”L’absurde, c’est la raison lucide, qui constate ses limites.”

Albert Camus, Le Mythe de Sisyphe

I

Silloin tällöin nappaan hyllystä jonkin vanhoista käsinkirjoitetuista päiväkirjoistani, avaan ja luen. On uteliaisuus menneitä aikoja kohtaan, hiukan samaan tapaan kuin jos katselisi vanhoja valokuvia. Muistin virkistäminen ja entisen vertaaminen nykyiseen on, jos ei nyt aina pelkästään hauskaa, niin ainakin liikuttavaa ja elävöittävää.

Kiinnostavinta vanhojen päiväkirjojen lukemisessa lienee oman katseen muuttumisen seuraaminen suhteessa aikaisempaan. Kuluneen ajan ja karttuneen kokemuksen tuoma perspektiivi. Kyse on tästä hetkestä avautuvasta kokonaisnäkökulmasta tapahtuneeseen ”tarinaan” silloin, ja tapahtumiseen nyt. Pelkkien yksityiskohtien lisäksi.

Viimeksi käteeni osui kirja keväältä ja kesältä 1990, ja se alkaa, kun ylioppilaskirjoitukset ovat juuri takana. Tekstistä kuuluu tyypillinen murroskauden tunnelma. Ei ainoastaan negatiivinen eikä positiivinen. Ennemmin toteava. Odottava, ehkä. Kenties myös väsynyt. Kesällä aloittaisin kolmen kuukauden työn Koskelan sairaalan geriatrisella osastolla apuhoitajana. Hakisin ja pääsisin opiskelemaan Helsingin yliopistoon germaanista filologiaa ja teoreettista matematiikkaa. Nämä valinnat tekisin vailla varmoja kauaskantoisia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen.

Nyt jälkeenpäin sanoisin, että tuota nuoruuden päiväkirjaa leimaa selvä eksistentialistinen epätietoisuus ja ahdistus sekä juuri eksistentialistisen filosofian ideaan sopiva halu ja tarmo toimia niistä huolimatta. Samaan suuntaan myöhemmin kallistuinkin yhä enemmän: kohti filosofista kirjallisuutta, jossa (etenkin monille nuorille ihmiselle tuttua) Angstia käsiteltiin.

Eksistentialistisessa filosofiassa viehätti erityisesti nimenomaan tuo sen tarjoama eteenpäin meno „kaikesta huolimatta”. Mahdollisuus ottaa oma elämä haltuun (pelkän) tahdon ja päätöksen voimalla, olosuhteista viisveisaten. Se edusti suurta pelotonta elämänhaluista uhmaa (konkreettisen ja hyvin perustellun) pelon keskellä. Kieltäytymistä olemasta onneton.

En edelleenkään voi kuvitella selkeämpää kapinahenkeä kuin ajatus, joka Camus’n Sisyfos-sitaattiin sisältyy. Se, että tunnustaa ja tunnistaa oman ajattelunsa rajoitukset ja pyrkii samaan aikaan päättäväisesti ylittämään ne juuri sillä samalla keinolla, ajattelulla.

Eksistentialismi on oppi, joka antaa ihmiselle valtaa. Toimijuutta. Nostaa ikävien ja satuttavien tunteiden yläpuolelle. Niille kun voi antaa juuri ne merkitykset, jotka itse haluaa. Se on viettelevä ajatus.

Eksistentialismi on oppi, joka antaa ihmiselle valtaa. Toimijuutta.

Kiehtovaa on myös suuntauksen edustajien käytännöllinen suhde maailmaan. He eivät nähneet filosofiaa elitistisenä luksuksena, vaan ihan oikeana käyttökelpoisena varustuksena oikeassa elämässä.

Päiväkirjaminäni kirjoitti peloistaan ja epävarmuudestaan ja heikkouksistaan tätä asennetta matkivassa hengessä. Jos pitäisi nyt valita, ketä hahmoa muistutin, se ei kuitenkaan olisi kukaan sellainen kuin Meursault eikä Sisyfoskaan, vaan ehkä Don Quijote, sellainen versio hänestä, joka kerää rohkeutta tulla ulos aivan kuin hauraasta munankuorestaan maailmaan ennen kuin munankuori tallataan. Varusteena haparoivat taidot filosofiassa ja kielessä. Vankka usko niihin molempiin.

II

Nykyhetki ei ole sen vähempää absurdi kuin keväällä 1990 tai etenkään Camus’n aikana.

Filosofisen kirjallisuuden ja lukemisen asema on kuitenkin pienentynyt. Siihen ei uskota samaan tapaan kuin ennen. Ei teoriassa eikä käytännössä. Ehkä ei tulla ajatelleeksi, että jokaisen päätöksen ja teon takana silti edelleen aina on jonkinlainen omaa (arvo)logiikkaansa todentava uskomuksiin nojaava ajatusketju tai -rihmasto tai ehkä ajatusröykkiö. Onko siis kenties joutunut hämärän peittoon se, mitä filosofia on? Mitä filosofian harjoittaminen voi merkitä.

Toivoisin päinvastaista. Minun toiveeni olisi, että filosofia taas nousisi arvossaan. Että siihen tartuttaisiin. Sen ajattelua uudistavaan mahdollisuuteen. Että käytettäisiin hyväksi ominaisuutta, joka ihmisellä on erityislaatuista: ajattelua.

Filosofia tuntui aiemmin hyvältä suojalta. Tavallaan parhaimmalta suojalta jopa sitä itseään vastaan. Tarkoitan, että jos juuri oman ajattelunsa ja keksintöjensä toteuttaminen ihmistä viekin keskelle suurimpia katastrofeja, filosofinen ajattelu kuitenkin vaikuttaa olevan paras keino myös päästä pois katastrofeista. Paras keino vakuuttaa itsensä valitsemaan uudestaan. Valitsemaan toisin. Korjaamaan jälkiä.

Filosofia ei välttämättä ole yksinään riittävä suoja. Mutta se on yksi mahdollinen suoja. Yksi yritys. Näin uskon. Ja myös, että parhaiten tuota suojaa edelleen vahvistaa filosofisen ajattelun harjoittaminen.

Niinpä ilahdun, kun sellaista asennetta näkyy, missä vain. Ilahdun myös silloin, kun näen filosofista asennetta kirjallisuuden äärellä ja myös kritiikissä. Sellaista saisi olla paljon enemmän. Filosofian asian edistämistä tätä kautta. Koska se samaan aikaan minun mielestäni merkitsee kirjallisuuden asian edistämistä. Kirjallisuuden ottamista vielä enemmän tosissaan, toisella tavalla tosissaan, kuin miten se nyt otetaan tosissaan.

Ilahdun, kun näen filosofista asennetta kirjallisuuden äärellä ja myös kritiikissä.

Tuntuu jopa hassulta, että filosofista kirjallisuuskritiikkiä on niin vähän.

Jokaisessa teoksessa kun kuitenkin on oma filosofiansa. Maailmankuvansa. Ihmiskuvansa. Oma sielunsa.

Niissäkin, joissa näitä teemoja ei erikseen mainita. Niissäkin, jotka eivät ole ns. filosofista kirjallisuutta.

Yhteiskunnallinen katse kritiikissä on hyvä asia. Feministinen katse. ”Me too”. LGBTQ. Kaikki tämä. Mutta mitä kaipaan on kokonaiskuvan hahmottaminen. Tämän toiveen kanssa tulen munankuorestani piipittäen:

Ei pelkästään yksityiskohtia. Ei pelkästään sitä, että sanotaan, kun jokin yksittäinen ajatuskuvio ”ärsyttää” tai ”ei kiinnosta” tai ”koskettaa” tai ”on kypsä”. Samaan tapaan, kun katse nyt kohdistuu siihen, onko jossain teoksessa kulttuurista omimista tai mikä on sen oletettu yhteiskuntaluokka, kysyttäisiin, mitä filosofista rakennelmaa teos edustaa? Mikä on sen etiikka? Millainen tieto-oppi siihen sisältyy?

Kysyttäisiin toisin sanoen: mihin teos kokonaisuudessaan uskoo?

En näe, että näin tapahtuisi nyt oikeastaan edes niiden teosten kohdalla, jotka on nostettu kaikista korkeimmille jalustoille ja saavat paljon huomiota.

Mutta eikö teoksen filosofiaan keskittyminen kuitenkin vasta merkitse tekemistä oikeutta teokselle? Että se paljastetaan ja sen sielua ruoditaan. Että siitä otetaan irti kaikki, mitä lähtee. Ei siis katsota teosta lähinnä aiheautomaattina tai virikkeenä ja siirrytä hyvin nopeasti puhumaan niistä teoksen sijaan.

Teoksen filosofiaan keskittyminen saattaisi merkitä sellaisen ajattelun löytymistä ja kirkastumista, joka sisältää mahdollisuuksia, esimerkiksi siitä syystä, että siitä löytyy epätodennäköisiä ja siksi häiritseviä yhteyksiä.

Mihin teos kokonaisuudessaan uskoo?

Kirjallisuuden tarkoitus nähdäkseni on näyttää tarinansa kautta mahdollinen ulospääsy sen itse esittämästä kysymyksestä. Hahmotella väylä, jota pitkin se, joka tarinassa junnaa, pääsee askeleen verran eteenpäin. Siitä nimenomaisesta pulmastaan. Toisiin pulmiin.

Kun haikailen filosofian ja filosofisen luennan perään, haikailen etenkin kohti asennetta ja metodia. En valmiita vastauksia, joiden luetteleminen aika usein päinvastoin ei osoittaudu olemaan hyvän kirjallisuuden merkki.

Leikittelen ajatuksella, mitä Camus sanoisi ajastamme nyt. Olisiko hänellä jokin yhtä briljantti kiteytys siitä tilasta, jossa olemme? Sanoisiko hän jotain muuta nyt kuin aiemmin? Haluaisin tietää!

Sillä myös filosofia (niin tieteen- kuin taiteenlajina) muuttuu. Siitä huolimatta, että sen maine yhteiskunnassamme taitaa nykyään isossa mittakaavassa olla melko samankaltainen kuin uskonnon: kivettynyt. Epäajanmukainen. Uutta tarjoamaton. Parhaimmillaankin vain kiinnostavaa historiaa tai sitten jonkinlaista korkeatasoista mutta elämälle vierasta ajanvietettä.

III

 Ajattelu tosiaan muuttuu. (Mikä jo sinänsä riittää perusteluksi sen harjoittamisen ja harjoittelun tarpeellisuudesta.)

Kirjoittaessani tätä esseetä on mieleeni toistuvasti noussut erityisesti yksi teos: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus, 2013).

Se sopiikin hyvin esimerkiksi, kun aiheena on lukeminen filosofian valossa; onhan teoksessa kyse vallankäytöstä ja elämänarvoista niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Kaikkien aikojen myydyimmäksi esikoisromaaniksi osoittautunut teos kertoo Viljan äärimmilleen saakka uuvuttavasta elämästä lestadiolaisympäristössä.

Kohtuuttomuudessaan absurdilta vaikuttava sääntöjen täyttämä elämä on raskasta paitsi Viljalle itselleen, myös hänen puolisolleen ja perheen isälle Aleksille. Yhdessä pari koettaa rakentaa hyvää perhe- ja suhdearkea sopusoinnussa uskonyhteisönsä kanssa. Vilja ja Aleksi keksivät jatkuvasti uusia keinoja korjaamaan yhä uhkaavammaksi käyvää tilannettaan. He pyrkivät rakentavaan kommunikaatioon yhteisön suuntaan. Vetoavat terveeseen maalaisjärkeen. Tekevät ihan kaikkensa.

Rauhalan hahmot ovat hyvin samastuttavia inhimillisyydessään ja muistan, kuinka lukiessa pidin peukkuja, ettei heidän yrityksiään torpattaisi.

Oletusarvoisesti emansipaatiota tavoittelevassa romaanissa etenkin sellaisen hahmon kuin Viljan kohdalla pyrkimykset joko palkitaan tai sitten selkeästi tallataan. Päähenkilön ponnistelut saavat näin joko aikaan muutoksen ongelmakentässä tarinan lopussa (jos maailmassa oikeasti on käynyt ns. hyvin) tai saisivat sitä aikaan toivottavasti tulevaisuudessa, sitä kautta, että kun tarinoita samasta epäoikeudenmukaisuudesta / kohtuuttomuudesta kerrotaan tarpeeksi usein, jossain vaiheessa paine käynnistää vastaavan prosessin.

Oletusarvoisesti emansipaatiota tavoittelevassa romaanissa etenkin sellaisen hahmon kuin Viljan kohdalla pyrkimykset joko palkitaan tai sitten selkeästi tallataan.

Tämän kirjan kohdalla loppu kuitenkin oli minulle odottamaton. Konflikti uskonyhteisön ja parin välillä jäi vaiheeseen. Aika paljon ennalleen. Näin muistelen teoksen lukeneeni.

Ja muistan olleeni loppuun päästyäni samaan aikaan sekä virkistynyt että ärsyyntynyt. Virkistynyt siksi, että teos tarjosi jonkin muun kuin oletetun loppuratkaisun. Ärsyyntynyt siksi, ettei ratkaisun suunta tuntunut olevan kohti valta-asemien keskinäistä tasoittumista eikä myöskään alistussuhteen selkeää hylkäämistä tai siitä kokonaan ulosmurtautumista. Jäi jäljelle jonkinlainen oudolta tuntuva jankkaava status quon toteaminen.

Lisäksi: vaikka Vilja arjessa oli suuri sankari, se joka tarinassa sai pelastajan viitan, oli mielestäni turhan konservatiivisella tavalla Aleksi eikä Vilja.

Tämä kaikki hämmensi. Annoin hämmennyksen silloin olla. Kun nyt monen vuoden kuluttua teos putkahti mieleeni uudestaan, hämmennys väistyi.

Vaikuttaa siltä, että luin Rauhalan teosta aiemmin melko yksi yhteen edellä kuvatussa eksistentialistisessa hengessä, sellaisessa jossa yksilön toimijuutta halutaan tukea ja positiivisessa hengessä uskoa hänen mahdollisuuksiinsa muuttaa maailmaa. Ehkä tietyllä tavalla vallankumouksellisessa hengessä.

Oli kenties jonkinlainen ihailun tai idealisaation kyllästämä kuva yksilöstä, joka Camus’n Sivullisen päähenkilön Meursaultin tapaan tarinansa lopussa osoittautuu tunteiden täyttämäksi mutta niitä hallitsevaksi vahvaksi hahmoksi, joka tyynenä valitsee sekä sattuman että onnellisuuden, tuli mitä tuli. Ei alistu. Ei sopeudu. Ei silti toki myöskään riehu. Eikä pyri yhteisön ”sisälle”. Meursault: jonkinlainen outo fatalismin ja äärimmäisen jääräpäisyyden sekoitus. Sen vuoksi ikään kuin kaiken yläpuolella.

Rauhalan teoksessa parin suhtautuminen uskonyhteisöön huolimatta isosta konfliktista tiettyjen sääntöjen takia – teoksen toisin sanoen uskonideologialle lojaali ja samaan aikaan reaalipoliittinen yksilötason ratkaisu suhteessa alistaviin piirteisiin – tuntui tuossa valossa silloin periksi antamiselta.

Pari onnistui kyllä pysymään yhdessä ja turvaamaan terveytensä niiltä osin kuin se kenenkään omassa kädessä on. He saivat elämänsä takaisin. Tulivat kai taas tyytyväisiksi ja onnellisiksi. Minulle lukijana asia tuntui syvätasolla silti menevän jotenkin väärin. Viljan ja Aleksin päätöksessä ja halussa edelleen ”saada olla mukana” oli yksilön uhrautumisen makua.

Uudemmassa lukukokemuksessa tätä vastakarvan tuntua ei välttämättä enää olisi. Näen nyt jälkeenpäin selkeämmin teoksen sisäisen uskonmaailman ideologian ja parin valintojen yhteyden toisiinsa: he alistuvat, kyllä, mutta vain uskossaan, koska kokevat vain sillä tavoin voivansa olla myös itselleen uskollisia. He silti myös valitsevat itsensä ja oman terveytensä. Ja vaikkakaan he eivät pysty yhteisöään muuttamaan eivätkä sitä myöskään hylkää, he kuitenkin asettuvat sen sisällä tärkeää sääntöä vastaan.

Ei siis ulkoista eikä sisäistäkään vallankumousta, ei (muistaakseni) myöskään varsinaista katharsista ja sitä seuraavaa puhdistautumista. Mutta sentään kuitenkin omaa yksityistä hyväksi koettua elämää, joka jatkuu, ihan vain sen ansiosta, että omaan näkökulmaan on tullut selkeyttä ja ryhtiä ja se siksi on entisestään ainakin edes omassa pienessä yksityisessä piirissä vahvistunut, jos ei muutoin.

IV

Lukutapani on tässä välissä siis selvästi muuttunut. Näkökulma vastuksiin on toinen.

Ehkä siinä(kin) tosiaan on osaltaan kyse jonkinlaisesta periksi antamisesta. Ainakin siinä mielessä, että olen melko perinpohjaisesti kyllästynyt perinteiseen vallankumouksen ideaan, joka tuntuu vain siirtävän samaa ongelmaa paikasta toiseen muuttamatta varsinaisesti yhtään mitään.

Toisaalta voisi nähdä, että toinen lukutapa kääntää periksi antamisen ympäri. Tekee siitä oman vastakohtansa.

En tiedä, voiko sellaista johtopäätöstä vetää, että kyse näiden kahden erilaisen lukutavan kesken ihan suoraan johtuisi eksistentialismin perinteestä tai sen vaikutuksista. Mutta joka tapauksessa selvää on, että juuri 1990-luvulta lähtien erityisesti nousi jatkuvasti enemmän sellaista suoraan yhteiskuntaan vaikuttavaa elämänfilosofiaa, jonka mukaan yksilö on vapaa toteuttamaan itseään haluamallaan tavalla. Hänen täytyisi vain päättää haluta ja toteuttaa unelmansa, itseään, mitä tahansa. Jokainen olisi oman onnensa seppä.

Tämä asenne osui suurten maailmanpoliittisten murrosten aikaan. Neuvostoliiton hajoamiseen. Berliinin muurin alasrepimiseen. Saksojen yhdistymiseen jne. Myös lamaan.

Lähtökohtaisesti yksilön kannalta positiivinen ajattelutapa, jonka mukaan ihmiselle kuuluu elämässään paljon valtaa, on toisaalta myös äärimmäisen vaativa. Yksilö nähdään hahmona, joka ei pelkästään voi vaan jonka olisi myös pakko olla vastuussa siitä, mitä hänelle tai hänen ympäristössään tapahtuu. Tällaisessa ideaalissa näen tänään yhä enemmän vahingollisia sävyjä. Sellaisia, joiden mukaan yksilön päälle kaatuu kaikki ilmastonmuutoksesta omaan emansipaatioon.

Tosin tämäkin asenne on nyt vaihtumassa. En ole ensimmäinen, joka kehitykseen on kiinnittänyt huomiota.

Ehkä tämä asennemuutos onkin syy, joka nosti Rauhalan teoksen mieleeni nyt uudestaan ja tällä kertaa ”anti-eksistentialistisesta” näkökulmasta. Tässä luennassa uhmaa ei ollutkaan tukahdutettu niin yksiselitteisesti kuin aiemmin ajattelin. Se vain tapahtui paradoksaalisesti juuri päinvastaista kautta kuin aikaisemmin. Nimittäin niin, että nyt korostuvat yksilön hyvin vaatimattomat mahdollisuudet tietyissä tilanteissa yksin vapaasti päättää omasta elämästään yhteisössä ja sen rakenteissa. Toisin sanoen viesti kuuluu: me ihan oikeasti olemme toistemme armoilla!

Viesti kuuluu: me ihan oikeasti olemme toistemme armoilla!

Tästä kulmasta yhteisöjen valta-asetelmissa ja toisten (ihmisten ja heidän halujensa) kohtaamisessa ei ole tai synny yhtään mitään absurdia. Ei mitään järjenvastaista tai sellaista, mihin ei saisi ihan vain sanoa: ei kiitos, haluan ympäristöltäni jotain muuta.

Sen sijaan on selkeästi reiluutta ja epäreiluutta eikä kenenkään pitäisi joutua hyväksymään alistamista joko kestääkseen kohtaamaansa vääryyttä tai säilyttääkseen edes jonkinlaisen paikan yhteisössään.

Vanhaa päiväkirjaani lukiessani näen, miten sen kirjoittajahahmo 30 vuotta sitten suunnittelee tekevänsä itsestään jonkinlaisen supersankarin, joka yhtä aikaa mestarillisesti sopeutuu mihin tahansa ja ottaa vastuuta ”kaikesta”. Se on aika jyrkkä asenne. Mutta sen tarkoitus oli pelastaa avuttomuudelta.

Tuo kirjoittajahahmo ei ole yhtä kuin elävä silloinen minäni, vaan ennemminkin rooli, jonka avulla kokeilin samastumista erilaisiin mahdollisiin olemisen tapoihin.

Kirjoittajan kielen sävy on kaikessa päättäväisyydessään vähän kova. Sellainen kuin nuorella ihmisellä usein on, kun hän on paljon hauraampi kuin mitä ymmärtää olevansa. Nyt näen sekä kirjoittajahahmon että sen takana olevan oikean minäni toisin silmin. Hellemmin. Sellaisina, jotka ehkä olisivat tarvinneet enemmän ja kauemmin aikuisten ihmisten ja yhteisönsä suojaa.

Ja näen myös Viljan ja Aleksin tarinan lopun toisin.

Nainen ei nyt enää näyttäydy epäonnistuvan omassa emansipaatiossaan. Sen sijaan näkyy hänen tilanteensa täysi mahdottomuus. Tarinan tarjoama vapahdus tulee näin ollen katseen kääntämisestä ihan toiseen asentoon: kohti apua, jota tarvitaan, pyydetään ja (osin) saadaan. Lukemisen tavan vaihtamisesta seuraa hämmästyttävä, suorastaan tärähdyttävä muutos, joka koskee koko teosta ja sen filosofiaa:

Romaani, joka alkaa Viljan (naisen) tarinana ja kehittyy laajemmin tarinaksi yhteisön olosuhteiden muutoksen vaatimuksesta, vaihtuukin loppua kohti itse asiassa Aleksin (miehen) tarinaksi.

Tärähdys sen kuin kasvaa, kun seuraa mihin tuo vaihdos johtaa.

Ero on radikaali.

Sillä mies on se, jolla tarinassa on käsissään avaimet alusta asti ja jolle sen vuoksi vaatimukset tilanteen korjaamiseksi on loogista esittää.

Maailma on – kuten olemme viime vuosikymmenen kuluessa tulleet huomanneeksi – tämän lukutavan muuttumisen jälkeen toinen.

Kirjoittaja on Wienissä asuva vapaa kirjailija, esseisti ja kriitikko. Hänen neljäs romaaninsa Luomistyö (Teos) ilmestyi maaliskuussa 2023.