Sari Kivistö ja Sami Pihlström:

Toista ajatellen. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia toiseuden kohtaamiseen

SKS 2022, 285 s.

SKS julkaisi vuonna 2013 Marja-Leena Hännisen toimittaman artikkelikokoelman Vieras, outo, vihollinen – Toiseus antiikista uuden ajan alkuun. Siinä toiseutta käsiteltiin historian ja klassillisten kielten tutkijoiden voimin. Samalta kustantamolta on ilmestynyt Toista ajatellen. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia toiseuden kohtaamiseen. Teemaa pohditaan nyt kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian vinkkelistä. Toista ajatellen jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisellä jaksolla katsotaan historian syvyyksiin, miten huonosti toisia on kohdeltu. Jälkimmäisessä osiossa tutkitaan toiseutta muun muassa hirviön, kivun ja pandemian kautta.

Teoksen kirjoittajista Sari Kivistö on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopistossa, Sami Pihlström vaikuttaa uskonnonfilosofian professorina Helsingin yliopistossa. Pihlströmin tutkimukset keskittyvät angloamerikkalaisen filosofian perinteeseen, erityisesti pragmatismiin. Kivistö taas on perehtynyt antiikin kirjallisuuteen. He ovat julkaisseet yhdessä aiemmin teoksen Sivistyksen puolustus: miksi akateemista elämää tarvitaan? (Gaudeamus, 2018). Toista ajatellen -teoksen luvut ovat suurimmalta osaltaan ilmestyneet aiemmin artikkeleina muualla.

Mitä kirjoittajat tarkoittavat toisilla? Muita ihmisiä yksilön ympärillä sekä kotoisista tottumuksista eroavia ajattelun ja toiminnan tapoja. Kirjoittajien mukaan pitäisi nähdä toiseuksien pluralismi, joka ei palaudu sen enempää negatiiviseen viholliskuvaan kuin (positiiviseen) muukalaisuuteenkaan. Toista voidaan aina ajatella toisin, he sanovat. (s. 8)

Yksi kirjan keskeisiä käsitteitä on kriittinen etäisyys. Sillä tarkoitetaan ”soveliaan matkan päässä pysymistä tutkimuskohteesta”. Kriittisen etäisyyden vastakohtana kirjoittajat pitävät ideologisuutta, fanittamista ja immersiivisyyttä. Aikamme yhtenä ongelmana on se, että kuvittelemme naiivisti voivamme asettua toisen asemaan ja unohdamme toisen toiseuden. Tässä kirjoittajat ovat mielestäni oikeilla linjoilla. Mietin kuitenkin, että voivatko he noin vain itse päättää, ettei heidän toimissaan ole mitään ideologista. Luulisi myös, että kriittinen etäisyys kuuluu automaattisesti tutkimukseen ja ajatteluun. Miksi siitä pitää tehdä erikseen käsite?

Toinen kirjan pääkäsitteistä, antiteodikea, kuulostaa luontevammalta. Teodikealla tarkoitetaan jumalallista oikeutta (kreikan sanoista theos, jumala ja dike, oikeus). Teodikea yrittää vastata kärsimyksen ongelmaan selittämällä, miksi Jumalalla (jos Jumala on olemassa) on hyvät perusteet sallia tarkoituksettomalta vaikuttava paha. Kirjoittajat pitävät tällaista näkemystä moraalisesti ongelmallisena, hävyttömän piittaamattomana ja kärsimyksen syvyyttä pilkkaavana. (s. 171, 172)

Toisen kärsimykselle ei pidä asettaa mitään sopivaa hintaa, mittaa tai määrää.

Teodikeassa toisen kärsimys ja kuolema oikeutetaan jonkin suuren suunnitelman perspektiivistä katsoen. Antiteodikea-ajattelu tarkoittaa nimensä mukaisesti teodikean kritiikkiä. Toisen kärsimykselle ei pidä asettaa mitään sopivaa hintaa, mittaa tai määrää. (s. 11) Antiteodikean valossa tarkastellaan muun muassa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuolevaisia sekä Primo Levin holokaustikirjoituksia. Teodikean kritiikki on kirjan filosofisesti vakuuttavinta materiaalia.

Teoksen historiallinen analyysi lähtee barbarian käsitteestä, jonka juuret ovat antiikissa. Kuten tiedetään, kreikkalaiset pitivät ei-kreikkalaisia barbaareina. Kreikkalaiset itse edustivat sivistystä ja ihmisyyttä. Oma identiteetti määrittyi vastakohdan kautta. Barbaarilla on ollut monia ilmenemismuotoja: moraalisesti alempi, villi, vihollinen. Barbaarit ovat toisia. Antiikista siirrytään 1700-luvun Suomeen, jossa saamelaisia pidettiin barbaareina. Käsitteen historia on sivistävää luettavaa.

Seuraavaksi upotaan länsimaisen retoriikan miehiseen traditioon. Naiset suljettiin siitä ulos, eli toiseutettiin. Kirjoittajat kysyvät voiko feminiinisestä retoriikasta löytyä sellaisia kielellisiä keinoja, joiden avulla toiseutta voisi kohdata arvostavammin. He lainaavat retoriikan tutkija Karlyn Kohrs Campbellia, joka on nostanut esiin historian unohdettuja naispuhujia. Campbell määrittelee myös modernia feminiinistä puhetyyliä. Siinä nojaudutaan omiin kokemuksiin sekä osallistetaan ja voimaannutetaan yleisöä. Kirjoittajat toistavat tyypillisen jaon miesten ja naisten puhetapoihin: miesten puhe on hierarkkisoivaa ja ratkaisukeskeistä, naisten puhe korostaa läheisyyttä, vuorovaikutusta ja yhteisymmärrystä. (s. 67, 68, 78)

Eikö edellisen kaltainen puheen määritys ole aika essentialistista ja karkeaa sukupuolittamista? Mitä mahtavat ajatella ne naiset, jotka arvostavat selkeää arvojärjestystä ja konfrontaatiota? Ja miten sattuikin, että kaikki Campbellin feminiiniseen tyyliin ja naisiin liittämät piirteet ovat hyvin synkassa sen kanssa, mitä nykyään yleisesti arvostetaan? Tällaisia seikkoja kirjoittajat eivät kuitenkaan pohdi.

Miten sattuikin, että kaikki Campbellin feminiiniseen tyyliin ja naisiin liittämät piirteet ovat hyvin synkassa sen kanssa, mitä nykyään yleisesti arvostetaan?

Yksi luku käsittelee etnisiin vähemmistöihin kohdistuvaa pilkkaa 1900-luvun alun kotimaisessa pilalehdistössä. Huumori rakentui tuolloin stereotypioille, valikoivalle esittämiselle ja ylemmyydelle. (s. 92) Siis hetkinen. 120 vuoden takaisessa pilalehdistössä stereotypisoitiin ihmisiä! Uskomatonta! Kirjoittajat tuomitsevat stereotypisoivan huumorin eettisin perustein, mutta eivät mainitse, miten sellainen huumori on usein laadullisesti heikkoa. Heidän huumorikäsityksensä on muutenkin omituinen. Eikö hyvinkin moni huumorintyyppi kumpua vielä nykyäänkin valikoivasta esittämisestä ja ylemmyydestä? Esimerkiksi stand up perustuu lähes aina jonkun ideologian edustajan tai ihmistyypin dissaamiseen, myös ns. tiedostava ja vasemmistolainen stand up.

Tahattomaan huumoriin päästään luvussa, jossa tarkastellaan hirviömäisiä toisia; kummituksia, vampyyreita ja zombieita. Kummitukset ovat ”metafyysisesti mahdottomia, koska toimijuuden mahdollisuuden välttämätön, konstitutiivinen ehto on kyky aineelliseen vuorovaikutukseen todellisuuden kanssa, vähintäänkin tilalliseen orientaatioon”. Vampyyrit ja kummitukset eivät voi olla olemassa samassa universumissa, koska vampyyrit ovat aineellisia ja kummitukset aineettomia. Kummitukset eivät myöskään ole persoonia, kuten Kreivi Dracula. (s. 147–148)

Vampyyreja ja zombieita yhdistää häilyvyys elävän ja kuolleen välissä – tämä on metafyysistä kauhua. Zombiet ovat sieluttomia, vaikka ovat joskus olleet persoonia. Analyysin hilpein osuus käsittelee ihmissyöntiä. Vampyyrit juovat ihmisverta, zombiet syövät ihmislihaa. Kirjoittajat pitävät toisen ihmisen redusoimista pelkäksi ravinnoksi syvästi ja häiritsevänä vääränä. Ihmissyöjät ovat kaikkein hirviömäisimpiä, ”vampyyreitäkin epänormaalimpia ja epäpuhtaampia”, koska tunnistavat uhriensa ihmisyyden, mutta eivät ole itse täysin ihmisiä. (s. 140, 145, 154, 157)

Hirviömäinen toinen on yritys ajatella toista muutenkin kuin myönteisten attribuuttien kautta.

Kummitusten, vampyyrien ja zombien erotteluja voi lukea filosofisena analyysinä ihmisen ja hirviön rajankäynnistä. Hirviömäinen toinen on yritys ajatella toista muutenkin kuin myönteisten attribuuttien kautta. Siksi hirviö on kiinnostava esimerkki toisesta kirjan skaalassa. Tosin välillä hirviövertailu näyttää sofistikoituneelta versiolta kahdeksanvuotiaiden kiistelystä kauhuleikkien keskellä.

Teoksen paras luku käsittelee kipua. Kirjallisuuden ja kielen tutkija Elaine Scarryn tutkimuksessa The Body in Pain (1985) sitä suhteutetaan kieleen ja minuuteen. Kipu on Scarrylle radikaalin epäjärjestyksen ja erilaisuuden kokemus. Kokemusta on vaikea jakaa muille eikä sitä havaitse helposti ulkoapäin. Kipu on kokijalleen vahvasti läsnä, muille tuntematonta. Kivun täyttäessä kokemusmaailman, kärsivä ihminen käpertyy omaan olemiseensa. (s. 186–187, 189)

Kipu on samaan aikaan osa minuutta ja vieras elementti, joka tunkeutuu minuuteen. Toinen paradoksi on siinä, että yhtäältä kipu vastustaa kielellistä ilmaisua: sen ainoa ilmaisumuoto on valitus. Toisaalta kipu tarjoaa lähtökohdan kirjalliselle esittämiselle metaforien kautta. Lääkäri ja kirjallisuudentutkija David Biron mielestä metaforat toimivat lääkkeen tavoin lievittämällä kipua. Kipua on itse asiassa mahdotonta ymmärtää ilman metaforia. (s. 187, 190, 192)

Kärsivän edessä tulee vaieta, koska hiljaisuudella kunnioitetaan toisen kärsimystä, Kivistö ja Pihlström ajattelevat. Tässäkin piilee kuitenkin paradoksi. Jos vain vaikenee toisen kivun edessä, ei kommunikoi hiljaisuuden merkitystä muille. Silloin jää oman hiljaisuutensa solipsistiseksi vangiksi. Hiljaisuusluku keskittyy holokaustikirjailija Primo Levin kirjoituksiin. Ne puhuvat kärsimyksestä ”oikealla tavalla ja vaikenevat siitä, mistä ei voi puhua”. (s. 214, 224–225) Luku on kipu-luvun ohella teoksen parhaimmistoa.

Kipu vastustaa kielellistä ilmaisua: sen ainoa ilmaisumuoto on valitus. Toisaalta kipu tarjoaa lähtökohdan kirjalliselle esittämiselle metaforien kautta.

Toista ajatellen ilmoittaa olevansa toista kunnioittavaa humanistista tutkimusta. Kirjoittajat määrittelevät humanisminsa pehmeäksi. Se tarkoittaa heille ajattelun, lukemisen ja argumentaation joustavuutta sekä eettistä avarakatseisuutta. Humanistiseksi metodikseen he nimeävät kirjojen lukemisen ja sen mietiskelyn, mitä niiden pohjalta pitäisi maailmasta ajatella. En ymmärrä, mitä erityisen humanistista kirjojen lukemisessa on. Entä jos lukija on antihumanisti? Ja miten kirjojen lukeminen ylipäätään voi olla metodi? Kuulostaa kummalliselta.

Ja vielä kummallisemmaksi menee. Kirjoittajat antavat arvoa runoilija Laura Riding Jacksonin humanismiteeseille. Hän esittelee niitä vuonna 1972 ilmestyneessä teoksessaan The Telling. Jacksonin mukaan tieteelliset selitykset eivät pysty tavoittamaan ihmisyyttä kokonaisuudessaan, koska ne käsittelevät ihmistä vain materiaalisena olentona ja tarjoavat osatotuuksia. Antimarxilaisena ajattelijana Jackson ei perusta myöskään sosioekonomisista luokitteluista. Ne eivät kerro mitään ”ihmisen syvimmästä identiteetistä”. Jacksonin mielestä olisi pyrittävä kokonaisvaltaisen totuudelliseen käsitykseen ihmisyydestä. Pitäisi ymmärtää, että ihmisillä on yhteinen, jakamaton alkuperä, josta jokainen yksilö kantaa sisällään jälkeä. Se on mahdollista muistaa tai ”kuvitella näkyviin”. (s. 34–35, 112)

Anteeksi nyt vain, mutta Jacksonin teoria kuulostaa uushenkiseltä huuhaalta. Naiivi tiedekritiikki ja fantasia yhteisestä, alkuperäisestä ihmisyydestä, josta jokainen yksilö kantaa sisällään mystisiä jälkiä, on sekularisoitunutta uskonnollisuutta, 60-luvun hippihuurua. Tämä tuskin on sattumaa, sillä Jacksonin teksti ilmestyi alun perin 1967. Herää vain yksi kysymys: miksi Kivistö ja Pihlström esittelevät Jacksonin ”ajatuksia” vakavasti otettavina? Missä on kriittinen etäisyys? Kiinnostaisi myös tietää, miten Jacksonin hölynpöly eroaa Kivistön ja Pihlströmin omasta humanismiprojektista? Ilmeisesti ei mitenkään. Ovatko kirjoittajat ajatelleet ihan loppuun saakka, mitä ovat tekemässä?

Fantasia yhteisestä, alkuperäisestä ihmisyydestä, josta jokainen yksilö kantaa sisällään mystisiä jälkiä, on sekularisoitunutta uskonnollisuutta, 60-luvun hippihuurua.

Teoksessa kysytään, miten toisia pitäisi ajatella ja miten kohdata heidät. Vastaus on selvä: kunnioituksella ja sivistyneesti. Tätä toistetaan läpi kirjan, mutta siitä huolimatta tulee vaikutelma, ettei toisia ajatella tarpeeksi. Mielestäni ajattelu on dynaamista toimintaa, jossa haastetaan jotain ja asioita asetetaan vastakkain. Tällä tavalla erot tehdään näkyviksi, jotain tapahtuu. Mitä tahoa kirjoittajat kuvittelevat siis haastavansa väitteellään toisen kunnioittamisesta? Onko joku sanonut jossain, että toisia ei pidä kunnioittaa? Edes uusnatsit eivät väitä sellaista, koska he pitävät itseään toisina, syrjittyinä. Pitääkö heitäkin siis kunnioittaa?

Pääkäsite, kriittinen etäisyys, ei avaudu kunnolla missään vaiheessa. Jää hämäräksi, miten kirjoittajat tarkalleen ottaen kriittisellä etäisyydellä operoivat. Aika usein tulee nimittäin päinvastainen vaikutelma, eli kriittistä etäisyyttä nimenomaan ei ole otettu kohteeseen. Jacksonin humanismiteesit ovat tästä yhtenä esimerkkinä.

Ottavatko kirjoittajat kriittistä etäisyyttä myöskään aiempia toiseuskäsityksiä kohtaan? Heidän toiseuslistansa on tuttu: vähemmistöt, naiset, kärsivät. Toiseuttajien lista on niin ikään sama vanha: miehinen valtakulttuuri, stereotypisointi, natsit. Suhde toisten ja toiseuttajien välillä on sekin ilmeinen: alistussuhde. Vaatimus siitä, miten toisiin pitäisi asennoitua, on moneen kertaan kuultu: toisiin tulee suhtautua eettisesti oikein, kunnioituksella. Kirjoittajat sanovat pyrkivänsä avaamaan uusia ajatuskulkuja, mutta siitä ei näy mitään merkkejä.

Humanistikirjoittajat haluavat suojella ihmisyyttä erilaisilta uhkilta. He haluavat suojella myös toisia. Entä jos toisia ei tarkastelisikaan varjelukulmasta? Jos toista haluaisi ajatella oikeasti toisin, pitäisi luopua oletuksesta, että toiset ovat aina heikoilla ja tarvitsevat siksi arvostustamme, apuamme, liittolaisuuttamme. Näin vain vahvistetaan alistussuhdetta. Tällainen suhde on epäkunnioittava. Arvostavaa olisi nähdä toiset voimakkaina, pystyvinä, jopa vaarallisina, silloinkin kun he ovat kärsineet.

Jos toista haluaisi ajatella oikeasti toisin, pitäisi luopua oletuksesta, että toiset ovat aina heikoilla ja tarvitsevat siksi arvostustamme, apuamme, liittolaisuuttamme.

Kirjoittajat tekevät moneen otteeseen selväksi, että ovat ihmisyyden asialla, puhuvat eettisen kestävyyden puolesta. Toisaalta he ovat huolissaan minuuden rajoista. Jos he todella avaisivat uusia ajatuskulkuja, kuten väittävät tekevänsä, he ottaisivat kriittistä etäisyyttä humanismiinsa. He pohtisivat toiseuden muotoja, jotka häiritsevät ihmisyyttä ja minuutta. Sellaiset toiset haastaisivat luutuneita käsityksiä ihmisyydestä ja minuudesta todellisella vieraudellaan. Kirjassa käsitellyt hirviöt kyseenalaistavat totunnaisia minuus- ja ihmisyyskäsityksiä. Ne eivät myöskään ole sympaattisia uhriutettuja, hyviä toisia. Kummitukset, vampyyrit ja zombiet ovat kuitenkin satuolentoja, eli eivät vaivaa todellisuudessa ketään.

Toisiin pitäisi suhtautua outoina ja hämmentävintä, jopa epäinhimillisinä. Parhaassa tapauksessa sellaiset toiset voisivat tuoda yksilölle niin epämukavan olon, että se pakottaisi oikeasti ajattelemaan toisia. Silloin Kivistön ja Pihlströmin pitäisi kuitenkin luopua yksioikoisista humanistisista lähtökohdistaan. Siihen he tuskin ovat valmiita.

Toista ajatellen ei toimi oikein tekstinäkään. Kirja on välillä aika hyhmäistä luettavaa. Kirjoittajat kertovat esimerkiksi paljon, mitä ovat tekemässä sen sijaan, että vain tekisivät. Selitysten joukosta ei tahdo löytää varsinaisia väitteitä. Välillä pidetään pompöösejä, tuhat kertaa kuultuja puheita akateemisen sivistyksen ja kriittisyyden puolesta. Kirjan ajattelua on hankala hahmottaa. Siinä osassa, mistä saa selvää, toista ei ajatella sillä tasolla, millä pitäisi. Kirja ei täytä lupaustaan.

Kirjoittaja on kriitikko.

Toista ajatellen on avoimesti ja maksutta luettavissa verkossa. SKS:n tiedekustantamo on vuoden 2021 alusta lähtien julkaissut kaikki uutuusnimekkeensä sekä avoimesti verkossa että painettuina kirjoina.