Yhdysvaltalainen Eva Hagberg on opiskellut arkkitehtuuria ja väitellyt tohtoriksi merkittävissä yliopistoissa sekä toiminut journalistina, tutkijana, yliopistojen luennoitsijana ja kaikessa hiljaisuudessa myös merkittävien arkkitehtitoimistojen julkisuuskuvan rakentajana. Viime vuonna häneltä ilmestyi erinomaisen kiinnostava teos. Se palkittiin parhaana vuoden 2022 aikana ilmestyneenä arkkitehtuurin ja muotoilun alan kirjana.

Teos on nimeltään When Eero Met His Match – Aline Louchheim Saarinen and the Making of an Architect (Princeton University Press, 2022). Kansikuvassa etualalla on aina tyylikäs Aline, kainalossaan miehestään Eero Saarisesta tehty komea arkkitehtuurijulkaisu.

Alaotsikko kertoo, että Aline Saarisella oli merkittävä rooli puolisonsa ja tämän arkkitehtuuritoimiston maineen rakentamisessa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Saarinen yhtiökumppaneineen olisi ollut loistava arkkitehti; kysymys on enemmänkin ollut julkisuuskuvan hallinnasta ja sen tarkasta ja taitavasta hiomisesta.

Kun vertaiset kohtasivat

Aline Louchheim Saarinen (1914–1972), suomalaissyntyisen arkkitehti Eero Saarisen (1910–1961) toinen vaimo, oli Yhdysvalloissa kenties maan kaikkein ensimmäinen yhden arkkitehtitoimiston asioita ja näkyvyyttä taitavasti hoiteleva ns. publicist eli tiedottaja. Tähän asemaan hän asettui, oltuaan ensin arvostetun The New York Timesin kulttuurijournalisti ja -kriitikko mutta päädyttyään naimisiin kuuluisuutta tavoittelevan ja kunnianhimoisen arkkitehdin ja Eliel Saarisen pojan kanssa. Avioliittoon liittyi aito rakastuminen, mutta Saarinen oli jo aikaisemmin ilmaissut toivovansa avioliitoltaan muuta kuin millaisena ensimmäisensä koki.

Eero Saarisen puoliso ja lasten äiti, Lily eli Lilian Swann Saarinen, oli lahjakas ihminen hänkin, muun muassa kuvanveistäjänä. Kaikki ei kuitenkaan ollut hyvin. Avioliitto ei suinkaan kariutunut uuteen romanssiin vaan Saarinen oli harkinnut eroa jo kauemmin, mikä käy ilmi hänen kirjeistään psykologilleen. Jo vuonna 1952 hän pohdiskeli kaipaavansa elämänkumppania, johon voisi kiinnittyä sekä emotionaalisesti että ammatillisesti. Hän mietti tarvitsevansa sivistyneen puolison, joka pystyy järjestämään sellaisen yhteiselämän, johon kuuluisi sofistikoitu ja kultturelli koti. Saarinen edellytti puolisonsa täydellisesti ymmärtävän, että hänen työnsä ja toimistonsa olisivat aina etusijalla. Asia saattoikin olla aika hankala perheessä, jossa pienet lapset jäivät lahjakkaan puolison harteille ja tämän oma taiteilijan ura joutui katveeseen. Eero Saarisen poika Eric Saarinen käsittelee näitä asioita isästään tekemässään elokuvassa, vailla katkeruutta mutta toki tietynlaisen käytännön isättömyytensä mainiten.

Saarinen edellytti puolisonsa täydellisesti ymmärtävän, että hänen työnsä ja toimistonsa olisivat aina etusijalla.

Nämä hieman ikäviltäkin kuulostavat, kahden kesken psykologille kirjatut ja lausutut toivomukset saivat omalla tavallaan täyttymyksen, kun maineikasta Vassall-opinahjoa käynyt ja laajalti sivistynyt sekä The New York Timesiin tyylistä ja arkkitehtuuristakin kirjoittava Aline vei arkkitehdilta niin sanotusti jalat alta, ja päin vastoin.

Ei ihan tavanomainen elämäkerta

Kirja ei missään nimessä ole mikään tavanomainen elämäkerta. Se on kiehtovaa luettavaa, mutta ei helppolukuinen. Teksti herättää koko ajan moninaisia ajatuksia ja pohdintoja. Tekijä nivoo mukaan kertomuksen omista kokemuksistaan, jotka ovat ainakin täältä katsoen osin jopa hämmentäviä.

Suomessa en tiedä ketään, joka edes kelvollista korvausta vastaan olisi kaikessa hiljaisuudessa sekä palkattu rakentamaan jonkun arkkitehdin tai arkkitehtuuritoimiston julkista kuvaa ja imagoa että pyydetty samalla (ja nykyisin vuosi vuodelta vähenevässä määrin) kirjoittamaan arkkitehtuurista aivan tavallisiin sanoma- ja aikakauslehtiin. Kaksoisroolissa taitaisi olla vaikeaakin toimia, vaikka pelkällä arkkitehtuurista kirjoittamisella ei Suomessa voi taata toimeentuloaan. Harvojen ammattilehtien päätoimittajuus ja toimituksissa kuukausipalkalla työskentely on toki eri asia.

Julkaisualustat kuten Dezeen, Archinect ja ArchDaily eivät usein edusta kriittistä arkkitehtuurijournalismia.

Eva Hagbergin toiminta on vuorostaan ollut osa sellaista amerikkalaista kulttuuria, johon todellakin liittyy jonkun nimitoimiston tietoinen imagon ja näkyvyyden rakentaminen. Sitä ei laisinkaan voi verrata meillä käytännöksi muodostuneeseen tapaan laittaa toimiston nimissä esitteitä ja valokuvia internetin uusien arkkitehtuuriin liittyvien julkaisualustojen pieniin toimituksiin ja myöhemmin arkkitehtitoimiston omilla sivuilla ylpeänä kertoa jonkun työnsä tulleen julkaistuksi sellaisella alustalla. Julkaisualustat kuten Dezeen, Archinect ja ArchDaily eivät usein edusta kriittistä arkkitehtuurijournalismia. Ne ovatkin usein ennen kaikkea opiskelijoiden ja nuorten arkkitehtien suosimia ja sinänsä hyviä informaation lähteitä.

Tavoitteena valikoitu julkisuus

Yhdysvaltain arkkitehtien eliitin kesken ja Eva Hagbergin kokemuksen mukaan ennenaikainen internet-julkisuus on joidenkin amerikkalaistoimistojen mielestä jopa haitaksi, kun tähdätään jonkin valmistuneen teoksen saamiseen juuri tiettyyn ja arvostettuun aikakauslehteen. Nämä saattavat vuorostaan haluta oikeuden julkaista kohteita ja pökerryttävän hienoja arkkitehtuurivalokuvia kaikkein ensimmäiseksi tai yksinoikeudella.

Kirjansa taustatyönä Eva Hagberg on tutkinut useita lähteitä mutta ennen kaikkea Alinen ja Eeron välistä kirjeenvaihtoa. Siitä on rakentunut kuva avioparista, joka työskenteli samassa huoneessa ja jolla oli selkeä roolijako. Saarisen maailmanmainetta rakennettiin ammattitaidolla ja kaikilla niillä suhteilla, joita Aline Louchheim Saarisella oli jo entuudestaan.

Sanavalmiilla Eva Hagbergilla on arvostettu akateeminen tausta, ja hän on itsekin toiminut publisistina. Siitä ja tekemiinsä sopimuksiin liittyvistä palkkioista hän kertoo avoimesti. Hän paljastaa yhdysvaltalaisesta julkisuuskulttuurista piirteitä, joihin itse en ainakaan kotimaassa ole törmännyt: arkkitehtuurista kirjoittavia ja tarkkaan valikoituja yhdysvaltalaisia asiantuntijoita ja verkottujia lennätetään erilaisten rahoittajien turvin pitkiksikin ajoiksi merkittäviin tapahtumiin tai tutustumaan joidenkin toimistojen suunnittelemiin rakennuksiin. Joskus ei matkan rahoittajastakaan ole tarkempaa tietoa, muuta kuin että rahoittaja on joku säätiö tai sponsori.

Saarisen maailmanmainetta rakennettiin ammattitaidolla ja kaikilla niillä suhteilla, joita Aline Louchheim Saarisella oli jo entuudestaan.

Oman asemansa suhteessa muihin valikoituihin saavat tiedottajat tai arkkitehtuurijournalistit nopeasti huomata muun muassa juhlaillallisten pöytäplaseerauksista tai hotelleista, joihin heidät majoitetaan. Tärkeämmät majoitetaan hienoimpiin, vähemmän tärkeät vähemmän hienoihin. Mutta toki hienoihin. Tiedetään, että toistaiseksi vähemmän tärkeä voi joskus myöhemmin olla merkittävässä asemassa ja huono kohtelu muistetaan aina. Tästä kannattaisi Suomessakin ottaa oppia erilaisia tapahtumia järjestettäessä: on parempi olla median edustajia ja kriitikoita mukaansa pyytävä kuin valikoiva ja torjuva.

Hagbergin omina toimeksiantajina on ollut arkkitehteja, joille vastavalmistuneen yksityistalon tai muun rakennuksen pääsy juuri tietyn julkaisun kansiin on ollut elintärkeää. Juuri tähän taikatemppuun ja sen täydellisen onnistumisen koreografiaan tarvitaan tiedottajan taitoja. Yhdysvalloissa eri julkaisuilla on ainakin arkkitehtien sisäpiireissä tarkka tärkeysjärjestys. Eva Hagbergillekin on maksettu hyviä palkkioita siitä, että hän on kaikessa hiljaisuudessa auttanut muovaamaan toimeksiantajiensa näkyvyyttä juuri haluttuun kuosiin ja julkaisuun.

Täydellinen esikuva

Esikuvana mutta aivan toisenlaista aikataustaa vasten on Hagbergille toiminut nimenomaan Aline Saarinen. Innostus tehdä hänestä kirja johtuu tekijän omasta toimenkuvasta ja pääsystä tutkimaan Saaristen arkiston yksityisiä muistiinpanoja ja kirjeitä. Ne ovat ihan oikeita papereille kirjoitettuja viestejä, jotka kertovat myös paljon Alinen ja Eero-puolison suhteesta. Siinä oli mukana tietenkin mahtava määrä aitoa rakkautta. Oma veikkaukseni on, että kumpikin otti myös avioliitosta ja kumppanuudesta kaiken mahdollisen irti. Aline varjeli Eero Saarisen roolia ja paimensi tämän mainetta myös tämän äkillisen ja yllättävän kuoleman jälkeen.

Eero Saarinen ja Aline Louchheim tapasivat arkkitehtuuriin liittyvässä konferenssissa, jolloin todellinen romanssi roihahti saman tien liekkeihin, salaa jonkin garderobin kätköihin siirtymisiä myöten. Erikoista on, että tässä vaiheessa merkittävän sanomalehden kulttuurikriitikkona toiminut Aline antoi vastoin kaikkia sääntöjä Eero Saarisen kommentoida ja korjailla lehteen tarkoitettuja tekstiluonnoksiaan. Tämä kertoo toki myös niistä emotionaalisista tuiverruksista, joita romanssi nostatti – journalistisen etiikan kadotessa saman tien usvan verhoamien kukkuloiden taa.

Aline Louchheimin varsinainen irtisanoutuminen lehtien palveluksesta liittyi täydellisemmin vaiheeseen, jolloin hänestä vuonna 1954 tuli Saariseen avioeron jälkeen tämän vaimo. Rooli toimiston asioita ja näkyvyyttä sujuvasti luotsaavana tiedottajana oli siten saman tien kirkkaampi, mutta toiminnalle oli varmasti hyötyä aiemman avioliiton sekä laajan ja toimittaja-aikana luodun suhdeverkon vuoksi.

Eero ja Aline juhlisssa, vuosi tuntematon (Eero ja Aline Saarisen kokoelmat 1906-1977). Kirjan kuvitusta.

Ajatuksia antava

Hagbergin teos antaa paljon ajattelemisen aihetta niin arkkitehtuurijulkisuudesta kuin sen eri ilmenemismuodoista. Suomalainen arkkitehtuurijulkisuus on melko kapeaa, kirjoittajat ovat vähissä. Vapaille kirjoittajille on vähän tehtäviä ja niistä maksetaan Suomessa avoimen kurjasti. Sosiaalinen media on täynnä kaikenkirjavia mielipiteitä ja niitä kiihdyttäviä erilaisia painostusryhmiä. Yleistoimittajilta puuttuu alkeellisinkin arkkitehtuurin sanaston hallinta ja tarvittava tietopohja. Arkkitehtuuria internet-aikakautena arvotettaessa vallitsee pian vain äänekkäimpien laki. Juuri siksi rakentamista ja kaupunkisuunnittelua tutkailevalle ja kriittiselle mutta ennen kaikkea asiantuntevalle journalismille olisi juuri nyt myös polttava sosiaalinen tilaus.

Rakentamista ja kaupunkisuunnittelua tutkailevalle ja kriittiselle mutta ennen kaikkea asiantuntevalle journalismille olisi juuri nyt myös polttava sosiaalinen tilaus.

Moni vapaa kirjoittaja ottaisi taatusti vastaan pieniä tehtäviä myös tiedotetekstien laatimisessa ja muunlaisen parhaan arkkitehtuurin näkyvyyden edistämisessä ja sen kuvioinnissa, mutta sitäkään kulttuuria meillä ei oikein ole. Joku arkkitehti saattaa toki teettää itsestään tai toimistostaan kirjan, mutta palkkiot saattavat kustannusalan nykytilanteen vuoksi olla suhteellisen pieniä. Mikäli arkkitehtitoimisto tilaa itsestään kertomuksen, on kirjoittajalla kova tie tasapainotella mainostekstin ja ammattilaisen arvottamisen välillä. Tulos riippuu tilaajasta ja tämän temperamentista, ja moni haluaa silitettävän myötäkarvaan.

Aline Saarisella ovat asiat olleet hyvin, ja hän on todellakin ollut huippuammattilainen, taustanaan myös korkeatasoinen koulutus ja laaja tietämys. Samaa voinee sanoa kirjan tekijästä Eva Hagbergista, joka nykyään opettaa muun muassa Columbia Universityssa New Yorkissa. Väitöskirjan hän teki Berkeleyn yliopistossa Kaliforniassa aiheena The Saarinens At Work: The Rise of Publicity in Twentieth-Century Architectural Practice (2019). Omasta toimenkuvastaan Hagberg kertoo avoimesti seuraavaa: ”I consult with a limited number of architecture and design firms on editorial and publication strategy.”

Hagbergin teoksessa viehättää kerroksellisuuden ja henkilökohtaisuuden lisäksi niinkin kosketeltava asia kuin paperin laatu ja kirjasintyyppi. Ne auttavat keskittymään kiehtovaan tarinaan Saarisen uran eri vaiheista sekä Aline Saarisen valtavasta panoksesta miehensä uran tukipilarina ja tyylikkäänä julkiskuvan ja kertomuksen muokkaajana. Veikkaanpa että heillä on avioliittonsa aikana ollut myös hauskaa – niin on usein, kun ihmiset löytävät vertaisensa.

Saarisen mahtavia taitoja voi ihailla niin TWA:n terminaalin upeissa kaarissa ja linjoissa kuin ns. corporate architecture -lajityypin puitteissa, Yalen jääkiekkohallissa tai runollisissa kappeleissa. Muistaa täytyy myös Saarisen ja Charles ja Ray Eamesin läheinen ystävyys ja yhteistyö, joka vuorostaan alkoi Eamesien vierailusta Cranbrookiin tapaamaan itse Eliel Saarista. Kirjasta käy myös ilmi se, kuinka amerikkalaiset tietyllä tavoin ja ennen kaikkea tarkkaan rakennettujen kertomusten ja huimien arkkitehtuurivalokuvien ja aikakausjulkaisujen kautta saatiin ihan oikeasti rakastamaan ja ihailemaan aikansa arkkitehtuuria ja muotoilua.

Asiasta täytyy nostaa hattua, kaaressa. Erityisesti Aline Saarisella on tässä ollut sekä kynä että suuri tahtipuikko taitavassa kädessään.

Kirjoittaja on helsinkiläinen arkkitehti SAFA, arkkitehtuurikriitikko, tietokirjailija että Ark Rex -arkkitehtuurielokuvafestivaalin perustaja yhdessä Amos Rex -taidemuseon kanssa.