Étienne Barilier:

Alberto Giacometti – elämä katseessa. Suomentanut Lauri Kaila Holma (alkuteos Alberto Giacometti – La vie dans le regard, 2020).

LURRA Editions 2022, 235 s.

Vuonna 1920 Alberto Giacometti (1901–1966) oli isänsä, taidemaalari Giovanni Giacomettin (1868–1933) apuna valvomassa Venetsian biennaalin Sveitsin paviljongin pystytystä. Kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle kyse oli ennen kaikkea opintomatkasta Italian taideaarteiden äärelle. Venetsiassa hän tutki Tintorettoa ja matkusti sitten muutaman kymmenen kilometrin päähän Padovaan. Siellä odotti Giotto, oli odottanut jo kuusisataa vuotta.

Alberto Giacometti: Seisova nainen, 1948. Kuva: Wikimedia Commons

Cappella degli Scrovegnin frescot hämmästyttivät niin kuin ne varmaan jokaista katsojaansa hämmästyttävät. Giacomettiin ne vaikuttivat kuitenkin enemmän. Ne järkyttivät.

Suurempi järkytys oli tulossa. Kuljeskellessaan iltayöstä Padovan kaduilla Giacometti näki muutaman nuoren naisen, arvatenkin prostituoidun, kävelevän edellään. Silloin se tapahtui, arvaamatta. ”Minusta he näyttivät valtavilta, suunnattoman suurilta, ja heidän olemuksissaan ja liikkeissään oli jotain hirvittävän rajua. Katselin heitä kauhun vallassa ja omia silmiäni uskomatta. Todellisuus tuntui repeytyneen”, hän muisteli vuosikymmeniä myöhemmin (sit. Barilier, s. 35).

Kaava oli aina sama. Maailman taiteen herkeämätön opiskelu, sen kuluttaminen ja jäljentäminen, ihailu ja myös pettymys, jatkuvan katsomisen ja näkemisen aiheuttama jännitys ja stressi – ja sitten jokin niin sanotun reaalimaailman äkillinen ja satunnainen tapahtuma. Puhkeaa kriisi, joka järkyttää Giacomettin elämää, taidetta ja hänen mielenterveyttään. Tällaisten kriisien varaan sveitsinranskalainen kirjallisuudentutkija ja kirjailija Étienne Barilier (s. 1947) rakentaa kertomuksensa Giacomettista ja niiden varaan Giacometti taisi rakentaa myös kertomuksen itsestään, itselleen ja muille.[1]

Giacometti kirkui, raivosi ja itki yrittäessään maalata ja lopulta lähestyi alistuneena katatonista tilaa.

Joskus kyseessä on epäonnistuminen: kyvyttömyys maalata päärynöitä ”luonnollisessa” koossa, veistää rakastetun sukulaistytön rintakuva tai maalata japanilaisprofessori Isaku Yanaiharan (1918–1989) muotokuva. Todellisuus – ja todellisuutta Giacometti Barilierin todistuksen mukaan piti taidetta tärkeämpänä – tuntuu sulkeutuvan lopullisesti. Seurauksena on epätoivo. Yanaiharan mukaan Giacometti kirkui, raivosi ja itki yrittäessään maalata ja lopulta lähestyi alistuneena katatonista tilaa.

Alberto Giacometti: Kävelevä mies, 1947. Kuva: Wikimedia Commons

Joskus todellisuus tuntuu haluavan kostaa Giacomettille tai ainakin nauraa tämän kustannuksella. Padovan naisten kohtaaminen tai elokuvakuvateatterikokemus, jonka aikana ”todellisuus muuttui vieraaksi” (mitähän elokuvaa Giacometti katsoi?) ovat esimerkkejä kriiseistä, joissa ”maailma jää vaille geometriaa. Se painuu kasaan, venyy, muuttuu muodottomaksi kaaokseksi ja raamatulliseksi sekasotkuksi ajalta ennen ihmisen omana luomuksenaan pitämäänsä järjestystä” (s. 37).

Ja samaan aikaan kun surrealismi keksittiin, Giacomettin elämään vaikutti surrealistista logiikkaa noudattava sattuma, jälleen Italiassa. Napolin junassa hän keskusteli vanhemman hollantilaisen taiteenharrastajan kanssa. Käytyään Pompeijissa Giacometti palasi takaisin kotiin Bregaglian laaksoon Sveitsiin. Kuukautta myöhemmin hänen Italian puolella asuvat sukulaisensa huomasivat lehti-ilmoituksen, jossa hollantilainen etsi junassa tapaamaansa sveitsiläisnuorukaista seuraksi opintomatkalle Venetsiaan. Ilmoitus postitettiin Giacomettille, joka vastasi. Yhteys solmittiin ja matka alkoi.

Kaksikko pääsi Trenton Madonna di Campiglioon saakka. Hollantilainen van Meurs sai yhtäkkiä munuaistulehduksen ja kuoli sairautensa toisena yönä. Giacomettia epäiltiin vähän aikaa murhasta. Loppuelämänsä hän nukkui, silloin kun nukkui, yölamppu päällä.

Mukavuuksia vierova nero

Alberto Giacometti – elämä katseessa on yhdistelmä elämäkertaa ja taidefilosofista esseetä. Lajityyppi ei ole helpoimmasta päästä. Barilier kuitenkin onnistuu tyylillisessä tasapainoilussaan, ja Lauri Kaila Holman suomennos tuntuu palvelevan kirjailijan ratkaisuja lähes moitteettomasti. Taiteilijan elämästä kerrotaan, mutta ei liian laveasti, taidetta pohditaan, mutta ei liian raskasmietteisesti.

Pinnallinen teos ei missään mielessä ole. Tuntuu sitä, että sekä Giacomettin elämän että hänen taiteensa ankaruus tekevät pinnallisuuden mahdottomaksi. Nimi ”Giacometti” kirjan kannessa antaa luvan moneen, mutta ei kepeään ilakointiin.

Niinpä kysymys neromyytistä ja sen ylläpidosta herää väistämättä. Mystifikaatiotakin Barilier harrastaa, ja lukijasta riippuu, pitääkö sitä aikansa eläneenä vai miellyttävän vanhanaikaisena. Omasta kannastani en ole ollenkaan varma. Tuntuu, että juuri Giacomettin persoonassa ja taiteessa on jotain, joka kutsuu sekä mystifioinnin tuolle puolen että osaltaan vaatii sitä… Jokainen voi huvikseen verrata vaikkapa mielikuvia Picassosta ja Giacomettista. Edellisessä riittää neromyyttiä pilkattavaksi asti, mutta entäpä jälkimmäisessä?

Tuntuu, että juuri Giacomettin persoonassa ja taiteessa on jotain, joka kutsuu sekä mystifioinnin tuolle puolen että osaltaan vaatii sitä…

Barilier ei juuri feminististä kritiikkiä harjoita, mutta ilmiselviä asioita hän ei tahdo kiertää. Maestron suhteesta prostituoituihin ja ilotaloihin kerrotaan useaan otteeseen, samoin hänen avioliittonsa järjestelyistä, jotka vaativat yli kaksikymmentä vuotta puolisoaan nuoremmalta Annette Giacomettilta (1923–1993) kestämistä ja suoranaista alistumista. Toisaalta Barilier painottaa Giacomettin poikkeuksellisen voimakastahtoisen ja pitkäikäisen äidin Annetta Stampan (1871–1964) merkitystä.[2]

Barilier ymmärrettävästi kavahtaa Giacomettin kiinnostusta seksuaaliseen väkivaltaan, siis muiden kokemuksiin siitä. Lähimmäksi aihetta Giacometti taisi itse päästä kaivertaessaan sukulaistyttönsä olkapäähän taskuveitsellä A-kirjaimen. Millainen tuo kohtaus sitten todellisuudessa lienee ollutkin, ainakin siitä lukee inhoa tuntien.

Giacomettista on kirjoitettu niin paljon. Jo 1950-luvulta alkaen häneen kiinnittivät huomiota eturivin ajattelijat. Käydessään läpi edeltäjiään Barilier antaa parhaan arvosanan edellä mainitun Yanaiharan vasta 2015 ranskaksi ilmestyneelle Avec Giacometti -muistelmalle. Jyrkimmän tuomion puolestaan saa Sartre, joka Barilierin mielestä Sanoissa (Les Mots, 1964) tulkitsee väärin sekä Giacomettin yksityiselämän että hänen taiteensa merkityksen. Melkoinen ristiriita, sillä Barilierkin myöntää, että juuri ”Sartrella oli keskeinen rooli siinä, että Giacomettista tuli maailmankuulu taiteilija” (s. 128).

Alberto Giacometti: Jean Genet, 1954/55. Kuva: The Estate of Alberto Giacometti / Tate Museum

Jean Genet’n pieni kirja Giacomettin ateljeessa nauttii ainakin Suomessa ”kulttimainetta” – se saattaa olla mieleenpainuvinta, mitä olen 1900-luvun taiteesta ylipäätään lukenut.[3] Juuri Genet lienee tehnyt kuuluisiksi ne konkreettiset olosuhteet, joissa Giacometti vuosikymmenestä toiseen asui ja työskenteli. ”Sitä paitsi ateljee, joka sijaitsee katutasossa, voi romahtaa kasaan millä hetkellä tahansa […] kaikki on huteraa ja luhistumaisillaan, kaikki näyttää hajoavan kappaleiksi, kaikki on tuuliajolla…” (s. 66).

Mielenkiintoista muuten, että Genet kokee giacomettilaisen kriisin nimenomaan astuessaan Giacomettin luhistumaisillaan olevasta huoneesta ulos: ”Kun lähden ateljeesta, kun olen kadulla, ei mikään ympärilläni ole enää todellista”.

Barilierin proosallisempi kuvaus rue Hippolyte Maindron 46:sta (14. arrondissement) puhuu omaa karua kieltään: ei keskuslämmitystä, vessaa, kylpyhuonetta eikä kuumaa vettä. Niin asui ja työskenteli mies, joka elämänsä ehtoopuolella oli kansainvälinen kuuluisuus ja varmaankin myös miljonääri. Niinpä siinä, että nykyään sveitsiläistä sadan frangin seteliä koristaa Giacomettin kuva, on omaa ironiaansa.

Tyhjyyden repaleita

Giacomettin suhde veljeensä Diegoon, elämänsä naisiin, marxismiin, kommunistiseen puolueeseen, psykoanalyysiin, surrealismiin, abstraktiin taiteeseen, muinaiseen ulkoeurooppalaiseen taiteeseen tai taideteollisuuteen – Elämä katseessa sivuaa loputonta määrää teemoja, joita se ei pysty tietenkään tyhjentävästi käsittelemään. Antoisimpia Barilierin esseessä ovat kohdat, joissa pysähdytään yksittäisten taideteosten äärelle. Onneksi niitä kohtia on paljon.[4]

Esimerkiksi kymmenen figuurin Venetsian naiset -ryhmä (Femmes de Venice, 1956) saa seuraavan luonnehdinnan: ”Tyhjin silmin nämä juhlavat, merkillisen kokoiset, epämääräisesti ilmehtivät kasvottomat naiset katsovat elämänä pitämäämme maailmaa […] He näet muistavat, millaista oli astua siitä kapeasta portista, jonka läpi meidän kaikkien on ennemmin tai myöhemmin kuljettava” (s. 155)

Genet nosti Giacomettin taiteesta esiin kaksi oleellista asiaa. Mielestäni Barilier tekee – kärjistäen – samat huomiot. Samalla kyseessä on yritys mahdottoman tehtävän ratkaisuksi: Giacomettin taiteen erityislaadun määrittelemiseksi.

Giacomettin veistosten katsoja joutuu kohtaamaan kiertämättömän totuuden: jokainen ihmisolento on juuri saman arvoinen kuin kuka tahansa toinen.

Genet’n mukaan Giacomettin veistosten katsoja joutuu kohtaamaan kiertämättömän totuuden: jokainen ihmisolento on juuri saman arvoinen kuin kuka tahansa toinen. ”Giacometille kaikki maailman kasvot ovat maailman kauneimpia kasvoja”, kiteyttää Barilier saman asian teoksensa lopuksi (s. 228).

Genet: ”Taiteella on siis oltava […] selittämätön kyky tunkeutua kuoleman maailmaan, tihkua varjojen valtakuntaan sitä ympäröivien huokoisten muurien läpi” (s. 20). Eikö tuo valtakunta, josta Giacomettin taide on lähtöisin ja johon se viime kädessä palaa, ole sama kuin Barilierin kuvaama ”maailma vailla geometriaa” eli raamatullinen sekasotku ”ajalta ennen ihmisen omana luomuksenaan pitämäänsä järjestystä”?

”Oleminen on määrittämätön välitön; se on vapaa määreisyydestä olemusta kohtaan ja myös kaikesta, mitä se voisi sisältää itsessään”, sanoo Hegel. ”Oleminen, määrittämätön välitön, on itse asiassa ei-mitään, ei enemmän eikä vähemmän kuin ei-mitään.[5] Ensimmäinen Mooseksen kirja puhuu lakonisesti autiudesta, tyhjyydestä ja pimeydestä.

Ehkä Giacometti muistuttaa meitä tästä autiudesta ja tyhjyydestä? Ehkä täällä edelleen ajelehtii tyhjyyden repaleita? Ja jos tämä asiaintila tuntuu ylivoimaiselta kestää, voimme lohduttautua maailman kauneimmilla kasvoilla.

Joka tapauksessa on hienoa, että ranskalaista taide-esseistiikkaa pidetään meilläkin esillä. Mainiota, että sen aiheeksi on sattunut juuri Giacometti.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Viitteet

[1] Étienne Barilier on työskennellyt Lausannen yliopiston ranskan kielen lehtorina. Hän on tutkinut muun muassa Albert Camus’ta ja Alban Bergiä. Suomeksi on aiemmin julkaistu hänen teoksensa Kiinalainen piano (suom. Lauri Kaila Holma, LURRA Editions, 2020, alkuteos Piano chinois, 2011).

[2]Giacomettin äiti kuoli siis vain kahta vuotta ennen poikaansa. Huvittava paralleeli: Barilierin kirjan lukemisen aikaan satuin katsomaan Tony Palmerin dokumentin Yehudi Menuhinistä (Menuhin, A Family Story, 1990). 74-vuotiaan Menuhinin 94-vuotias, voimakastahtoinen ja maestrolle selvästi hyvin tärkeä äiti kulki sinnikkäästi poikansa rinnalla. Ehkä Annetta ja Alberto Giacomettin suhteessa oli jotain samaa.

[3]Jean Genet: Giacomettin ateljeessa. Suomentanut Sirkka Suomi, saatesanat Ukri Merikanto. Taide 1987.

[4] Kuvia Barilierin teoksessa on niukalti. Tämä ei tietenkään ole ongelma, sillä lukija voi etsiä käsitellyt teokset helposti netistä. Koska itse katson Giacomettiakin mieluummin muussa kuin digitaalisessa muodossa, olen käyttänyt esimerkiksi teosta Alberto Giacometti. Skulpturen – Gemälde – Zeichnungen – Graphik (Prestel-Verlag). Senkin 80-lukulainen visuaalinen ilme jättää toivomisen varaa.

[5] G.W.F. Hegel: Logiikan tiede I, s. 85–86. Suomentanut Ilmari Jauhiainen (alkuteos Wissenschaft der Logik, 1812). Summa 2011.