Kritiikki näkyy!

Toimittaneet Riikka Lazcak, Vesa Rantama ja Maaria Ylikangas.

Suomen arvostelijain liitto 2023, 176 s.

SARV:n uusimpiin julkaisuihin kuuluva Kritiikki näkyy! -vuosikirja pyrkii esittelemään samannimisen hankkeen konkreettisia tuloksia. Koneen säätiön rahoittama hanke käynnistettiin SARV:n 70-vuotisjuhlavuonna 2020. Vuosikirjassa on mukana 15 tekstiä, jotka lähestyvät hankkeen tiimoilta eri alueita, näkökulmia ja asioita.

Hankkeen tavoitteena oli kehittää alaa, lisätä yhteisöllisyyttä ja vuoropuhelua sekä tarjota työmahdollisuuksia kriitikoille. Hanketoimijat halusivat kiinnittää huomiota myös ekologisiin kysymyksiin ja ilmastonmuutokseen sekä painottaa lähialueita ja paikallisuutta kritiikin lähtökohtina.

Kritiikki näkyy! -hanke kesti kolmisen vuotta. Idea kritiikistä osana demokraattista keskustelevaa yhteisöä ja yhteiskuntaa sai kosolti tuulta alleen. Vuosikirjan toimittajat toteavat esipuheessa, että vaikka kolme vuotta on lyhyt aika muuttaa mitään pysyvästi, jotain silti ehtii tekemään toivottujen asioiden puolesta. Projektille löytyi useita uusia yhteistyökumppaneita. Jo näihin tutustuminen ja verkostojen luominen käyvät hyvästä tuloksesta.

Idea kritiikistä osana demokraattista keskustelevaa yhteisöä ja yhteiskuntaa sai kosolti tuulta alleen.

Mitä hanke pitikään sisällään? Lähikritiikki, jolla tarkoitetaan paikallis- ja kaupunkilehdissä julkaistua kritiikkiä, muodosti suuren osan hankkeen toiminnasta. Lisäksi pyrittiin tekemään niin sanottua toisin katsottua kritiikkiä, jonka tavoitteena oli tuottaa kritiikkiä feministisistä ja dialogista perspektiiveistä ja avata samalla inklusiivisuuden kysymyksiä taidekritiikistä.

Hankkeen tiimoilta oli mahdollisuus hankkia myös residenssi kirjoitustyötä varten. Ulkomailla olleet residenssit tarjosivat kriitikoille mahdollisuuden osallistua itseään kiinnostavalle festivaaleille ja luoda yhteyksiä paikallisiin kriitikoihin. Pandemia-aikana tällainen toiminta korostui. Lisäksi järjestettiin webinaareja muun muassa diversiteetistä, rahasta ja rakenteista.

• • •

Kriitikko Pietari Kylmälä pohtii vuosikirjassa suomalaisia taideapurahoja koronakriisin varjossa. Korona-aikana suomalainen apurahajärjestelmä koetti Kylmälän mukaan löytää linjan siihen, ovatko apurahat oikeasti elämistä vai työtä varten. Kyseinen ristiriita on ollut läsnä valtiollisessa apurahajärjestelmässä yleisemminkin. Kriisi paljasti rikkinäisiä rakenteita ja poliittisia pelejä kulttuuritoimijoiden parissa. Kylmälä korostaa Antti Nyléniä seuraten, että apurahan tarkoituksella ja rahoituskaudella on isosti väliä, ei pelkästään myönnetyillä rahasummilla.

Hankkeen piirissä pyrittiin saamaan yleisö keskustelemaan kriitikoiden kanssa kahden kesken esimerkiksi konserteista, kirjallisista teoksista tai elokuvista. Osallistujia etsittiin varsinkin somen avulla. Vesa Rantama toteaa jälkikäteen katkeransävyisesti, etteivät virtuaaliset ja kuppiloihin jalkautetut tilaisuudet vetäneet kovin hyvin ihmisiä keskustelemaan kriitikoiden kanssa, vaikka kriitikot yrittivät lahjoa yleisöä jopa ilmaisilla taide-elämyksillä. Eivätkö kritiikit oikeasti kiinnosta ihmisiä?

Rantama kuitenkin kokee, ettei olisi hullumpi elämäntehtävä koettaa luoda molemminpuolista ja kuvia ja myyntilukuja kumartelematonta taidekeskustelua. Metakritiikille on hänen mielestään alituinen sosiaalinen tilaus.

Ei olisi hullumpi elämäntehtävä koettaa luoda molemminpuolista ja kuvia ja myyntilukuja kumartelematonta taidekeskustelua.

Elokuvakriitikko Hannu Björkbacka tuo julki kolmenkymmenen vuoden kokemustaan maakuntalehden vakituisena avustajana. Pienestä kaikki alkoi hänenkin kohdallaan. Björkbacka kirjoitti lapsena tähtiarvosteluja ruutuvihkoon, jota säilytti television takana. Teininä hän lähti laatimaan koti- ja ulkomaisten musiikkilehtien innoittamana arvosteluja pöytälaatikkoon mukavista LP-levyistä ja lähetti toisinaan arvioita ja mielipidekirjoituksia lehtitoimituksiin, kun halusi nähdä tekstinsä painettuna.

Björkbackan pitkä ura elokuva-arvioijana on siitä kiinnostava, että hän on tehnyt työtään varsin kaukana kasvukeskuksista. Monipuolinen ja uuteen suuntaava kriitikon työ on tuottanut kauniin hedelmän ja tuonut Björkbackalle muun muassa 4250 seuraajaa Twitterissä. Hän toteaa klikkausten oleva kova konsultti. Hänen vapaasti katsottava vloginsa jouduttiin lopettamaan, koska ei kerännyt tarpeeksi yleisöä.

Björkbacka tuo havainnollisesti esiin monia vaikeita kriitikon työn puolia. Kiireiset toimittajat eivät anna palautetta avustajalle juuri ollenkaan. Etätyö on hyvin yksinäistä. Lehden luottamuksen osoituksena on lähinnä se, että kirjoitetut jutut menevät lehteen ja uusia tehtäviä tarjotaan. ”Kyllä ne varmasti sitten ilmoittavat, kun ei enää kelpaa”, Björkbacka toteaa pitkäaikaisista yhteistyökumppaneistaan.

• • •

Hankkeen omat kritiikkiperformanssit ovat oma lukunsa. Hankkeen aikana toteutettiin viisi kritiikkiperformanssia, ja viimeinen niistä nähtiin vuosikirjan julkaisutilaisuudessa 22. huhtikuuta Villa Kivessä Helsingissä. Näyttelijä Laura Rämä puki päälleen klovnivaatteet ja esiintyi haltioituneelle kriitikkoyleisölle.

Hankkeen tiimoilta huomattiin, että kritiikki kiinnostaa yhä, vaikka sitä tehdään entistä heikommissa rakenteissa. Kriisit koettelevat maailmaamme ja yhteiskuntaamme, ja kritiikin kuolemaa on jälleen kerran väläytelty. Hankkeen toimijat huomasivat kuitenkin, ettei kritiikin elinvoimaa mikään sinänsä vähennä. Tässäkin kriitikoiden oma asenne lienee tärkein.

Turkulainen nykytaiteen tutkija ja kriitikko Mia Hannula on huomannut, että nopean päivälehtikritiikin ja viiveellä ilmestyvän syventävän kirjoittelun välille sijoittuvia, taidetta käsitteleviä tekstejä julkaistaan hälyttävän vähän. Tämä kasvattaa päivälehtikritiikin painoarvoa suhteettomaksi. Taiteen moninaisuudella ei näytä olevan Hannulan mukaan kulttuurijournalistista näkyvyyttä. Vaikka taiteilija olisi jo vakiintunut, hän ei voi olla vakuuttunut teoksensa automaattisesta huomaamisesta medioissa.

Hannula näkee taidehistorioitsijana kritiikin arvon osana laajempaa merkitysyhteyttä. Kritiikin radikaalisti typistynyt tila valtamediassa on heikentänyt sen asemaa muuallakin.

Parhaat tekstit syntyvät kivulla ja kovalla työllä. Taidelähtöinen ajattelu aukeaa usein vasta ajan kanssa.

Hannula toteaa minusta oivaltavasti, että parhaat tekstit syntyvät kivulla ja kovalla työllä. Taidelähtöinen ajattelu aukeaa usein vasta ajan kanssa. Taidelähtöisen ajattelun kirkastuttua kriitikko on valmis pyörtämään ennakko-oletuksensa. Näin ollen hän pystyy toteamaan teoksen arvon, kun hänellä on kontekstuaalisointiin ollut riittävästi aikaa ja tilaa. Monestihan tämä jää ihanteeksi.

Jonkin verran vuosikirjassa on toistoa. En tulkitse asiaa siten, että aiheita olisi ollut vähän tai tekstiä oli pidennettävä väkisin. Monet artikkelit ovat varsin tiiviitä, ja huomaan selvästi, että paljon on jätetty sanomatta. Plussaa kirjan ulkoasusta: Samppa Ranta on tehnyt jälleen hyvää työtä.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuuritoimittaja, kirjallisuuskriitikko ja tietokirjailija.

Kritiikki näkyy! -teos on luettavissa myös vapaasti verkossa.