Tuomas Aitonurmi:

Ruumiin ylittävä ääni. Esseitä

WSOY 2023, 160 s.

Toimittaja Tuomas Aitonurmen (s. 1988) esikoiskirjassa Ruumiin ylittävä ääni vimmainen mutta säröinen ääni yrittää voittaa menneisyyden kipupisteet ja kartoittaa mahdollisuuksia tulevaisuuden suhteen. Teos laajenee näkökulmiltaan maailmanparannukseksi, vaikka kirjoittamisen lähtökohtana ovat kirjoittajan synkät ja traumaattiset kouluajat. Osassa teksteissä Aitonurmi käsittelee taidekokemuksiaan, osassa lähinnä omaa menneisyyttään.

Kokoelman parhaassa tekstissä ”Kirjoituksen minä” esseisti häivyttää itsensä kolmanteen persoonaan. Tekstin oivaltava rakenne on loistava. Aitonurmi laittaa omakuvansa Tuomaksen pohtimaan autofiktion ja elämäkertojen merkitystä ja miettii, miksi toisten elämät kiinnostavat kirjoitettuina.

Kokevatko lukijat samastumisen tärkeäksi? Hakevatko he vertaistukea? Vertailevatko he elämäänsä autofiktiivisiin henkilöhahmoihin? Haluavatko he vain tirkistellä? Vai onko kyse yksinäisyyden välttämisestä tai siitä, että tässä maailmassa on todella ollut joku, joka on tuntenut nämä asiat?

Kokevatko lukijat samastumisen tärkeäksi? Hakevatko he vertaistukea? Vertailevatko he elämäänsä autofiktiivisiin henkilöhahmoihin? Haluavatko he vain tirkistellä?

Samalla kirjailija pohtii, pitäisiköhän hänenkin kirjoittaa omakohtainen elämäkertaesseitä autofiktiivisen romaanin sijasta. Hän oppii, ettei omaelämäkerrallisuuden tarvitse merkitä kuvittelukyvyn loppua.

”Jokaisella tekstillä on kirjoittajansa ääni. Ajatukset ja tunteet välittyvät sanoiksi ja lauseiksi, joita ei kukaan toinen kirjoittaisi samalla tavalla, eikä Tuomas osaakaan tulla muuhun lopputulokseen: minän täydellinen poistaminen kirjoituksesta on mahdotonta.” (s. 60)

Aitonurmen esseet ovat tyyliltään ja käsittelytavoiltaan varsin monipuolisia. Esseisti toteaa omakohtaisten esseiden kirjoittamisen olevan paljon kiinnostavampaa kuin minän purkaminen yksityisiin päiväkirjoihin. Hän kaipaa kirjoittamiseen myös leikillisyyttä, ja sitäkin hän on löytänyt esseiden väsäämisestä. Ruumiin ylittävän äänen kymmenen esseetä sisältävät edellä mainittua leikillisyyttä enemmän kuin nimeksi.

Ihminen kaipaa suojaa

”Hevosen pää tempoilee ylös, näin sen silmässä kauhua. Vai onko se minun silmässäni? Katse ei ole koskaan neutraali. […] Hevonen videolla on ylväs, terveen näköinen, valpas, kirkaskatseinen.” (s. 81)

Syksyllä 2019, puolta vuotta ennen koronapandemian puhkeamista, Aitonurmi seisoi Kiasman hämärässä näyttelytilassa muistivihko kädessään ja katsoi Fanni Niemi-Junkolan videoteosta Suoja monta kertaa peräkkäin. Videoteoksessa ihminen pyrki suojaamaan eläintä – tässä tapauksessa hevosta. Yrittikö hevonen oikeasti puhua? Sen pää liikkui ja näytti levottomalta. Vai oliko levottomuus vain teosta katsovan ihmisen mielessä?

Teos tuli katsojan iholle. Aitonurmi koki tarvitsevansa samanlaista suojaa kuin hevonen videolla. Näissä ”suojautumisen hetkissä” kirjoittaja koki vihaavansa arkeaan ja elämäntilannettaan, johon hän koki ajautuneensa vailla vaihtoehtoa. Hän näet suunnitteli muuttoa ja isoja elämänmuutoksia.

Suoja-teoksen äärellä Aitonurmi ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka paljon hän itse tulkitsi muiden ihmisten ajatuksia omien ajatustensa läpi ja loi niiden pohjalta tarinoita sen kummemmin asiaa aprikoimatta. Hän ymmärsi, että esimerkiksi parisuhde saattoi olla turvaton satama, turvattomin kaikista. Rakkaus, jonka pitäisi vahvistaa, kannustaa ja nostaa, saattaa joskus painaa ja kuihduttaa.

Rakkaus, jonka pitäisi vahvistaa, kannustaa ja nostaa, saattaa joskus painaa ja kuihduttaa.

Kokoelman päättävä essee ”Myrkytettyjä miehisyyksiä” vie lukijan parinkymmenen vuoden taakse Raumalle, jossa kirjoittaja on viettänyt lapsuutensa. Yläasteluokan jääkiekkoilijanuoret ottivat nuoren Tuomaksen silmätikukseen ja kiusasivat häntä välillä opettajan tieten. Sitten Aitonurmi kieltäytyi luistelemasta ja joutui rangaistukseksi kävelylenkeille.

Aitonurmi ei halunnut erottua joukosta, ollenkaan. Hän kuulemma valitsi teknisen työn ainoastaan sen takia, että pelkäsi jonkun huomaavan, ettei joku poika ollut ottanut teknistä työtä lukkariinsa. Olihan jo liikaa asioita, joissa hän erottui. Poikkeavuuksiensa vuoksi hän oli joutunut jo alakoulussa jatkuvan pilkan ja kiusoittelun kohteeksi.

Eräänä päivänä aikuinen Aitonurmi huomasi tarvitsevansa turvallisen tilan, jossa saattoi rauhassa vihata niitä, jotka vihaa ansaitsivat. Niin – hän oli antanut itselleen, kiltille ihmiselle, luvan jopa vihata. Aitonurmi oppi kivulla, että tämä aika korosti vahvuutta ja kovuutta, eikä hän siksi kokenut olevansa kotona tässä ajassa.

Taiteen ja elämän kohtaaminen

Rakkaus taiteisiin on Aitonurmella silmiin pistävä. Taide ei ole koskaan ärsyttänyt esseistiä raivon partaalle samalla tavoin kuin esimerkiksi kustantajien kirjakatalogit ja muut taideinstituution struktuurit.

Kirjoittaja käsittelee esseissään useita erilaisia taiteen lajeja. Havainnollistuksissa tulevat vastaan muun muassa Dome Karukosken Tom of Finland -elokuva, Nelli Ruotsalaisen runokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi, Antony and the Johnsons -yhtyeen I Am a Bird Now -albumi, Antti Röngän kouluromaani Jalat ilmassa ja Johanna Venhon historiallinen romaani Ensimmäinen nainen.

Aitonurmi osaa kirjoittaa sujuvasti ja mieliinpainuvasti. Hänen ajatuksessaan taide ja elämä virtaavat toistensa sisään. Esseisti (kirjailija) on hänelle ihminen, jolle taide on tarjonnut voimakkaammat kokemukset kuin elämä.

Aitonurmi kokee, että ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunteet olivat ajaneet juuri hänet taiteen pariin. Siksi hän hakee taiteelta jotain, mikä kiinnittäisi häntä entistä vahvemmin maailmaan ja toisiin eläviin. Kaunokirjallisuuden lajeista juuri essee on valikoitunut Aitonurmelle taiteen vastaanoton välineeksi.

”Taide voi kuljettaa omien muistojen läpi, synnyttää uusia ajatuksia, jotka kytkeytyvät toisten ajatuksiin ja tulevat ulos kaunokirjallisena ilmaisuna. Samastumisella on säilynyt tärkeä rooli taidekokemusuksissani. En tarkoita, että samastuisin henkilöhahmoihin; että niiden pitäisi olla persoonaltaan, ulkomuodosta ja sukupuolelta on samanlaisia kuin minä. Etsin kiinnityskohteita lauseista sivuilla, kosketuksista ruuduilla, ilmeistä näyttämöillä, kasveista ja ruumiista maalauksissa tai valokuvissa, toisin värein, toisissa valoissa tai tiloissa esitettynä. ja kun kohtaan taiteessa jotain uutta ja outoutettua, kuten poeettista kieltä, abstrakteja kuvioita, yllättävän musiikillisen koukun tai häiritseviä videon leikkauksia, mieleni ja ajautuu tiedostamattoman äärelle, joskus vaikeaan ja tukahdutettuun.” (s. 99)

Esseisti pohtii itsensä kautta muun muassa kulissien välttämättömyyksiä. Vanhemmiten on löytynyt ymmärrystä hänenkin poikkeavuuksilleen. Tutut ovat kyllä yrittäneet vaientaa hänet hiljaiseksi. Siihen rooliin hän ei enää mahdu eikä suostu. Olkoonkin, ettei Aitonurmi traumoineen voi suhtautua viileän ammattimaisesti taideteoksiin ja että hän tiedostaa sen itse.

Kiintoisat ajatusleikit alkavat tyylillä ja kirkkaasti, mutta jäävät usein puolitiehen, avoimien kysymysten ääreen. Onko kirjoittajan ääni lapsen vai aikuisen?

Koskettavista lauseista huolimatta minulle jäi Aitonurmen esseistä ajoittain melko infantiili vaikutelma. Kiintoisat ajatusleikit alkavat tyylillä ja kirkkaasti, mutta jäävät usein puolitiehen, avoimien kysymysten ääreen. Onko kirjoittajan ääni lapsen vai aikuisen?

Toisaalta aistin Aitonurmen kirjoitusotteessa jonkin verran dekonstruktiota ja rakenteiden hajotusintressiä. Tähän kristallisoituu kokoelman takakanteen typistetty maailmanparannusohjelma: ”Minä vihaan tätä rakennelmaa, joka myrkyttää meidät.”

Jos Aitonurmi on keskeneräinen kirjoittajana, se näkyy esseiden sisällössä, ei niinkään tyylissä. Joka tapauksessa Ruumiin ylittävä ääni sisältää paljon hyviä pointteja taiteen ja todellisen elämän sekä henkilökohtaisen ja yleisen risteyskohdista.

Esseiden kokeileva kaunokirjallinen elementti toimii pääsääntöisesti hyvin. Kirjoittaja ei irrottaudu omakohtaisesta tragediastaan kuin hetkiksi silloin tällöin. Trauma läpäisee aidosti kaiken; siitä sen traagisuus.

Persoonallinen kirjoittajan ääni on Aitonurmen esseekokoelman paras ansio. Kun hän on synnyttänyt itsensä äänellään, avautuu myös ruumiille uusia tiloja olla. Siitä on tasapainoiseen arkeen vielä kivenheitto.

Aitonurmi miettii hieman liikaa lähtökohtiaan kirjoittajana ja arastelee äänensä käyttöä. Silti hän uskaltaa lopulta argumentoida varsin selvästi ja havainnollisesti ja rinta rottingillakin, huonosta itsetunnostaan välittämättä. Ruumiin ylittävä ääni kestää hyvin useamman lukukerran. Sekin on eittämättä ansio verraten moniin, nimekkäimpien esseistien kokoelmiin, jotka pinnallisuudessaan jättävät kevyehkön jälkimaun.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija.