Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2013.

Otso Kantokorpi laati konsernimedialle erokirjeen, joka käänsi kulttuurijournalismin isoa pyörää. ”Saturaatiopiste lähestyy.”

Huhtikuun alussa Otso Kantokorven mitta tuli täyteen. Hän kirjoitti avustamilleen Alma Median sanomalehdille lopettavansa yhteistyön. Kantokorpi julkaisi erokirjeet blogissaan Alaston kriitikko, ja tapauksesta kasvoi laajin kritiikkikeskustelu vuosikymmeniin. Hän yllättyi saamastaan huomiosta.

”Olin vittuuntunut ja turhautunut kirjoittaessani. En kuvitellut, että tekstini herättäisi keskusteluta. Kun olen ahdistunut, väsynyt ja stressaantunut, mä vaan toimin. Ei siinä ole mitään rationaalista taustalla. Yhtäkkiä vaan mitta tulee täyteen.”

Taiteen manifesteista suurin osa on syntynyt turhautumisesta vallitsevaan. Kantokorpi on samaa mieltä.

”Toivoin tietysti, että erokirjeeseen reagoitaisiin, keskustelu on tuottanut iloa. Haluan korostaa näitä epäkohtia, sillä ne estivät työntekoni.”

Kritiikeillä eläminen alkoi vaatia yli-inhimillisiä suorituksia. Kutistuneet juttupalkkiot ja konsernijulkaiseminen vetivät lopulta maton alta. Viimeisinä vuosina Kantokorpi koki, ettei hänellä ollut riittävästi aikaa perehtyä taiteeseen.

”Huononnuin kriitikkona. Ei riitä että näkee isoimmat näyttelyt, pitää kaivaa syvemmältä.”

Alma Mediassa Kantokorven työtilaukset olivat muuttumassa pelkäksi suurnäyttelyuutisoinniksi. Konsernia ei kiinnostanut muu kuin vuorenvarmat isot näyttelyt. Kauppalehden kanssa oli hiljalleen käymässä samoin. Viimeisen avustajavuotensa ajan Kantokorpi joutui antamaan tähtiä näyttelyille.

Suurin ongelma oli kuitenkin mielekkään toimintaympäristön häviäminen. Se on hiipinyt melkein kaikkiin sanomalehtiin kymmenen vuoden aikana. Ennakoiva taitto toi mukanaan ulkoasuformaatit, jotka yksipuolistivat työtä. Konsernisoituminen on vienyt avustajilta läheiset suhteet toimituksiin, ja työstä on kadonnut draivi ja dynamiikka.

”Ideoita ei enää pallotella ja juttujen kypsyttely on loppunut.”

Kantokorven mielestä kulttuuritoimituksen peruskivet ovat ajassa pysyminen ja innostuminen.

”Journalismin riski mennä tuntemattomille alueille on vähentynyt huomattavasti. Kun Hesarin kuvataidekritiikkien määrä romahti, se tarkoittaa, että sitä kautta ei ihan varmasti enää löydy mitään uutta ja jännää. Kaipaan mahdollisuutta, että hyvä kulttuurijournalismi pystyy tekemään kiinnostavaksi asioita, jotka eivät ensi näkemältä vaikuta kiinnostavilta. Juuri tämä on kritiikin tärkeimpiä sarkoja.”

Tuho vai muutos?

Konsernimedia tulee pirstaloimaan kulttuuria entisestään, mutta Kantokorpi ei ole huolissaan.

”Saturaatiopisteen täytyy tulla vastaan. En halua olla millään lailla valtamediaa vastaan, mutta uskon että sielläkin he joutuvat miettimään uusia tapoja tehdä.”

Koko ongelman taustalla ovat yksipuoliset kapitalismin mekanismit, joista puuttuu näköaloja ja vaihtoehtoja.

”Aina, kun sanon ääneen kapitalismi, tunnen katseet itsessäni, että tossa on se vanha vasemmistolainen urputtaja. On järkyttävää, että ei saa puhua asioista oikeilla nimillä.”

Kritiikin tuotteistamisessakin on ongelmia. Kantokorpi ei kuitenkaan innostu itsensä brändäämisestä.

”Koen sen epäkiinnostavana työskentelyni substanssin suhteen. Mulle piisaa, että saan kohtuullisen palkan. Olen kyllä pyörittänyt kustantamoa yrittäjänä. Tiedän, mistä siinä on kyse.”

Hän ei myöskään usko, että kritiikkiä voisi vielä myydä palveluna tai Long Playn kaltaisena verkkojulkaisuna.

”Juttumyynnin suhteen olen skeptinen. Taideorganisaatioillakaan ei juuri ole markkinointirahaa, eivätkä ne siksi voi tukea tällaisia julkaisuja. Se on musta ihan käsittämätöntä.”

Kolmella sadalla olin koko konglomeraatin käyttämä kriitikko. Ei siinä ole mitään järkeä.

Vaihtoehtoiset kritiikin rahoitusmuodot, kuten crowdsourcing, taas synnyttävät helposti jääviysongelmia. Kantokorpi on kuitenkin avoin uusille väylille.

”Mulle soitti joukkorahoituksesta yksi tyyppi, joka ehdotti kulttuurijournalismia tältä pohjalta. Tietenkin se kiinnostaa.”

Erokirjeestään huolimatta Kantokorpi ei ole jättämässä kriitikontyötään. Hän pitää kritiikkiä kolumnin lisäksi itselleen luonteenomaisimpana lajityyppinä.

”Nautin siitä, että minun ei tarvitse runoilijan tavoin alkaa kirjoittamista tyhjälle paperille, vaan taiteilijan työ houkuttaa katsomaan ja kirjoittamaan maailmasta tietyllä tavalla. Sitä minä haluan tehdä, koko loppuelämäni.”

Suunnitelmat ovat vielä auki uusien julkaisijoiden kanssa. Kirkko ja Kaupunki esitti Kantokorvelle työtarjouksen skandaalin synnyttyä. Heidän sopimuksensa on reilu. Samoin Kansan Uutisten viikkoliite ja Voima ovat ilmaisseet kiinnostuksensa yhteistyöstä.

Helsingin Sanomien datatoimittaja Esa Mäkinen syytti Otso Kantokorpea haikailusta 1990-luvulle, mutta siitä ei ole kyse.

”En kaipaa edes kymmenen vuoden päähän, vaan aikaa Kauppalehdessä kaksi vuotta sitten. Ei mulla ole minkäänlaista nostalgiaa. Kyllästyin siihen, että lehdissä ei oikeasti kiinnostuttu pätkääkään jutuistani. Haluttiin vain se määrämittainen teksti. Se ei enää tuntunut yhtään miltään.”

Maakuntalehtien tilanteesta Kantokorpi on huolissaan. Hän nautti ajastaan kolumnistina Ilkassa, jonka levikkialueella hänen vanhempansa asuvat.

”Tunsin, että siellä on mun oma yleisöni. Kuulin, että ähtäriläinen lääkäri lähti Ateneumissa käymään luettuaan juttuni. En ole koskaan kokenut olevani eteläpohjanmaalainen, mutta nyt kaipaan tuota yleisöä. Olisi pitänyt pitää Ilkan kolumnit, niitä ei ketjutettu. Katkaisin 15 vuoden suhteen kiukkuni takia. Se vitutus oli niin iso.”

Kulta-aika oli 2000-luvun alku

Moni pitää kritiikin kulta-aikana 1980-lukua, jolloin sanomalehtien tuottavuus ja kritiikin painoarvo olivat huipussaan. Mediatalouden tutkija Robert G. Picard väittää, että vielä 10 vuotta sitten tollokin sai sanomalehden tuottavaksi. Kantokorven kokemukset kulta-ajasta ovat kuitenkin lähempänä.

”Olen viihtynyt 2000-luvun kritiikin maailmassa, ja toivotan blogit tervetulleiksi. Olen oppinut lukemaan niistä kriitikoiden juttuja. Vielä kolme vuotta sitten kritiikin kehitys vaikutti lupaavalta.”

Kantokorpi harrastaa kritiikin historiaa. Hänellä on Aikalaisen ja Taiteen kaikki numerot kotonaan. Kritiikki on ollut hänen mielestään kiinnostavaa ja kiehtovaa 1940-luvulta asti. Jopa umpipoliittiselta 70-luvulta löytyy mahtavia tekstejä.

”Suomessa kritiikki on ollut kaikkina vuosikymmeninä omalla tavalla huipussaan. Lajin romahdus tuntuu tapahtuneen vasta parin vuoden aikana.”

On kyseenalaista pystyykö aikamme enää tuottamaan esseistisiä kriitikkohahmoja – ihan ulkoisten seikkojen takia.

”Olen julkaissut kaksikin kirjaa lehtijutuistani, mutten ikinä kehtaisi julkaista 1500 merkin kritiikeistä kokoelmaa. En ikinä. Totta kai jokainen katsoo omaa tuotantoaan retrospektiivisesti. Jos joku haluaisi tulevaisuudessa ottaa selvää, minkälainen ajattelija olin, se ei onnistu noista pätkäjutuista. Mä en saanut niissä enää sanoa kaikkea, mitä halusin. Blogi on tietysti vaihtoehto, mutta koska raportoin siellä kaiken, jutuista tulee reflektoimattomia öisiä merkintöjä. Tämä vuosi on ensimmäinen kerta elämässäni, kun koen laman.”

Otso Kantokorven identiteetti on vahvasti Helsingin punavuorelainen.

Journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen on laskenut, että neljässä vuodessa 800 toimittajaa on saanut potkut. Kantokorpi ei usko, että tällainen kehitys voi enää jatkua. Hän viittaa Johanna Vehkoon ajatukseen lehtien elonkorjuusta. Nyt otetaan viimeiset mehut irti ennen loppua.

”Voi olla että Alman maakuntalehdet kuolevat tällä tavalla. Jonain päivänä Lapin Kansa ei enää ilmesty. Uskon kuitenkin, että vielä pitkään löytyy ihmisiä, jotka haluavat oman lehden. En usko printtimedian kuolemaan pätkääkään. Levikit voivat kyllä laskea.”

Kantokorven erokirje teki koko kansalle selväksi, että kriitikkona ei voi elää.

”Se on mahdotonta tällä hetkellä. Tosin olen ollut freelancer vuodesta 2006, ja aina olen joutunut hakemaan lisätuloa muualta, mutta luennot ja kuratoinnit ovat tukeneet kriitikontyötäni.”

Minkälaisia terveisiä Kantokorpi lähettää 20-vuotiaalle, joka haaveilee kriitikontyöstä?

”Tämä umpikuja tuhoutuu ennen pitkää. Nuoren kannattaa hankkia ruutia vaihtoehtoisista kanavista. Lisätä omaa painoarvoaan sitä kautta, jos nyt haluaa vaikuttaa. Se on pitkä prosessi, mutta taustalla on sama totuus kuin kustantamoiden hokemassa: kyllä hyvä teksti aina jotain kautta julkaistaan. Kyllä mä uskon, että kiinnostava kirjoittaja löytää kanavansa.”

Kriitikko luo kontekstin

Kriitikko edustaa työssään arvovaltaa ja sitoo teoksen osaksi kulttuuria ja ympäröivää maailmaa. Hän luo yhteiskunnallisia konteksteja ja avaa ilmiöitä. Parhaimmillaan kriitikko ikään kuin synnyttää kulttuurin, jonka lukijat omaksuvat.

”Syntyy helposti harha, että kriitikolla on agenda. Ei mulla ole vuosiin ollut sellaista. Ei ole mitään Kantokorpi-ajattelua, jota tekstini huokuvat. Ahti Susiluodolla oli aina marxilainen lähtökohta, mikä oli pähkähullua. Tuskin Seppo Heikinheimollakaan oli mitään agendaa, hänkin oli impulsiivinen ja kirjoitti eri tavoin eri asioista. Ihan samalla tavoin minunkaan teksteissä ei ole mitään yhdenmukaista ajattelua, ei taatusti.”

Toisaalta jokaisella julkaisulla on omanlaisensa yleisö, johon Kantokorpi on pyrkinyt vaikuttamaan.

”Enhän mä tyhmä ole, esimerkiksi Kauppalehdessä mulla oli selvästi missio. Mulla oli kuvitelma siitä, minkälaiset ihmiset lehteä lukevat. Yritin vaikuttaa heihin, etteivät he olisi niin tyhmiä. Tämäkin on kontekstuaalista. Kirjoitan eri tavalla esimerkiksi Taide-lehteen.”

Kuvataidekriitikko on tekemisissä taiteilijoiden kanssa, joiden verbaalinen ilmaisu on usein rajallista. Kantokorpi kokee voivansa muuttaa sanoiksi sitä, mitä taiteilijat tekevät. Vaikka kriitikon vastuu ei ikinä suuntaudukaan taiteilijoita kohtaan, on selvää, että henkilökohtainen yhteys taiteilijoihin on tärkeä.

Kontekstin luomisessakin on rajansa. Kantokorpi ei voisi kuvitella tekevänsä perussuomalaisille kulttuuriohjelmaa.

”Johonkin on raja vedettävä. Eihän kenelläkään kriitikolla ole aatteellisesti täydellistä kanavaa, ellei puolueaktiiveja lasketa. Vaikka Kauppalehti toimii ideologisesti aatemaailmaani vastaan, perussuomalaiset tuntuvat toimivan koko kulttuuria vastaan. En ymmärrä, miten voisin olla tällaisessa mukana. Paljon helpommin voin kuvitella muuttavani kylmien liikemiesten ajattelua kertoessani, minkälaista taidetta he ostavat.”

Kritiikki kaupallisuuden uhrina

Tuomas Nevanlinnan mukaan modernisminjälkeisestä kritiikistä on tullut ostamisen välikappale (Kritiikin Uutiset 2/12). Kantokorpi on samaa mieltä.

”Tätä vastaan olen taistellut koko kirjoittajaurani ajan. Elokuvakritiikistä luen enää Tapani Maskulan juttuja, muuten se on liian kuluttajavalistunutta. Toisaalta kritiikki voi olla keino pidentää tai pirstoa taiteen kaupallista aikajaksoa.”

Kritiikki tarkoittaa myös tutkimusta, mikä on Kantokorvelle läheinen ajatus. Hän on aina nähnyt kritiikin laajassa anglosaksisessa merkityksessä. Siihen sisältyy esimerkiksi työn taustoittaminen Kuvataiteen keskusarkistossa.

”Tunnen varhaisempaa kuvataidekritiikkiä aika paljon, kun olen istunut lukemassa vanhoja mikrofilmejä.”

Nevanlinnan ajattelussa yhtenäiskulttuurin murruttua Internet ei ole julkisuutta lainkaan, vaan joukko palveluita. Kantokorpi sen sijaan näkee netin vain uutena alustana.

”Kun taidemaailmassa nerokultti on korvattu tähtikultilla, sama on käymässä nettimaailmassa. Osasta blogeista on tullut uusia portinvartijoita. Kun massaa on tarpeeksi, alkaa erottua ne, joiden mielipiteillä on merkitystä. Se on vähän sama kuin tiedemaailman citation index.”

Nevanlinna pitää uhkakuvana taiteen ja kulttuurin konsernisoitumista, että mediayhtiö ottaa julkaisijana, uutisoijana ja arvottajana haltuun teoksen koko elinkaareen – ja tulevaisuudessa jopa kouluttaa omat kriitikkonsa.

”Se on epäilemättä mahdollista, mutta saturaatiopiste on mielestäni oikeasti lähellä. Sen ymmärtää, kun vertaa tilannetta S- ja K-ketjuun ja siihen, mihin ravinnontuotannon suurimmat kiinnostuksen kohteet suuntautuvat – lähiruokaan ja luomuun. Kiinnostavuus on muualla kuin konserneissa. Se voi olla avantgardea, mutta jonnekin se lähtee viemään. Kirjoittajat voivat synnyttää luomun kaltaista omaa tuotantoa, ja silloin se bulkki, jota Alma Aluemedia tuottaa, ei enää kiinnosta ketään. Konserneille jää kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai uudistua.”

Suomessa kritiikki on ollut kaikkina vuosikymmeninä omalla tavalla huipussaan. Lajin romahdus tuntuu tapahtuneen vasta parin vuoden aikana.

Kolmas vaihtoehto voi olla imperaattorit, McDonald’s-ketjun kaltaiset yliopistotasolle asti optimoidut yhtiöt. Kapitalismin voittajat, kuten Walmart ovat syöneet kilpailijansa silkalla koollaan. Suurkonsernien synnyttämä itsenäinen ekosysteemi voi olla mediassakin mahdollinen.

”Journalismi on onneksi vaikeammin hallittavissa kuin naudanliha. Eettisyys korostuu, kun sitä toisesta päästä ajetaan alas. Sen täytyy näkyä. En usko että journalismi aatteellisessa mielessä voisi kuolla. Taidekriitikot tosin tulevat usein yliopiston taidelaitoksista, eikä heillä ole haisuakaan journalismin etiikasta. Tässä piilee uhkakuvia, jos miettii vaikka Taide & Design -lehteä, joka toimii journalismia rapauttavana advertiaalina. Väitän, että rehellisyys ja eettisyys ovat lukijoille lopulta kynnyskysymyksiä, aivan samoin kuin politiikassa. Ei mitä tahansa paskaa voi journalismina myydä.”

Tekijänoikeudet kiistakapulana

Kysymykset kulttuurin tulevaisuudesta ovat kiertyneet tekijänoikeuksien ympärille. Tällä hetkellä sananvapauspeikkoina toimivat tuotantoyhtiöt, jotka tekijänoikeusjärjestöjen kanssa pyrkivät rajoittamaan julkaisunvapautta. Esimerkiksi Syyrian hallitukselle on myyty näiden tahojen tuottamaa tekniikkaa, jolla se voi hallita maan nettiliikennettä. Kun tiedonvälitys on kytkeytynyt julkiseen valtaan ja talouteen, kontrollin ja sensuurin rajasta tulee veteen piirretty. Yksi sen oireista on mediakonsernien julkaisuoikeussotkut.

”Symppaan ihan hirveästi piraatteja vapaustaistelijoina, ja toisaalta olen kuitenkin huolissani tekijänoikeuksista. Se tuottaa ikävän ristiriidan. En ole Facebookissa, koska se on pörssifirma. Samalla käytän Googlen Bloggeria, mutta voin kontrolloida sitä riittävillä eväillä. Sisältöjentuottaminen on yhtä kaikki muuttumassa ilmaiseksi. Eihän Google halua mitään muuta. En tiedä mitkä olisivat oikeat tavat vastustaa tätä kehitystä.”

Konsernisoituminen, pääoman kasautuminen uusille toimijoille ja tekijänoikeusjärjestöjen kontrollipolitiikka ovat kaikki pelottavia asioita.

”Mutta mähän allekirjoitin Alman sopimuksen. Mä olin se paskiainen, joka sen teki. Turha musta on tehdä sankaria. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin saanut sieltä riittävästi tilauksia ja tiliä. Olisinko ollut vain tyytyväinen? Mutta sitä tiliäkään ei tullut. Myin heille jutun kuukaudessa, kolmella sadalla olin koko konglomeraatin käyttämä kriitikko. Ei siinä ole mitään järkeä.”

Kantokorven mukaan uusi journalismi syntyy vanhan tuhkasta. Kehitys tulee kulkemaan täysin päinvastaiseen suuntaan kuin nyt.

”Paikallisuus on sellainen asia, jossa tarvitaan omaa lehteä. Nythän paikallisuutta ollaan poistamassa, vaikka sitä pitäisi nimenomaan vahvistaa. Voidaan mennä ihan korttelitasolle asti. Voisin kuvitella tekeväni punavuorelaislehteä.”

Onko Kantokorvelle jäänyt jotain hampaankoloon kaiken mylläkän jälkeen?

”On joo, kaikenlaista, mutta en tiedä voiko niistä vielä puhua.”

Kirjoittaja toimi Kritiikin Uutisten päätoimittajana vuosina 2010–2014. Otso Kantokorpi päätoimitti Kritiikin Uutisia vuosina 2006–2010.