Miksi itävaltalaisten Robert Musilin (1880–1942) Mies vailla ominaisuuksia ja Hermann Brochin (1886–1951) Unissakulkijat -trilogioissa harjoittama näkymättömän näkyväksi tekevä kirjoittamistapa ei saanut toisen maailmansodan jälkeen kirjallisuudessa seuraajia? Olisiko tällä metodilla jotain annettavaa nykypäivän kirjallisuuskritiikille?

Molempien suurromaanien teemana on se, miten ihmistä vuosisatojen ajan velvoittaneet arvokäsitykset rappeutuvat ja tuhoutuvat, miten ”romantiikasta” päädytään ”anarkian” kautta ”asiallisuuteen”. Kyseisten suurteosten julkaisemisen aikaan vuosina 1930–43 Euroopassa nousivat valtaan fasistit ja toinen maailmansota alkoi.

Tämä viimeisten paradoksien aikakausi muuttaa käsitykset kirjallisuudesta, taiteesta sekä kirjallisuus- ja taidekritiikistä. Brochin mukaan historia päättyy taiteen ja erityisesti romaanitaiteen kehitykselle syvästi vihamielisissä olosuhteissa. Kirjallisuus marginalisoituu viestinnän muotona, samalla kritiikki pinnallistuu, kun kirjallisuus kansaa yhdistävänä tekijänä heikkenee ja lakkaa luomasta yhteistä moraali- ja arvomaailman koodistoa.

Kulttuurikirjoittelu siirtyy palvelemaan ns. suurta yleisöä, kuluttajia. Massakulttuurista tulee vallitseva ja hallitseva kulttuurin muoto tähtikultteineen ja myynninedistämiskampanjoineen.

Mikä on arvojen rappeutumisprosessissa vapautuvien irrationaalisten voimien kohtalo?

Broch kysyi, mikä on arvojen rappeutumisprosessissa vapautuvien irrationaalisten voimien kohtalo? Voiko kaupallisella arvojärjestelmällä olla riittävän vahva sitomiskyky, jotta yksilöiden irrationaalisista pyrkimyksistä muodostuisi yhteisesti hyväksytty oppijärjestelmä, joka antaa päämäärän arvopyrkimyksille ilman pistimien ja poliisipatukoiden tukea? Vai johtaako se kaikkien sotaan kaikkia vastaan?

Todellisuudessa kaikista arvoista vapautumisen ja irrationalismin ilotulituksen seuraukset saavat kokea ensimmäisinä nahoissaan kaikki elämän hylkäämät syrjäytetyt. Teologiassa yksilöiden irrationaalisuudesta johtuvan arvojen rappion seuraukset työnnetään pahuuden niskoille, jossa paha nähdään Antikristuksena, hyvän poissaolona.

Molemmat kirjailijat vetosivat lukijan myötäelämisen sijaan lukijan ajattelukykyyn, samaan tapaan kuin brechtiläisessä eeppisessä teatterissa. Tähän kertojan älylliseen asenteeseen sisältyy samalla jo kritiikki. Kertoja on samalla kuvaamansa tapahtuman kriittinen analysoija kirjallisuuskritiikin tavoin.

Filosofinen romaani kukoisti saksankielisessä kirjallisuudessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Robert Musilin, Thomas Mannin, Elias Canettin ja Hermann Brochin ansiosta. Pertti Lassilan mukaan heidän teoksissaan tuntuu luottamus siihen, että romaanissa voidaan esittää tieteen ja filosofian saavutusten veroinen, jopa niitä ennakoiva tulkinta todellisuudesta.

Tuomalla romaanin näyttämölle suvereenin ja sädehtivän älyn, Brochin ja Musilin teokset poikkesivat ratkaisevasti abstraktien ajatusten varaan rakentuvasta filosofiasta. Analyysin avulla selvitetään kokemusten sisällöt tarkemmin kuin kokija itse pystyisi asiat määrittelemään.

Milan Kunderan mukaan perinteinen romaani on rajoittunut ja tiedolliselta panokseltaan vähäinen. Sovinnaismuodossaan se perustuu yhden henkilön seikkailuun tyytymällä tuon seikkailijan suoraan kuvaukseen.

Broch tietää, että romaanilla on erikoislaatuinen yhdistämisen kyky: siinä missä runous tai filosofia eivät pysty yhdistämään itseensä romaania, siinä romaani pystyy yhdistämään runouden ja filosofian menettämättä mitään identiteetistään. Romaanille on luonteenomaista muiden lajien sulkeminen piiriinsä, filosofisten ja tieteellisten tietojen omaksuminen:

”Brochin optiikassa sana ’monioppisuus’ tarkoittaa kaikkien älyllisten keinojen ja runollisten muotojen suuntaamista sen valaisemiseen, minkä vain romaani voi paljastaa: inhimillisen olemisen, ja tämä edellyttää romaanimuodon syvällekäyvää uudistusta,” Kundera toteaa.

• • •

Itävaltalaisen koneinsinöörin ja psykologian tohtorin Robert Musilin yli 1350-sivuisen romaanin Mies vailla ominaisuuksia ensimmäinen osa ilmestyi saksaksi vuonna 1930 ja toinen osa 1932. Postuumisti julkaistiin vielä katkelmia kolmannesta, keskeneräisestä osasta.

Kristiina Kivivuoren 1980-luvulla tekemä ja WSOY:n julkaisema suomennos sisältää ehyet osat. Vuonna 2006 teoksesta otettiin uusintapainos. Teosta on verrattu James Joycen (1882–1941) ja Marcel Proustin (1871–1922) yrityksiin hahmottaa tietystä aikakaudesta kokonainen elämänkuva romaanin keinoin. Kunderan mukaan osuvampi vertauskohta olisi Thomas Mannin Taikavuori.

Musilin romaanijärkäle kuvaa erään kulttuurimuodon, Itävalta-Unkarin keisarikunnan viime hetkiä vuosina 1913–14, jolloin riikinkukonsulat vielä pöyhistelivät ylhäisön hattukoristeissa. Tästä aateliston vähemmän hillitystä charmista on vain kukonaskel vuosikymmeniä kestävään kaaokseen ja sekasortoon. Keskustelujen aiheet kuitenkin pyörivät ”kauhun aattona” aivan toisaalla, loistavassa menneisyydessä ja valoisassa tulevaisuudessa, joka ei muutoksia kaipaa.

Musilin romaanijärkäle kuvaa erään kulttuurimuodon, Itävalta-Unkarin keisarikunnan viime hetkiä vuosina 1913–14, jolloin riikinkukonsulat vielä pöyhistelivät ylhäisön hattukoristeissa.

Ylhäisön näkökulmasta maailman sosiaalinen ja taloudellinen järjestys ovat asettuneet juuri niille sijoilleen, johon Jumala ne alun perin kaikkitietävässä viisaudessaan ja kaukonäköisyydessään tarkoittikin asettua. Yläluokalla ei ole olosuhteiden tilasta mitään huomautettavaa, heille kaikkea on riittävästi, ja lisää on koko ajan luvassa.

Musilin romaani on mikroskooppisen tarkka analyysi tuosta eurooppalaisen aateliston sudenhetkestä niin psykologisesti, filosofisesti kuin poliittisestikin. Musil on armottoman satiirinen paljastaessaan valheellisuuden huolellisesti muotoiltujen lauseiden ja ulkokohtaisen kohteliaan käyttäytymisen alta, sivusta, edestä ja takaa.

Musilin romanttiset käsitykset teknologiasta ihmiskunnan onnellistuttajana karisivat ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa eri puolilla Eurooppaa. Hän haavoittui vaikeasti, mutta joutui vielä senkin jälkeen rintamalle. Toisaalta sata vuotta sitten moderni maailma teknologisine houkutuksineen oli vasta muotoutumassa, joten sen logiikkaa ja vaikutuksia työelämään ja ihmisten välisiin suhteisiin voitiin vain aavistella. Musil kiinnittää erityisen huomionsa joutilaan yläluokan kiihkeään uteliaisuuteen rikollisuutta kohtaan, se jopa mystifioi murhaaja-raiskaaja -hahmon.

• • •

Vaikka sadan vuoden takaiset tapahtumat ovat erilaisten historiallisten tekijöiden tuotteita kuin nykypäivän ongelmamme, tietyiltä analogioilta tähän päivään on teosta lukiessa vaikea välttyä. Musil laittaa aikakauden kertomaan itsestään marssittamalla areenalle sekalaisen joukon henkilöitä, jotka työnsä tai virka-asemansa lisäksi edustavat tiettyä aatetta, ideologiaa tai elämänkatsomusta. Mukana menossa on 30-vuotias päähenkilö Ulrich, sotilasuran ja teknisen uran hylännyt matemaatikko, juridiikan professorin poika, monilahjainen joutilas ja moderni mahdollisuusihminen.

Hän ei kuitenkaan kykene kanavoimaan kykyjään mihinkään konkreettiseen, vaan paloittelee todellisuutta, tunteitaan ja aistimuksiaan yhä pienempiin osiin. Hänelle todellisuus on värikäs kaleidoskooppi, jonka yksittäisistä rakenneosista ei kokonaisuus hahmotu.

Ulrichin vastakohtana on tohtori Arnheim, huomattava saksalainen aatelinen suuromistaja ja useita henkeviä kirjoja julkaissut, sujuvasti kaiken maailman asioista keskusteleva maailmanmies. Hänen tunnuslauseenaan on: omaisuus ja sivistys.

Muita henkilögallerian edustajia ovat muun muassa hysteerikko, laiska prostituoitu, pari levotonta kaksoiselämää viettävää virkamiehen vaimoa, joista toinen on nymfomaani. Oman värinsä tuovat nietzscheläinen diletanttitaiteilija, omaan byrokraattisuuteensa eksynyt osastopäällikkö, siviiliälystä äkisti intoutunut fakkiutunut kenraali, pari etäistä kreiviä, juutalainen pankkiiri, joukko antisemitistisiä nuoria, prostituoidun tappanut mielipuoli, juutalainen palvelustyttö, viriili neekeripalvelija, väkivaltaa saarnaava filosofi, neron asemaan kohotettu runoilijanuorukainen ja pasifistinen mesenaatti.

Sopivan ironista on, että yhden 1900-luvun kovimmista kulttuurirappiokritiikeistä tarjoaa fysiikkaan ja filosofiaan perehtynyt psykologian tohtori, koneinsinööri ja upseeri Robert Edler von Musil.

Arvojen rappiota ja aatteiden sekamelskaa täydentävät romaanin sivuilla välähtelevät ismit, ideologiat ja muotivirtaukset, kuten nationalismi, anarkismi, sosialismi, monarkismi, militarismi, pasifismi, fasismi, antisemitismi, toiminnan filosofia, elämänfilosofia, psykoanalyysi, hahmopsykologia, ekspressionismi ja kubismi.

• • •

Nämä kaikki näkökulmatekijät yhdessä ja erikseen vaikuttivat omalta osaltaan Hitlerin valtaannousun lisäksi siihen, että romaanista melko lailla vaiettiin. Tuskinpa se on tämänkään päivän pörssikeinottelijoiden ja korruptoituneiden poliitikkojen mielilukemista.

Sillä tavalla Musilin romaani on mykistävä lukukokemus, että sitä lukiessa havahtuu miettimään, miten tutuilta yläluokan viljelemät idealistiset periaatteet kuulostavat, vaikka ajallista välimatkaa on yli sata vuotta, välissä kaksi suursotaa, kolmatta sytytellään parhaillaan Ukrainassa, lukemattomia pikkukahakoita on käyty ympäri maailmaa, lukuisia suurkatastrofeja on koettu ja maailman väestömäärä on kolmikertaistunut. Globaali ilmasto- ja ympäristökriisi kolkuttelevat vapaan markkinatalouden ovia.

Globaalin maailman paralleeliaktion hengenturnauskentällä puhutaan tasan tarkkaan samoista asioista, mistä Kakanian sivistyneistö taittaa peistä.

Mitä on siis opittu sadassa vuodessa, kun taloudelliset ja poliittiset päämäärät ovat edelleen samat, samoin omistava luokka on pysynyt suurin piirtein samana valtakuntien hallitusmuotojen vaihteluista ja kumoutumisista huolimatta. Samoin kysymys maailman talous- ja poliittisen järjestelmän uudistamisesta on pysynyt samana. Vaikka ilmiöiden ja asioiden nimiä on vuosisadan saatossa useaan otteeseen muutettu, todellisuus ei ole suostunut muuttumaan nimenvaihdosten mukana. Toisin sanoen globaalin maailman paralleeliaktion hengenturnauskentällä puhutaan tasan tarkkaan samoista asioista, mistä Kakanian sivistyneistö taittaa peistä Mies vailla ominaisuuksia -romaanissa.

• • •

Musilin romaanin päätähtenä on ajattelu. Alussa kertoja lähestyy päähenkilö Ulrichia elokuvakameran tavoin. Vähitellen kuva siirtyy Ulrichin pään sisään hänen ajattelutapaansa, ja sitä kautta aikakauteen, jossa hän elää. Ollaan Wienissä elokuussa 1913.

Suhteessa sisältöönsä Mies vailla ominaisuuksia ilmestyi mahdollisimman huonoon aikaan Hitlerin valtaannousun, ”massojen kapinan” aattona. Aikakausi eli kuohuksissa ja itseä täynnä, eikä suostunut vastaanottamaan aikalaiskritiikkiä itsestään.

Jos Jumala ei saavu epäuskoisen luokse, on syytä pitää lujasti kiinni arvostelukykynsä selkeydestä. Tästä periaatteesta Musil maksoi maanpakolaisuudella Geneveen. Hänen saksalais-juutalainen taidemaalari vaimonsa Martha Marcovaldi (os. Heimann, 1874–1949) ei olisi voinut jäädä Itävaltaan tai Saksaan.

Romaani kuvaa vuosien 1913–14 wieniläisen yläluokan hengenelämää henkitoreissaan olevan monarkian viime hetkillä. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, Euroopan ja Venäjän poliittisten kuohujen keskellä Kakaniaksi kutsutun Itävalta-Unkarin kuvitellaan seisovan ikuisesti paikallaan juuri niiden arvojen varassa, joiden pohjalta suurta paralleeliaktiota keisarin syntymäpäivien kunniaksi ollaan järjestämässä.

(Kahden suoran sanotaan olevan paralleeleja, jos niitä voidaan jatkaa loputtomiin niiden koskaan leikkaamatta toisiaan. Tällä Musil satirisoi pönäkästi itseään täynnä olevan monarkian kuvitelmaa siitä, ettei todellisuus kosketa Jumalan ikuiseksi asettamaa keisarillista valtaa.)

Romaanin päähenkilö Ulrich nimitetään paralleeliaktiota valmistelevan toimikunnan sihteeriksi. Hänen mielestään puheet ja suunnitelmat tulevasta suurhankkeesta ovat hienoja ja maailmoja syleileviä, eikä niistä puutu muuta kuin sisältö sekä todellisuudentaju.

Puheet ja suunnitelmat tulevasta suurhankkeesta ovat hienoja ja maailmoja syleileviä, eikä niistä puutu muuta kuin sisältö sekä todellisuudentaju.

Mies vailla ominaisuuksia kertoo eurooppalaisen väsähtäneen kulttuurin kriisiajasta, sen aatteiden ja ajatusten tyhjäkäynnistä 32-vuotiaan päähenkilönsä Ulrichin ajattelun kautta, kun ihmiset ovat näkevinään äärimmäisyyksissä sitä, mitä he odottavatkin näkevänsä, kun monet perimmäiset näkemykset ovat menettäneet uskottavuutensa. Tietty tapa nähdä on myös tapa olla näkemättä, jättää osa todellisuutta näkemisensä ulkopuolelle.

Ulkonaisesti hyvinvoiva aikakausi elääkin taantumisvaihetta, degeneroitumisen aikakautta. Paralleeliaktion voisi suomentaa myös korviketoiminnaksi. Ulrich vaatiikin todellisuuden lakkauttamista, koska ihmiset eivät osaa elää aatteitaan vaan elävät aatteista!

• • •

Romaanin tarkastelun voi aloittaa Musilin esseemääritelmästä. Hänelle essee on ainutkertainen ja muuttumaton hahmo, johon ihmisen sisäinen elämä valautuu jossakin ratkaisevassa ajatuksessa. Essee ei ole mitään satunnaisia mieleen juolahteluja enempää kuin omakohtaista subjektiivisuuttakaan. Se ei ole myöskään mikään uskonnollinen julistus sisäisen maailman harmonian tärkeydestä, vaan lähes tieteellistä havainnointia, inhimillisten tosiseikkojen ja aistimusten analysointia sekä asioiden olennaisiin rakenteisiin pureutumista.

Musilin mielestä on tahatonta komiikkaa koettaa oppineesti ja järkevästi tulkita suuria esseistejä ja muuntaa heidän elämänoppinsa elämäntiedoksi. Silloin liikutettujen liikkeestä on vaikea saada revittyä irti jotain sisältöä:

”Kaikesta jää jäljelle saman verran kuin meduusan herkästä värihohteesta, kun se nostetaan vedestä ja pannaan hiekkaan. Inspiroitujen oppi hajoaa tomuksi, kun inspiroimattomien järki sitä käsittelee, se on pelkkää ristiriitaisuuksia ja mielettömyyksiä, eikä sitä kuitenkaan ole oikein lupa sanoa hauraaksikaan ja elinkelvottomaksi, muutenhan norsustakin täytyisi sanoa, että se on liian hauras selviytyäkseen ilmattomassa tilassa, joka ei vastaa sen elinehtoja.”

Musilin mielestä on tahatonta komiikkaa koettaa oppineesti ja järkevästi tulkita suuria esseistejä ja muuntaa heidän elämänoppinsa elämäntiedoksi.

Esseetä ei pidä käsittää myöskään persoonalliseksi kokeeksi tai yritelmäksi. Sillä mies joka tahtoo totuutta, ryhtyy tutkijaksi. Mies, joka haluaa päästää subjektiivisuutensa valloilleen, rupeaa ehkä kirjailijaksi tai kriitikoksi. Mutta mitä tekisi mies, joka tahtoo jotakin siltä väliltä? Mikä tahansa moraaliohjekin tarjoaa esimerkkejä ”siltä väliltä,” vaikkapa yksinkertainen lause: Älä tapa.

Jo ensi silmäyksellä huomaa, että se ei ole mikään totuus mutta ei liioin subjektiivinen lausumakaan. Se on vaatimus, joka on sidottu uskonnon ja lakien dogmeihin. Romaanikirjailijat kertovat meille poikkeamista kertomalla vaikka rakastajansa ampuneesta kaunottaresta ja hajottavat taas kaiken subjektiivisuudeksi. Mielijohde tai kielto ei sano meille yhtään mitään, koska asioita on lopulta vaikea kytkeä korkeampiin voimiin, varsinkin arkitunnelmia, vaikka niitä kuinka koristelisi taustamusiikilla tai makuelämyksillä.

Tällaisiin pohdintoihin romaanin päähenkilö Ulrich ajautuu entisenä upseerina ja nykyisenä yliopistossa opettavana matemaatikkona. Hän kyllästyy olemiseensa ja päättää ottaa elämästä vuoden lomaa ratkaistakseen, mitä hän elämässään aikoo tehdä, mitä hän todella haluaa ja onko hänen elämällään enempää kuin maailmallakaan mitään tarkoitusta. Hän päättelee, että mikäli on olemassa todellisuudentajua, täytyy olla myös mahdollisuudentajua.

• • •

Voiko todellisuuteen suhtautua kuin tehtävään tai keksintöön? Vaikka Ulrich ottaa elämästään vuoden lomaa, pohjimmiltaan hän suhtautuu epäilevästi koko lomakäsitteeseen. Varsinkin siihen, että taide olisi lomaa todellisuudesta tai taide-elämysten jälkeen ihminen voisi palata virkistyneenä takaisin samoille vanhoille urilleen, joista hän taiteen avulla haki lomaa, yrittäessään edes hetkeksi päästä irti sieluaan kuihduttavista rutiineista.

Ulrich ottaa lomaa henkisestä elämästä, ei elämästä yleensä. Tänä päivänä kriitikolle tekee hyvää, jos hän voi ottaa lomaa kaikkialta pursuavasta taidepuheesta. Elämästä loman ottamisella Musil tarkoitti, että älyä ja herkkyyttä vastustavista dualismeista on päästävä eroon. ”Tunne” ja ”mieli” pitää sovittaa yhteen.

Tänä päivänä kriitikolle tekee hyvää, jos hän voi ottaa lomaa kaikkialta pursuavasta taidepuheesta.

Ulrich kysyy, mitä elämää se sellainen on, johon täytyy aina välillä puhkoa lomia. Alkaisimmeko maalaukseenkin pistellä reikiä siksi, että sen kauneus vaatii meiltä liikaa? Onko iankaikkiseen autuuteen muka varattu lomaviikkoja? Jopa ajatus nukkumisesta välillä kiusaa. Pitäisikö jokaisesta hetkestä yrittää pitää tiukasti kiinni, ettei se valuisi hukkaan? Vai onko elämään tarrautuminen sittenkin vain kuolemanpelkoa?

Usko, rakkaus, yksinkertaisuus ja hyvyys ovat kadonneet maailmasta. Tätä väittävät Ulrichin mielestä ne, jotka ovat huonoja matematiikassa. Onko maailman meno todellakin niin nurinkurista, että se pitää alinomaa kääntää ylösalaisin?

Riippuu siitä, tarkasteleeko sitä rationaaliseen järkeen luottavan insinöörin vai ihmistieteitä harjoittavan humanistin silmin. Tämä kaksijakoisuus on Musilin romaanin perusydin.

Entä mitä tarkoitetaan aikakaudella? Pitääkö se sisällään vuosisatoja vai vuosituhansia vaiko aikaa kouluiästä isoisäksituloon?

Tämä leveä, säätelemätön olosuhteiden virta olisi silloin Ulrichin mielestä suunnilleen yhtä kuin sekava sarja epätyydyttäviä yksittäisiä ratkaisuyrityksiä, joista oikea ratkaisu, kokonaisratkaisu, voisi sukeutua vasta kun ihmiskunta osaisi tehdä niistä yhteenvedon.

Mutta totuudella on aina vain yksi puku kerrallaan ja yksi tie, ja aina se on yhä heikommissa kantimissa. Totuuden puvussa on monta reikää parsimatta. Ensimmäisen kerran lähestyvän sodan ajatus välähtää entisen aktiiviupseeri Ulrichin mielessä hänen istuessaan raitiovaunussa joulukuussa 1913. Hän miettii, oliko Balkanilla todellakin sota vai eikö ollut?

Jonkinlainen interventio oli kyllä meneillään, mutta oliko se sotaa, sitä hän ei tarkkaan tiennyt. Oli niin paljon muitakin asioita kiehtomassa ihmiskunnan mieliä. Korkeuslennossa oli ennätys jälleen kerran lyöty, muuan neekeri oli päihittänyt valkoisen mestarinyrkkeilijän ja tullut maailmanmestariksi. Ranskan presidentti oli matkustanut Venäjälle; puhuttiin, että maailmanrauha oli uhattuna. Joku vastakeksitty tenori ansaitsi Etelä-Amerikassa niin suuria summia, ettei edes Pohjois-Amerikassa ollut sellaisista ikinä kuultukaan. Japanilaisia oli koetellut hirveä maanjäristys:

Puhuttiin, että maailmanrauha oli uhattuna.

”Sanalla sanoen, paljon kaikenlaista tapahtui, elettiin dramaattisia aikoja, nyt lopulla vuotta 1913 ja vuoden 1914 alussa. Mutta kaksi tai viisi vuotta aikaisemmin oli myös eletty dramaattisia aikoja, jokainen päivä oli tuonut sensaation tullessaan. Kuitenkin nyt jälkeenpäin pystyi vain hämärästi, jos lainkaan enää muistamaan, mitä silloin oikein tapahtui.”

Näitä Ulrich miettii kolistelevassa raitiovaunussa ja päätyy ajatukseen, että hyvinkin puolet uutisten raportoinnin täsmennyksistä saattoi jättää pois eikä kukaan huomaa mitään.

Yhdestä ja toisesta tapauksesta saattoi huoleti väittää, että sillä oli jo paikkansa historiassa tai tulisi varmasti olemaan. Sen sijaan ei ollut varmaa, oliko se tapaus edes tapahtunutkaan.

Oliko kyseessä vain sama ainainen tapahtumien meno, eikä kukaan todellisuudessa tiedä mistä ”historian tie” tulee ja minne se menee. Kuitenkin jotenkuten elää nuhjustellaan eteenpäin päivästä toiseen.

Nyt sata vuotta myöhemmin visuaalista kulttuuriteoriaa Aalto-yliopistossa opettava Max Ryynänen vertaa nykyistä taidemaailman pöhinää valtavan viestintätoimiston loputtomaksi pikkujouluksi.

Tämän politiikan, tieteen ja taiteen ’pöhinän’ edessä jokainen sukupolvi kysyy kummissaan: kuka minä olen ja keitä minun edeltäjäni olivat? Ennemmin sopisi kysyä: missä minä olen? ja otaksua edeltäjistään, etteivät he olleet toisenlaisia, vaan toisissa paikoissa ja kenties hieman erilaisissa tilanteissa hieman erilaisten olosuhteiden keskellä. Lopultakin ihminen tekee historiaa vain hätätilassa, kun jokin häiritsee jokapäiväistä elämänmenoa. Jokaisen sukupolven perustunto on, että maailma on pilattu juuri ennen meidän syntymäämme? Siksi jokaisen sukupolven on vain yritettävä selviytyä edellisten sukupolvien jättämästä sekasorrosta.

Lopultakin ihminen tekee historiaa vain hätätilassa, kun jokin häiritsee jokapäiväistä elämänmenoa.

• • •

Ulrichin mielestä liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti elävässä yhteiskunnassa jokaisen kunnon kansalaisen pitäisi rukoilla päivittäin kilpailukyvyn nimissä: Herra, oi minun Jumalani, myönnä minun hengelleni tuotantoluotto!

Jokainen uskontunnustus on pohjimmiltaan vain yksi luotonsaannin erityistapaus, olipa kyseessä mikä uskonsuunta tahansa. Rakkaudessa ja liikeasioissa, tieteessä ja pituushypyssä, kaikessa täytyy uskoa voidakseen voittaa ja saavuttaa jotakin. Tämä koskee kaikkia elämänalueita. Jos uskosta tulee tilittämätön ja katteeton, se kulutetaan pian loppuun ja siitä puolestaan seuraa pian romahdus. Aikakaudet ja valtakunnat menevät nurin aivan samoin kuin liikeyrityksetkin luottonsa menetettyään.

Musil kutsuu Itävalta-Unkaria Kakaniaksi, joka oli 1910-luvulle tultaessa ensimmäinen maa, jolta Jumala otti pois luoton, elämänhalun, uskon itseensä ja jokaiselle sivistysvaltiolle ominaisen kyvyn levittää hyödyllistä kuvitelmaa, että sillä on velvoittava tehtävä:

”Kakania oli viisas maa ja sen suojissa eli sivistyneitä ihmisiä. Niin kuin kaikki sivistyneet ihmiset joka puolella maailmaa nämäkin ravasivat neuvottomina edestakaisin keskellä suunnatonta kuohuntaa, jossa oli sekaisin hälinää, vauhtia, uudistuksia, oikeusjuttuja ynnä muuta, mitä elämämme optisakustiseen maisemaan vielä kuuluu. Kaikkien muiden tavoin hekin lukivat ja kuulivat joka päivä kymmenittäin pöyristyttäviä uutisia ja olivat valmiit niistä kiihtymään, jopa asioihin puuttumaankin, mutta siitä ei tullut mitään, sillä silmänräpäystä myöhemmin ärsyke oli jo häipynyt tajunnasta uudempien tieltä.”

Ulrich panee merkille, miten kakanialaiset tuntevat kaikkien muiden tavoin elävänsä keskellä murhia, tappoja, intohimoja, uhrimieltä ja suuruutta. Tämä kaikki tapahtuu heidän ympärilleen muodostuneessa vyyhdessä, mutta he itse eivät pääse osallistumaan näihin seikkailuihin. Ne ovat heidän silmiensä edessä tarjolla, mutta eivät oikeasti saatavilla. He istuvat vankeina konttoreissa ja muissa ammatinharjoituslaitoksissa. Kun he illansuussa pääsevät vapaalle jalalle, eivät he osaa enää käyttää latautunutta jännitystään mihinkään. Ja niin se räjähtäen purkautuu huveihin, jotka eivät heitä huvita.

Kulttuurihenkilötkään eivät enää tiedä Kakaniassa, miten esitetään luotettavaa tai petoksellista. Tai mitä virkaa oli heidän hymyillään, huokauksillaan, ajatuksillaan: mitä varten he olivat ajatelleet, mitä varten hymyilleet?  Heidän mielipiteensä ovat sattumaa, makunsa ja taipumuksensa heillä oli ollut iät ja ajat. Jotenkin kaikki on jo ilmassa, valmiina kuin muotti, jonka sisään juostaan päätä pahkaa, eikä ole mitään, mitä he voisivat kaikesta sydämestään tehdä tai jättää tekemättä, koska ei ole olemassa heidän ykseytensä lakia.

Kulttuuri-ihmiset muistuttavat miestä, joka näkee vararikon väistämättä tulevan ja syyttää aikaa, jona hänet on tuomittu elämään, vaikka hän elää siinä yhtä mielellään kuin kuka tahansa.

Kulttuuri-ihmiset muistuttavat miestä, joka näkee vararikon väistämättä tulevan ja syyttää aikaa, jona hänet on tuomittu elämään, vaikka hän elää siinä yhtä mielellään kuin kuka tahansa. Muiden tavoin hän syöksyy jokaisen muutosta lupaavan aatteen helmaan kuin ainakin ihminen, jolla ei ole mitään menettävää.

Voiko ihmiskunta päästä koskaan eroon luomastaan tuhoisasta talous- ja kulttuurijärjestelmästä? Tai täsmällisemmin: Ehtiikö se asettaa enää mitään vähemmän tuhoavampaa tämän nykyisen voitonnälkäisen hirviön tilalle? Voivatko aatteet, uudet ajatukset tai taide pelastaa maailman ja ihmiskunnan tuholta?

Kenraali Stumm vastaa Ulrichille kielteisesti, koska nykyiselle aikakaudelle on suotu paljon suuria aatteita ja jokaiselle aatteelle saman tien vielä vasta-aatekin. Kaikki on yhtä helvetin sotkua. Ajassamme ovat yhtä lailla kotonaan individualismi ja kollektivismi, nationalismi ja internationalismi, sosialismi ja kapitalismi, imperialismi ja pasifismi, rationalismi ja taikausko.

Kenraalin mielestä tilanne näyttää yhtä luonnolliselta aatteiden osalta kuten on olemassa yö ja päivä, kuuma ja kylmä, rakkaus ja viha sekä ihmisruumiin jokaisen koukistajalihaksen parina on sen kanssa erimielinen ojentajalihas.

Tämä tilanne on kenraalin mielestä kaukana rakkauden tavoitteesta, joka ei tyydy lepäämään vastakohtien ristiriitaisella tyynyllä, vaan hellyydenkaipuussaan se tahtoo ykseyttä, jossa ristiriitoja ei ole.

Kenraali ei pääse aatteiden sekamelskasta selvyyteen, vaikka antaa laatia luettelon ”aatteiden komentajista,” jotka viime aikoina ovat johtaneet voittoon suurehkoja aatteiden armeijoita. Hankaluutena on vielä se, että aatteilla on taipumusta yhtenään loikata vihollisen puolelle ja taas takaisin…

Tämä on kolmiosaisen esseesarjan ensimmäinen osa. Seuraavat osat ilmestyvät vuoden 2023 puolella.

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja-kriitikko-kirjailija.