ja koneellistuminen oli aiheuttanut ihmisten orjuutuksen.

Lääkkeeksi leviävälle rappiolle ja bolševismin uhalle Kaila tarjosi jumalanpelkoa ja hyviä tapoja. Siksi kaupungistumista on vastustettava ja yritettävä kiinnittää ihmisiä maahan:

”Meidän kansamme on vielä sivistyskansana nuori; siinä on vielä paljon kuluttamatonta, neitseellistä voimaa. Kun Euroopan vanhat sivistyskansat jo ovat kulkemassa syksyn merkeissä, saattaa Suomella olla vielä kesä edessä.”

Matsonia kiinnosti, miten alemmat yhteiskuntaluokat voivat käyttää kaunokirjallisuutta ja taidetta oman yhteiskunnallisen asemansa kohentamisessa.

Oliko Matson ateisti? Oliko hänellä arkkipiispa-appikukkonsa ja lankomiestensä kanssa uskonkiistoja? Yrjö Varpio arvioi, että Matson oli omanlaisensa uskova.

– Kerttu painotti Alexin kuoleman jälkeen tämän uskonnollisuutta. Luulen kuitenkin, että hänelle uskonto oli pikemminkin metafyysinen ongelma, jota hän pohti. Hänen mielestään tiede ei pystynyt koskaan todistamaan ajatusta Jumalasta. Taide oli hänen suurin auktoriteettinsa, hänen todellinen Jumalansa, johon hän koko sydämestään uskoi ja luotti. Matsonia kiinnosti, miten alemmat yhteiskuntaluokat voivat käyttää kaunokirjallisuutta ja taidetta oman yhteiskunnallisen asemansa kohentamisessa.

Alex Matson Suursaaressa. Kuva: Alex Matsonin kotialbumi

• • •

Kouluhallituksen kouluneuvos, eläintieteilijä ja tuottelias tietokirjailija Einar Fieandt (1879–1936) linjasi vuonna 1924, että ajatus kulttuurin antimien ja kaikenlaisen ylellisyyden täydellisestä tasajaosta on yhtä naurettavaa kuin ranskalainen sinappi kyläsuutarin ruokajärjestyksessä tai Sibeliuksen sinfonia karjakon iltaohjelmassa.

Seuraavana vuonna Eino Kaila alleviivasi kirjoituksessaan ”Aitosuomalaisuudesta”, että parhaimmillaan, mikäli kansaa on riittävästi valistettu ja koulutettu, se voi nauttia korkeakulttuurin hedelmistä, mutta on kykenemätön itse niitä luomaan. Korkein intellektuaalinen ja esteettinen kulttuuri oli Kailan mukaan vain suhteellisesti harvojen, eräänlainen yläluokan asia:

”Mitä kulttuuri on, sen voi tajuta vain se, joka sen omistaa, eikä sen korkeimpia muotoja, joissa kulttuurityö huipistuu, voi koskaan omistaa kuin muutamat.

Olkoon kansanvalistustyön sosiaalinen merkitys kuinka suuri tahansa, se ei ole kulttuurin luomista, vaan jo luodun kulttuurin levittämistä. On siis kokonaan kulttuurin luonnolle vastaista, että laajemmat kansankerrokset pyrkivät määräävään asemaan kulttuurityöhön nähden.

On korkeamman kulttuurityön loppu, jos ne tässä pyrkimyksessään onnistuvat. Niin kuin olisi suomalaisen tieteellisen työn loppu, jos toteutettaisiin se hullunkurinen vaatimus, että väitöskirjat on julkaistava päivälehtien alakertoina.”

 Rahvaan keskuudestakin löytyy korkeakulttuurista ainesta.

Ja tapahtui tasan 30 vuotta myöhemmin, että Eino Kaila alentui kirjoittamaan lankomiehensä ”oppilaalle”, Finlaysonin laitosmies Väinö Linnalle kiittävän kirjeen Tuntemattoman sotilaan ilmestymisen jälkeen.

Matsonin vaimon velipoika myönsi, että Linna oli oivaltanut jotain hyvin olennaista sodan ja ihmisyyden olemuksesta. Lankomiehen opit oli kylvetty niin viljavaan kulttuuriseen maaperään, että jopa entinen Wienin koulun jäsen joutui myöntymään tämän tosiasian edessä, että rahvaan keskuudestakin löytyy korkeakulttuurista ainesta. Näin oli päivä tehnyt kierroksensa.

Kerttu eli Alexin kuoleman jälkeen vielä kymmenen vuotta. Muutettuaan vanhusten palvelutaloon Kaukajärven rantaan, Kerttu perusti Alexille hänen viimeisinä elinvuosinaan karttuneilla rahoilla Pirkkalaiskirjailijoiden hallintaan tulleen Alex Matsonin rahaston. Siitä on jaettu palkintoja hyviin taiteellisiin tuloksiin päässeille pirkkalaiskirjailijoille.

Palkinto on myönnetty toistaiseksi yhdeksän kertaa. Ensimmäisen palkinnon sai vuonna 1976 novellisti Martti Joenpolvi (s.1936) ja toistaiseksi viimeisen 2019 runoilija Kari Aronpuro (s.1940).

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja-kriitikko-kirjailija.