Onko taidekritiikki osana paikallislehden tarjontaa kuolleena syntynyt ajatus vai tulevaisuuden uusi avaus? Suomen arvostelijain liiton lähikritiikkihanke toi taidearvostelun paikallislehtiin ja osoitti sekä sen mahdollisuuksia että mahdottomuuksia.

Taidekritiikki on keskittynyt vahvasti päivälehtiin ja kulttuurilehtiin. Paikallislehdissä arvosteluita julkaistaan hyvin vaihtelevasti: lähinnä silloin, jos joku niitä lehteen satunnaisesti tarjoaa tai jos löydetään sitoutunut kirjoittaja niitä tekemään. On lehtiä, joissa taidekritiikki on vakiintunut osaksi lehden linjaa, mutta pääsääntöisesti ei kuitenkaan voida puhua taidekritiikkien perinteestä paikallislehdissä.

Paikallislehtien asema on viime vuosikymmenten aikana myös muuttunut. Vuonna 1977 opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen totesi puheessaan Paikallislehtien liiton syysliittokokouksessa Helsingissä, että paikallislehdillä, joita oli tuolloin noin 140, on ”tärkeä asema paikallisen ja yleensä alueellisen kulttuuritoiminnan ylläpitäjänä ja edistäjänä”, sillä ”paikallinen sanomalehti on korvaamaton tiedotusväline antamaan lukijoilleen käyttötietoa, tietoa taidenäyttelyistä, elokuvaesityksistä, konserteista yhtä hyvin kuin kirjastoauton aikatauluistakin” (Paikallislehdistö 2:1977, 5).

Nykyään paikallislehti – jollaiseksi voidaan katsoa korkeintaan kolmesti viikossa ilmestyvät sanoma- ja kaupunkilehdet ja jollaisia on Uutismedian liiton jäseninä lähes 200 – ei välttämättä enää toimi ensisijaisena tai ainoana kulttuurimenotietojen kokoajana, kun tiedot voi usein näppärästi saada myös netistä. Paikallislehti ei ole digiaikana liioin enää monen kirjoittajan ja arvostelijan ainoa kanava saada ensimmäisiä töitään julkisuuteen, kuten Numminen puheessaan painotti.

Syynä siihen, miksi kritiikkiä ei julkaista paikallislehdissä, ovat vähäiset resurssit,

Useimmiten syynä siihen, miksi kritiikkiä ei kuitenkaan julkaista paikallislehdissä, ovat vähäiset resurssit, jotka suunnataan uutisprofiilin ylläpitämiseen. Paikallislehti onkin koettu pääosin uutismediaksi, jossa näkemyksellinen aineisto koostuu tyypillisesti pääkirjoituksista, kolumneista, kommenteista ja yleisönosastokirjoituksista mutta journalistinen osuus on pääosin yleistoimittajien tuottamaa.

Miten kritiikin pitäisi näkyä?

Huomio paikallislehtikritiikin puutteesta oli kantavana ideana Suomen arvostelijain liiton Kritiikki näkyy! -hankkeessa, jonka yksi osuus keskittyi tuottamaan kritiikkiä paikallis- ja kaupunkilehtiin. Hanke maksoi paikallislehteen kirjoittavalle kriitikolle 250 euroa kritiikistä. Mukaan hankkeeseen saatiin kolmisenkymmentä toimitusta, ja tavoitteena oli julkaista noin 150 kritiikkiä lähes 50 kriitikon voimin. Hankkeessa kehiteltiin myös muita tapoja tuoda kritiikille näkyvyyttä, kuten lavakritiikkiä ja kritiikkiperformansseja tai tilaisuuksia, joissa yleisö sai keskustella kriitikon kanssa. Hankkeen rahoitti Koneen säätiö.

”Lähikritiikin” tarkoituksena oli tuoda taiteen ammattimainen arviointi mahdollisimman lähelle lukijaa. Kyseessä oli kansainvälisestikin rohkea pilottihanke, joka pyrki idean konkreettiseen käytäntöön viemiseen: kuten ruotsinkielisen Kritikbyrån-hankkeessa, tavoitteena oli tehdä kehitystyötä sisältöjä tuottamalla, ei vain ideoimalla, teoretisoimalla tai kouluttamalla.

Haastateltavat suhtautuivat lähikritiikin mahdollisuuteen innostuneesti, mutta esittivät myös merkittäviä varauksia. Haluaako ja tarvitseeko paikallislehtien lukija juuri kritiikkiä, vai hakeeko hän paikallislehdestä kenties jotain aivan muuta? Etenkin viimeaikaisissa kritiikkikeskusteluissa on kannettu huolta siitä, ettei yleisö enää ymmärrä arvostelun lajityyppiä eikä osaa tai jaksa lukea kritiikin kaltaisia tekstejä kaikkine vivahteineen.

”Korttelikritiikki” voi johdattaa lukijoita kulttuuriharrasteiden pariin toisella tavalla kuin haastattelut tai uutismaiset katsaukset.

Toisaalta ”korttelikritiikki” voi johdattaa lukijoita kulttuuriharrasteiden pariin toisella tavalla kuin haastattelut tai uutismaiset katsaukset, jotka paikallislehdissä jäävät harmillisen usein puffimaisiksi markkinointipalasiksi lehdessä.

Mistä kuitenkaan löytää ammattikriitikoita seuraamaan ja arvioimaan paikkakunnan uusia teoksia, jos avustajille muutenkin maksettavat palkkiot liikkuvat haarukassa 50–150 euroa?

Haastattelin osana tutkimustani vuonna 2022 lähikritiikkikokeiluun osallistuneita arvostelijoita ja toimitusten edustajia (päätoimittajia tai toimitussihteereitä), yhteensä neljäätoista henkilöä seitsemästä eri toimituksesta. Lähikriitikoiksi valikoituneet henkilöt olivat tyypiltään kahdenlaisia ammattilaisia: joko kokeneita ammattikriitikoita, jotka jatkoivat arvostelutoimintaansa uudessa kontekstissa, tai ammattitoimittajia, jotka näkivät mahdollisuutena ottaa haltuun uusi lajityyppi. Kaikilla oli siten journalistinen perusvalmius tuottaa tekstiä paikallislehteen, ja heitä yhdisti luonnollisesti myös kiinnostus – ellei jopa intohimo – taidekritiikin genreen ja paikallisen kulttuurin tarkasteluun.

Yhteisön kehittäjä ja kouluttaja

Periaatteessa paikallis- tai lähikritiikki ei ole lainkaan utopistinen idea, jos ajattelee, että uutisen lajityypin ympärille on viimeisten vuosikymmenien aikana kehitelty yhteisöjournalismia. Yhteisöjournalismin ajatuksena on, että aiheet ja niiden käsittelytavat nousevat vahvasti paikallisyhteisön sisältä, ja myös ”lähiuutisten” tekijät tulevat mielellään yhteisöstä.

Jos samaa ajatusta soveltaa kritiikkiin, arvostelijoiden tulisi olla paikallisyhteisöjen jäseniä ja heidän tulisi seurailla kulttuurikäsityksessään paikallisten mieltymyksiä. Näin myös haastatellut kokivat lähikritiikin tärkeäksi perusperiaatteeksi sen, että kriitikko on siltä levikkialueelta, jonka kulttuuritarjontaa hän arvioi. Haastatellut katsoivat tärkeäksi sen, että kriitikko tunsi paikkakunnan perinteet, historian ja ihmiset: kriitikon tuli puhua samaa kieltä lukijoiden kanssa. Haastatellut painottivat myös, että lukijoita ei saisi aliarvioida ajattelemalla, että paikallistasolle tuodun kritiikin tulisi olla jotenkin yksinkertaistettua tai helpotettua.

Yhteisöjournalismissa on kuitenkin koettu haasteelliseksi esittää kritiikkiä paikallisyhteisön toimijuutta kohtaan, ja tässä mielessä olemukseltaan ja tavoitteiltaan kriittisen arvostelun genren katsottiinkin törmäävän haasteisiin.

Osa kriitikoista toi esiin, ettei harrastelijataidetta tulisi ottaa kritiikin kohteeksi. Amatöörien taiteenteon koettiin olevan niin erilaista, että ammattikriitikon oli heidän mukaansa vaikea löytää harrastelijoiden töihin sellaista lähestymistapaa kritiikkigenren sisällä, joka ei perustuisi epätasaiseen valtasuhteeseen. Harrastajien töistä koettiin epäreiluksi esittää negatiivisia huomioita, kun harrastajien tavoite ei kuitenkaan ole tuottaa mahdollisimman laadukasta taidetta. Harrastajataiteen tekijän oppimisprosessi ei myöskään näy taiteen lopputuloksissa, joten ajateltiin, että amatöörien tekemisiä olisi parempi raportoida esimerkiksi haastatteluin, reportaasein tai analysoivin katsauksin, joiden tarkoituksena ei ole arvioida töiden laatua, kuin kritiikeissä, joiden pääasiallinen tarkoitus on yhä arvottaa taidetta.

Amatöörien tekemisiä olisi parempi raportoida esimerkiksi haastatteluin, reportaasein tai analysoivin katsauksin.

Osa haastatelluista koki myös, että paikallisen taiteen kritisoiminen saattaa tuntua lukijakunnasta siltä, että kriitikko asettuu kritisoimaan myös heitä ja heidän makuaan tai mieltymyksiään. Kritiikille soviteltiinkin siksi toisenlaista roolia ja tehtävää: esitettiin, että yhteisölähtöisen kritiikin tavoitteena olisi taiteen tai kulttuurin laadun arvioimisen sijaan sen analysoiminen ja jonkinlainen dialogi yleisön kanssa: ”Näinkin tätä voi tulkita!” ”Oletteko huomanneet tästä tämän puolen?” ”Oletko tutustunut tähän?”

Kritiikin esitettiinkin olevan paikallisen kulttuurielämän ja taiteen kehittämisen sekä yhteisöllisen oppimisen työkalu. Paikallislehti voi olla tulevien taiteen menestystarinoiden ensimmäistä dokumentaatiota, kun tuleva taiteilija on saanut paikallislehdessä teoksistaan elämänsä ensimmäisen arvostelun siinä vaiheessa, kun päivä- ja kulttuurilehdet eivät vielä ole töitä huomioineet. Kokeneet kriitikot kokivat myös olevansa paikallisyhteisöissä erityisessä pedagogisessa roolissa – ei tosin tällöinkään ylhäältä alaspäin suuntautuvassa kansanvalistustehtävässä vaan tulkinnan mahdollisuuksia avaavassa, uusia yleisöjä uusiin maailmoihin tutustuttavassa tehtävässä.

Sesonkigenre?

Vaikka lähikritiikkikokeilu havahdutti toimituksia huomaamaan, miten kaikin eri tavoin taidearvostelu voisi sopia myös paikallislehteen, lähikritiikin tulevaisuus näyttää hankkeen päättymisen jälkeen epävarmalta. Suuri osa haastatelluista oli sitä mieltä, että paikallislehtikritiikin kehittämistä tulisi jatkaa, mutta valtaosa suhtautui epäilevästi siihen, olisiko paikallislehdillä itsellään siihen tarpeeksi taloudellisia resursseja ja tahtoa. Jos tahtoa on, tarvittaisiin ulkopuolista rahoitusta.

Yksi ratkaisu, joka haastatteluissa nousi esille, olikin mahdollisuus luoda kritiikin tuotantoon jonkinlainen toimitusten ulkopuolinen, toisin sanoen ulkopuolisella rahoituksella toimiva kriitikkoyhteisö tai ”hubi”, josta paikallislehdet voisivat tilata arvosteluita.

Ulkoapäin johdetun hankkeen heikkoudeksi kuitenkin taas koettiin se, etteivät paikallislehdet välttämättä ota kritiikin tuottamisesta täyttä omistajuutta. Paikallislehdet pitäisi saada mukaan kehitystyöhön ja kritiikki osaksi lehtien omaa strategista suunnittelua ilman, että toimituksille vain tarjotaan ulkopuolelta ilmaisen sisällön mahdollisuutta. Osalliset kaipasivat myös koulutusta.

Taidekritiikki voisi mahdollisesti toimia myös sesonkigenrenä, jota voitaisiin hyödyntää erityisesti kesä-Suomessa.

Esitettiin, että taidekritiikki voisi mahdollisesti toimia myös sesonkigenrenä, jota voitaisiin hyödyntää erityisesti kesä-Suomessa, kun konserttikiertueet, festivaalit, kesäteatterit ja kesänäyttelyt tuovat piristysruiskeen monelle paikkakunnalle ja herättävät kenties kiinnostusta niin ikään oman levikkialueen ulkopuolella.

Lisäksi mukana olleet kriitikot kaipasivat ympärilleen kollegiaalista yhteisöä, jonka kanssa jakaa ajatuksia ja josta saada tukea – pienissä paikallislehtien toimituksissa kriitikko kun jäi helposti yksin. Hankkeessa kriitikoiden oli mahdollisuus saada sparrausta SARVin kautta, ja ne kriitikot, jotka olivat käyneet keskusteluja lähikritiikin olemuksesta ja mahdollisuuksista, kokivat tuon dialogin ratkaisevan tärkeäksi.

Tulevaisuustyötä

Hahmottelin artikkelissani lähikritiikkikokeilun pohjalta yhteisöperustaisen kritiikin käsitettä. Yhteisöperustaisuus tarkoittaa arvostelun vahvaa ankkuroitumista paikalliseen lukijakuntaan keskeisten kritiikin tuotantoon perustuvien valintojen kautta. Ensimmäinen valinta on itse kirjoittajan valinta, ja siinä kriitikon ja lukijan välinen suhde ei perustu etäisyyteen vaan läheisyyteen siten, että kriitikko on yksi maantieteellisen yhteisön paikallisyhteisön jäsenistä.

Toiseksi yhteisöperustaista kritiikkiä tekevä kriitikko lähtee liikkeelle paikkakunnan kulttuuritarjonnasta ja perinteestä sekä pyrkii kolmanneksi seurailemaan yleisön makumieltymyksiä. Arvioijan roolia vahvemmin lähikriitikko on didaktikko, joka tarjoilee lukijakunnalle syvällisemmän näkemyksen esillä olevasta taiteesta ja kulttuurista. Lisäarvon luominen taideteoksesta on asiantuntemukseen perustuvaa vaativaa työtä, jonka eteen kriitikon on paitsi elettävä ja hengitettävä kritiikin kohteeksi valittua taidetta, myös jaettava kokemuksia yleisön kanssa voidakseen paremmin ymmärtää taiteen ja taiteen kokijan välisiä yhteyksiä. Sen sijaan, että kriitikko tulisi arvioimaan Markku Aron konsertin tasoa iskelmämusiikkina, kriitikko voi herättää lukijaa pohtimaan syvemmin, mistä konsertin annissa on kyse, mistä musiikki- tai konserttikokemus syntyy ja miksi tietynlainen kulttuuri puhuttelee tietynlaisia kuluttajia.

Arvioijan roolia vahvemmin lähikriitikko on didaktikko, joka tarjoilee lukijakunnalle syvällisemmän näkemyksen esillä olevasta taiteesta ja kulttuurista.

Jos kohdetta ei valita yksinomaan sen taiteellisen laadun vaan yleisön kokeman merkityksellisyyden perusteella, voi syntyä käsitys, että kritiikin kärki on typistetty ja arvostelu liian kesyä tai hampaatonta ja populistista. Yhteisöperustaisella kriitikolla on kuitenkin edelleen korkea integriteetti ja mahdollisuus tehdä valintoja, jotka perustuvat hänen asiantuntemukseensa ja tekemäänsä journalistiseen taustatyöhön. Hän muuntaa arvion kohteena olevan teoksen tai tapahtuman opetuksen ja oppimisen hetkeksi.

Parhaimmillaan yhteisöperustainen kritiikki voi siis olla tapa herättää arvostelun genre uuteen eloon ympäristössä, jossa sitä ei ole tyypillisesti julkaistu. Vaikka paikallis- ja kaupunkilehtien lukijat ovat osittain samaa yleisöä kuin maakuntalehtien lukijat, paikallismuodossaan kritiikin on mahdollisuus tavoittaa myös kritiikin ilmaisumuotoon ja lähestymistapoihin tottumatonta lukijakuntaa. Tällaista tulevaisuustyötä kritiikki tarvitsee, jotta sen tulevaisuus ei olisi sidottu vain harvoihin julkaisumuotoihin tai -kanaviin.

Kirjoittaja on journalistiikan dosentti Tampereen ja Göteborgin yliopistossa.

Lisää lähikritiikistä

• Suomen arvostelijain liiton lähikritiikkihankkeessa (osa Koneen Säätiön rahoittamaa Kritiikki näkyy! -hanketta) kirjoitetut lähikritiikit on julkaistu kritiikkinakyy.fi-hankesivulla.
• Hankkeen tuloksista on kirjanluku ”Yhteisö edellä: Paikallislehtikritiikin haasteet ja mahdollisuudet Suomen arvostelijain liiton lähikritiikkihankkeessa” teoksessa Kritiikki näkyy!, toim. Riikka Laczak, Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas, Suomen arvostelijain liitto SARV 2023, s. 49–88. Katso myös tallenne kirjan julkaisutapahtumasta.
• Hankkeen osallistujia haastateltiin ja heidän tekstejään analysoitiin myös tieteellisessä artikkelissa ”Community-First Criticism: Reviewing of Art and Culture in Local Newspapers”, joka julkaistu journalismintutkimuksen Journalism Studies -lehdessä 28. huhtikuuta 2023.