Hiljattain merkittävän tunnustuksen työstään, Suomen Kulttuurirahaston E. J. Vehmas -arvostelijapalkinnon saanut kuvataidekriitikko ja vapaa kirjoittaja FM Sanna Lipponen (s. 1985) on kritiikin kentän valopilkku.

Kirjailija Anneli Kanto myönsi häpeilemättä olevansa onnellinen kirjailija, eikä nuori, lahjakas Sanna Lipponenkaan yhdy taiteen kentän valittajien kuoroon. Hänestä kriitikon työ on ihanaa, eikä hän halua manata kritiikin kuolemaa tulevaisuudessakaan. Puhe kritiikin tai ylipäätään taiteen kriisistä on Lipposesta monesti laiskaa ja väsyttävää.

– Kritiikki on eräänlainen karhukainen, joka kyllä selviää. Ei taiteen kriittisen katsomisen, kokemisen, taiteesta kirjoittamisen ja kritiikkien lukemisen tarve mihinkään häviä. Näin haluan uskoa.

20 000 euron E. J. Vehmas -palkinto myönnetään vähintään joka kolmas vuosi etevälle taidearvostelijalle, erityisesti kuvataidearvostelijalle. Sen saaminen oli Lipposelle jymy-yllätys. Hän ei todellakaan osannut aavistaa, että arvostettu palkinto osuisi hänen kohdalleen.

Keri, karstaa ja kehrää, älä ruikuta!

– Jos minun pitäisi kuvailla kuvataidekritiikin kirjoittamista jollekulle, joka ei ole koskaan edes ajatellut sellaisen kirjoittamista, voisin esitellä sitä kehräysharrastukseni kautta, Lipponen luonnehtii kriitikontyötään.

– Taidenäyttely on kuin eläin, joka on kerittävä mahdollisimman tarkasti. Kaikki talteen poimittu aines täytyy esivalmistella, karstaamisen tavoin väännellä ja käännellä järjestykseen ensin mielessä ja sitten muistiinpanoissa. Varsinainen kirjoitustyö lähestyy jo itse kehräämistä, johon on keskityttävä ja paneuduttava. Materiaalia on käsiteltävä huolella ja kuitenkin uskallettava venyttää sitä tarpeeksi. Jos materiaalia venyttää liian pitkälle tai sitä on liian vähän, lanka katkeaa. Lopputuloksena syntyvän villapaidan voi pukea ylleen, mutta se ei enää muistuta eläimen turkkia.

Kuvataide kietoi tulevan kriitikon pauloihinsa jo lapsuusvuosina Pieksämäellä. Piirustusvälineet olivat ahkerassa käytössä, mutta kuvataidekerho keskeytyi alkuunsa. Muut lapset olivat pelottavia ja kovin äänekkäitäkin. Kulttuurikeskus Poleenin kuvataidenäyttelyt tulivat tutuiksi ja Lipposen perheen kesäretket suuntautuvat muun muassa Taidekeskus Retrettiin, jonka luolastoihin oli jännittävää laskeutua.

Kriittinen katse kuvataiteisiin alkoi kehkeytyä pikkuhiljaa taidekasvatuksen ja sukupuolen tutkimuksen opintojen parissa. Gradunsa Lipponen teki Susanna Majurin valokuvista. Opintonsa hän suuntasi ensisijaisesti aineyhdistelmiin, jotka kiinnostivat, ei järkevästi työelämään tähdäten. Ei hän tuolloin huikeimmissa unelmissaankaan uskonut vielä joskus kirjoittavansa kuvataidearvosteluja Helsingin Sanomiin palkittuna ja arvostettuna kuvataidekriitikkona. Muiden kirjoittamia kritiikkejä hän on aina lukenut ahnaasti.

Taidenäyttely on kuin eläin, joka on kerittävä mahdollisimman tarkasti.

Sanna Lipponen on malliesimerkki siitä, että ruikuttaminen kritiikin palstatilojen vähenemisestä ja median keskittymisestä ei johda mihinkään. Jos mediaa, johon kirjoittaa kritiikkejä, ei ole näköpiirissä, sellainen pitää perustaa itse.

Hänen ammattikuvansa kehittyminen kuvaa hyvin nykykritiikin kirjoittamisen vaativuutta, kuten E. J. Vehmas -palkinnon perusteluissa todetaan. Valmiiden työurien puuttuessa, Lipponen on luonut oman persoonallisen tiensä kuvataidearvostelijana.

Kriitikkona Lipponen alkoi tulla tunnetuksi – aluksi pienen kuvataiteisiin vihkiytyneen piirin, myöhemmin laajemman lukijakunnan tavoittaneen – vuonna 2014 toimintansa aloittaneen EDIT-taidemedian yhtenä kantavana voimana. Palkintoperusteluiden mukaan EDIT on monipuolistanut kuvataiteeseen keskittyvien verkkolehtien tarjontaa jutuilla, joissa taidetta ja taiteilijoita lähestytään välittömillä mutta asiantuntevilla haastatteluilla, esseillä ja kritiikeillä.

– Olimme aivan tohkeissamme keksittyämme EDITin kymmenisen vuotta sitten. Tuolloin verkossa ei vielä ollut samantyylistä nykytaiteeseen keskittyvää verkkojulkaisua lukuun ottamatta selvästi akateemisempaa Mustekala-verkkolehteä. Oli aika villiä kutsua EDITiä taidemediaksi. Halusimme kirjoittaa kokeilevasti, tuoreesti ja omaäänisesti hulluttelua kaihtamatta.

EDITin villejä alkuvuosia Lipponen muistelee hieman haikaillen, sillä aika on tasoittanut hurjempaa revittelyä kirjoittamisessa. Villi ja vapaa EDIT on noussut, seestynytkin arvostetuksi ja palkituksi taidemediaksi ja saanut myös apurahoja. Täydellinen yllätys ja ylpeydenaihe tekijöille oli EDITin vuonna 2018 saama Suomen Taideyhdistyksen Edvard Richter -kunniamaininta.

Kriitikon vastuullisuus

Harjaantuminen kriitikkona, ajattelun ja kriittisen katseen kehittyminen on luonnollisesti muuttanut myös Lipposen kirjoitustyyliä harkitsevammaksi. Vuosien varrella hän on löytänyt oman äänensä ja tapansa kirjoittaa. Nykyään Sanna Lipponen kirjoittaa EDITin lisäksi kuvataidekritiikkejä pääasiallisesti Helsingin Sanomiin.

– Haastattelen mielelläni taiteilijoita ja kollegoita, mutta on täysin selvää, että olen kriitikko, en toimittaja. Fokus on nimenomaan kritiikin kirjoittamisessa, Lipponen täräyttää.

– Arvottaminen edellyttää myös kuvataiteen kohdalla asiantuntijuutta ja ammattitaitoa, joka karttuu koulutuksen ja/tai tuhansien työtuntien, näyttelykäyntien sekä katsomisen ja ajattelun harjaannuttamisen myötä.

Helsingin Sanomiin kritiikkien kirjoittaminen on Lipposesta todella antoisaa haasteellisuudessaan.

– Koen isoon, laajemmalle yleisölle suunnattuun valtakunnalliseen mediaan kirjoittamisen myös vastuullisena tehtävänä. On selvää, että lähestyn taidetta harkitummin ja kirjoittamani kieli on vähemmän spesifiä kuin marginaalisempaan, taidekentälle suunnattuun EDITiin kirjoittaessa.

”Palkittava kriitikko on paremmin kuin kukaan tuntemani onnistunut teksteissään kuvaamaan näyttelyä tilallisena kokemuksena, niin että hänen arvostelunsa luettuani saatan muistella jo käyneeni paikan päällä, vaikken olisikaan. Samalla uteliaisuuteni kuitenkin herää: kriitikko osaa aina vihjata jostain kiinnostavasta, mikä ei ehkä ole sanoin välitettävissä”, SARVin puheenjohtaja, kriitikko Vesa Rantama totesi puheessaan palkintojuhlassa. Tähän on helppo yhtyä.

Kirjoittaessani palaan näyttelykokemukseen – ja rikon sen joka kerta.

– Tehtäväni on kohdata kulloinenkin näyttely ja teokset, menemällä niitä kohti. Kirjoittaessani palaan näyttelykokemukseen – ja rikon sen joka kerta. Kritiikkiä kirjoittaessa selvitän itselleni kokemustani, joka tietysti muuttuu kirjoitusprosessin aikana. Tärkeintä on kirjoittaa merkityksellistä tekstiä. En kuvittele mahdollista lukijaa vaan kirjoitan oivalluksistani ja kokemuksistani itselleni. Jos saan sanallistettua elämyksiäni edes hiukan, olen tyytyväinen ja toivon niiden avautuvan myös lukijoille. En kuvittele olevani niin uniikki, etteivätkö kokemukseni resonoisi muidenkin kanssa.

Lipposta kiitellään monipuolisena kirjoittajana, joka käsittelee eri taidelajeja maalaustaiteesta installaatioon, veistokseen ja tekstiilitaiteeseen. ”Päivälehtikriitikolle taito lähestyä monipuolisesti eri taiteenlajeja on elintärkeä. Erityistä osaamista vaatii vielä kartoittamattoman nykytaiteen sanoittaminen selväsanaisesti suurelle lukijakunnalle”, palkintoperusteluissa todetaan.

– Totta kai opinnot ovat antaneet eväitä, mutta kyllä taiteen katsomiseenkin harjaantuu. Minulla ei ole kuvataiteilijan koulutusta. On selvää, että taidemaalari tai vaikkapa valokuvaaja näkevät taiteessa aivan eri asioita kuin minä. Tämä pitää vain hyväksyä. Kriitikkona minua kiinnostavat kaikki taiteenlajit, erityisesti kuitenkin inspiroiva ja yllättävä nykytaide. Sen parissa seikkailen ja operoin mieluiten ja siitä on helpointa kirjoittaa.

”Kriitikkona minua kiinnostavat kaikki taiteenlajit, erityisesti kuitenkin inspiroiva ja yllättävä nykytaide”, kertoo Sanna Lipponen. Kuva: Pia Petterson

Palkintoperusteluissa kiinnitetään huomiota Lipposen avoimeen ja lukijan kokemukselle tilaa jättävään kirjoittajaääneen sekä ”materiaalisensitiiviseen” otteeseen, jossa kriitikko peilaa omaa kokemustaan suhteessa teoksen ominaisuuksiin. ”Lopputuloksena on teoksen henkeä hengittävä teksti”, perusteluissa kiitetään.

– Paradoksaalisesti kriitikon pitää harjaantua ja kartuttaa asiantuntemustaan ja samalla pyrkiä säilyttämään herkkyytensä ja avoimuutensa kokea ja kohdata teoksia ja näyttelyitä. Mielekkäin asia kriitikon työssä on tietenkin taide, se miten monia asioita taiteen välityksellä voi kohdata. Taiteen kautta oppii jatkuvasti, monialaisesti uutta itsestään ja maailmasta, myös hyvin kummallisista asioista, joita taiteilijat voivat käsitellä. Kritiikeissä minulle tärkeää on kontekstualisointi ja tulkinnat, mutta erityisesti kieli, se kuinka kokemukseni onnistun verbalisoimaan.

Jos turhauttaa tai tökkii, kirjoita silloinkin – ammattitaitoisesti!

EDITiin Lipposen arvostelemat näyttelyt valikoituvat suuresta innostuksesta ja kiinnostuksesta, mutta yhtä hyvin myös turhautumisen tunteesta, jostakin hankauksesta.

– On hedelmällistä pureutua näyttelyyn, joka lähtökohtaisesti tökkii vastaan ja vaikuttaa täysin epäkiinnostavalta. Parhaimmillaan tuo kohtaaminen voi muuttaa ennakkokäsitystä. Tässä piilee yksi kritiikin tehtävä: Mitkä näyttelyt valitaan, mitkä taas jäävät arvostelematta on iso, kipeäkin asia taiteilijoille. Olen ollut työssä galleriassa ja ymmärrän hyvin näyttelyihin liittyvän ansaintalogiikan, siksikään en aivan kepeästi heittele perustelemattomia mielipiteitä kritiikeissäni.

Omaa positiotaan ja käyttämäänsä – suurempaa tai pienempää – valtaa on pystyttävä Lipposen mukaan reflektoimaan jatkuvasti.

– Tässä on kysymys kriitikon ammattitaidosta, kuinka hän arvostelee suuntaan tai toiseen ja mistä ylipäätään kirjoittaa. Agendallani nykytaiteen kohdalla on erityisesti nuoremmat, marginaalisemmat taiteilijat, heidän nostamisensa esille. Pienistä gallerioista usein löytää kiinnostavaa, uutta luovaa taidetta. Tämä ei tietenkään poissulje suuriakaan museonäyttelyitä, kirjoitan niistäkin mielelläni.

En aivan kepeästi heittele perustelemattomia mielipiteitä kritiikeissäni.

Kritiikki on kietonut Lipposen pauloihinsa niin totaalisesti, että hän päätyi pohtimaan kritiikkiä pintaa syvemmältä keskittyen kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin.

– ”Kritiikin anatomia” -juttusarjassani olen pohtinut kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia. Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi olen haastatellut eri kirjoittajia ja taiteilijoita.

Lipponen haluaa ylläpitää keskustelua siitä, mitä kritiikki on muille ja miten siitä kirjoitetaan.

– Ajattelun lisäksi kritiikkien kirjoittaminen on keskustelua. Virolaisen Andreas Trossekin toteamus, että kritiikin kirjoittaminen on pimeyteen tai tyhjiöön huutelua, kirjeiden kirjoittamista tuntemattomalle ystävälle jossakin kaukana toivoen tavoittavansa hänet, kosketti syvästi. Tuntematon ystävähän voi sijaita myös toisessa ajassa, tulevaisuudessa. Tunnen suurta kiitollisuutta ajatuksesta, että joku jossakin lukee kritiikkejäni ja mahdollisesti tavoittaa tuntemuksiani. Tähän liittyy myös pelkoa ja epävarmuutta, jota edelleenkin poden jossain määrin.

– Omien mielipiteiden tuominen esille julkisesti on pelottavaa ja yksinäistä.  Mieltä askarruttavat monet asiat: Ajattelinko oikein, ymmärsinkö jonkin taiteen tausta-ajatuksen aivan väärin. Enkö ymmärtänyt taiteilijan selkeästi esiin tuomaa teemaa. Huolimattomuus, ettei ole tutustunut ennakkoon jaettavaan materiaaliin kalvaa ja niin edelleen. Pelko on myös hyvä asia, sillä haluan tehdä työni kunnolla.

Mistä aina oikein puhutaan, kun puhutaan kritiikistä?

Lipponen tietysti toivoo, että kritiikkiä olisi enemmän ja taidepuhe ylipäätään olisi moniäänisempää.

– Aina, kun kritiikki nousee laajemman keskustelun kärkeen, se on jotenkin väärää ja väärässä. Milloin elitististä, milloin mitäänsanomatonta, milloin mitäkin, mutta aina vääränlaista. Myönteisessä mielessä kritiikki ei juurikaan nouse keskusteluun, se että kritiikin kirjoittamisessa ja julkaisemisessa nähtäisiin jotain arvokasta. On kuitenkin aina mahtavaa, kun taide ja kritiikki puhuttavat suurempaa yleisöä.

Lipponen on kärppänä kuulostelemassa taide- ja kritiikkikeskustelua ja on myös osallistunut Instagramissa velloneisiin keskusteluihin. Hänestä on ollut hämmentävää törmätä siihen, miten vähäisenä ammattimaisuuden, asiantuntevuuden ja kulttuurin arvostus näissä keskusteluissa toisinaan näyttäytyy.

Elitismiä käytetään outona lyömäaseena, määrittelemättä tarkemmin, mitä elitismillä tarkoitetaan.

Myös uudestaan ja uudestaan esiin nousevat elitismikeskustelut, ovat Lipposesta turhauttavia. Ne sytyttivät palon kirjoittaa EDITiin eräänlainen oodi taiteilijoille. Lipposta suivaannuttaa, että elitismiä käytetään outona lyömäaseena, määrittelemättä tarkemmin, mitä elitismillä tarkoitetaan.

– Miksi ihmeessä kartutettu tieto, asiantuntemus ja osaaminen olisivat taiteen saralla huono asia. Jaan Eliana Glaserin näkemyksen siitä, että tänä päivänä pitäisi erityisesti olla huolissaan taloudellisesta oikeistoeliitistä. Sen sijaan huomio kohdistetaankin kulttuurisiin, sivistyksellisiin tai vaikkapa toimituksellisiin korkeisiin kriteereihin ja demonisoidaan kulttuurieliittiä ja esimerkiksi mediaa. Ja mitä taiteen portinvartijuuteen tulee, nähdäkseni ja kokemukseni mukaan taidekentällä suuri määrä ihmisiä tekee työtä nimenomaan saavuttaakseen ja saadakseen suuremman yleisön taiteen pariin.

– Kuvataiteen piiriin mahtuu erilaisia tekijöitä, eivätkä ne sulje toisiaan pois. Kuitenkin myös sillä on merkitystä, millä tavalla alalle kouluttautumiselle ja sillä ammattimaisesti työskentelylle annetaan arvoa ja kuinka siitä puhutaan – aivan kuten kaikilla muillakin aloilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Taiteilijuus on ammatti ja taiteen tekeminen on työtä, Lipponen korostaa.

”Taidekentällä suuri määrä ihmisiä tekee työtä nimenomaan saavuttaakseen ja saadakseen suuremman yleisön taiteen pariin”, painottaa Sanna Lipponen. Kuva: Pia Petterson.

Esimerkiksi Lipposen suuresti arvostama kriitikko Maaria Ylikangas, joka löylytti ronskisti Hanna Brotheruksen uutuusromaania Helsingin Sanomien kritiikissään, aiheutti somevyöryn.

– Jäin miettimään tuossa yhteydessä näkemääni kommenttia siitä, miten kaupallisesti menestynyttä ja/tai pitkän linjan taiteilijaa voi kritisoida huomattavasti ankarammin kuin aivan uransa alussa olevaa. Tunnistan sen, että tämä on melkoista tasapainoilua. Itse olen älähtänyt ronskimmin joistakin tietyistä kuvataiteen ilmiöistä kuin yksittäisistä näyttelyistä, jos siihen on mielestäni ollut syytä.

– Ei ole lainkaan harvinaista, että pähkäilen jossakin galleriassa täysin turhautuneena, että minkä ihmeen takia tämäkin näyttely on rustattu ja miksi ylipäätään olen siellä. Joskus tämä turhautuminen on vinksahtanut päälaelleen ja kokemus murtanut ennakkoluulot.

Nuoresta iästään huolimatta Lipponen myöntää, että taide on osittain muuttunut hänelle työksi, mutta se ei estä taiteesta nauttimista. Vuonna 2023 hänen työskentelyään tukee Koneen Säätiö.

Se, että jokin ei miellytä minua, ei myöskään riitä välttämättä lyttäämään teosta huonoksi.

– Tietyllä tasolla harjaantunut kriittinen katse avaa taidetta vuosi vuodelta enemmän. Mutta väistämättä välillä taiteen tulva puuduttaa, siihen turtuu. On hetkiä, jolloin tuntuu, että teokset eivät anna mitään. Sen yli on kuitenkin päästävä. Se, että jokin ei miellytä minua, ei myöskään riitä välttämättä lyttäämään teosta huonoksi. Jollakin toisella kriitikolla voi olla näkökulmaa ja kompetenssia käsitellä tietyntyyppisiä teoksia ja minulla ei. Tämäkin on hyvä tunnistaa.

Sanna Lipponen ei ole mikään hiljainen tyttö, hän puhuu paljon ja vuolaasti asiasta kolmanteen hyppelehtien. Savolaistaustaisena hän lupaa vastuun puheistaan jäävän lukijoille, joskin vähän kauhistelee, mitä tulikaan sanottua.

Sitten hän muistaa mainita silmäteränsä, atleettisen, veistoksellisen Winston-nimisen koiransa.  Haastattelu on jo päättynyt, kun hän vielä hihkaisee, että unelmatehtävä oli kirjoittaa koirista ja taiteesta Parvsin kustantamaan Überhund – Taiteen kiehtovat koirat -julkaisuun, joka liittyy kiertävään koira-aiheiseen Überhund-näyttelyyn.

– Se oli aivan fantastista. Taiteesta, koirista ja hevosista kirjoittaminen on aivan parasta!

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.