Viime vuosina on noussut useassa yhteydessä esiin, kuinka kimmeltävää tekstiilitaide on tällä hetkellä. Pehmeät taiteen materiaalit lohduttavat, kun toistuvat kriisit huojuttavat turvallisuuden tunnetta ja elämän jatkumista maapallolla.

Tekstiili voi olla hoivan kudelma, ansalankojen verkko tai ruumiillinen veistos, joka sisältää merkityksellisten lähitulevaisuuksien tekstuureja. Se voi näyttää paikallisten maisemien muotojen kuvakudoksen, täynnä historian kangastuksia, joihin katse lankeaa helposti.

Suuri seinälle ripustettu kudonnainen herättää halun koskettaa sen pintaa ja kietoutua siihen. Se tuo mieleen feministisen hoivan ja levon teemat. Ryijyjä käytettiinkin pitkälle 1900-luvun alkuun rekien ja veneiden peittoina, koska ne lämmittävät muita vaihtoehtoja paremmin kylmissä ja märissä olosuhteissa.

Tekstiilitaiteen perinteessä on ollut tyypillistä käsityöläisyys, yhdessä kutominen, ekologiset materiaalit ja sukupolvelta toiselle välittyvät kuvioinnit. Ala avaa historiallisen perspektiivin tämän hetken keskeisiin feministisiin keskusteluihin, joissa kestävät työtavat ja materiaalit, eri taustaiset tekijät ja näkökulmiltaan monimuotoinen paikallisuus ovat läsnä.

Tekstiilitaiteen perinteessä on ollut tyypillistä käsityöläisyys, yhdessä kutominen, ekologiset materiaalit ja sukupolvelta toiselle välittyvät kuvioinnit.

Teollinen vallankumous ja kapitalistinen työnjako alkoi Englannissa nimenomaan tekstiilituotannon muutoksesta höyrykoneiden ja kutomakoneiden yleistyessä. Se oli 1700-luvulla epäonnistumisien sarja. Ensimmäinen kutomakoneille rakennettu tehdas Manchesterissa paloi tuhopoltossa ja sytyttäjiksi epäiltiin käsityöläisiä, jotka suhtautuivat oman alansa mekanisoitumiseen kriittisesti.

Teollisen ja kapitalistisen tuotannon aika on tekstiilitaiteen pitkää historiaa tarkastellessa ollut melko lyhyt, koska tekstiilejä on kudottu jo kivikaudella. Lisäksi käsityöläisyys on alalla säilynyt koko teollisen tuotannon ajan erityisesti ryijyjen ja mattojen tekemisessä.

Sirpa Varis, Nimetön, 2022. Kirjonta kankaalle: lanka, kangas, helmi, 17×16 cm. Kuva: Sirpa Varis

Historian kangastuksia voi tulkita myös suomalaisista koristeryijyistä, koska niiden perinne alkaa jo 1700-luvulta. Ryijyjen aiheet ovat historiallinen osoitus siitä, että kuvamallien toistaminen on pitkään jatkunut inhimillisen esteettisen kulttuurin ilmiö. Suomalainen ryijyperinne on merkittävä taiteellinen käsityöläisyyden muoto, jossa käytettiin lähiseudun materiaaleja ja jonka piirissä luotiin kuvakudoksien toistamisen lisäksi myös omaleimaisia paikallisia tulkintoja niistä.

Kustaa Saksi, Arachne’s Web, 2013, sarjasta Hypnopompic. Jacquard-kuvakudos, 243×170 cm. Kuva: Jussi Tiainen

Barokki oli ensimmäinen suomalaisten ryijyjen kuvioinnissa esiintynyt tyylisuunta, joka oli yleinen 1700-luvun loppuun asti. Barokkityylisten ryijyjen väriasteikko oli punavihreä ja pohjalta tumma. Yleisiä kuvioaiheita olivat kasvit, kuten tulppaanit ja palmetit (palmunlehtiä esittävä viuhkamainen kuvio). Toisinaan ryijyihin kuvattiin heraldisia eläinaiheita. Työskentelyolosuhteet vaikuttivat merkittävästi ryijyjen ulkonäköön. Asumisolojen niukan valon takia tekstiileille leimallisia olivat selkeät kuviot ja kirkkaat värit. Materiaali oli lähes aina kaksinkertaiseksi kudottu villalanka. Tekstiilien leimuavat värit luotiin kasvivärjäyksellä. (Sopanen & Willberg 2008, s. 24–29; Sihvo 2009, s. 45, 165–180, 214–216)

Säätyläisryijyt jäljittelivät tarkasti ajan muotityylejä, mutta niistä tehtiin omaperäisiä paikallisia tulkintoja kansanomaisemmissa talonpoikaisryijyissä. Uudet tulkinnat syntyivät barokkikuvioiden yksinkertaistuksien ja eri paikkakunnille tyypillisten kudontatekniikkojen ansiosta. Kokemäenjokilaaksoon jäi elämään barokin tulppaaniaihe. Satakunnassa ryijyn väritys muuttui rokokootyyliin vaaleaksi, mutta Hämeessä kuvioinnin tumma pohja säilyi. Saarijärven seudulla olivat yleisiä elämänpuu- ja ihmiskuviot. Längelmäellä puolestaan suosittiin sydän-kannuksenpyöräaihetta (jälkimmäinen on kahdeksankanta, joka on aikoinaan symboloinut muun muassa aurinkoa). (Sihvo 2009, s. 96–109, 136–137, 172, 175, 199)

Nykyistä feminististä taiteen materiaaleja ja resursseja koskevaa keskustelua olisi hyvä kytkeä enemmän historiaan. Uusmaterialismin ja jälkihumanismin piirissä tehtyjä huomioita taiteen kestävästä ja paikallisesta tekemisestä ei ole keksitty tyhjästä viime vuosikymmeninä, vaan niillä on pitkä teollisen ja kapitalistisen tuotannon rinnalla elänyt historia eri taiteenlajien piirissä. Tekstiilitaiteessa aiheet ovat voimakkaasti läsnä.

Vedenalaiset tekstuurit: Sirpa Varis

Sirpa Varis (s. 1985) on turkulainen taiteilija, jonka tekstiiliteokset olivat nähtävillä Fokus-näyttelyssä Turun B-galleriassa 17.8.–4.9.2022. Näyttely sisälsi pieniä yksityiskohdiltaan eksessiivisiä kirjontateoksia, mihin sen nimi viittaa. Huomion kiinnittäminen teosten tekstuureihin niiden kokonaisuuden sijaan on ilmiö, johon näyttelyn teokset kutsuivat katsojaa.

Kuvassa näkyvän kirjontateoksen pinnan käsinkosketeltavuus ja tekstuurin kohoumat ja painaumat ovat hyvin konkreettinen tulkinta vesikasvista, mikä välittyy myös katsojalle kokemuksellisesti. Inspiraatio teokseen on syntynyt Saaristomerellä Seilin saarella, jossa kasvaa vedenalaisia rakkolevämetsiä.

Sirpa Varis, Nimetön, 2022. Kirjonta kankaalle: lanka, kangas, helmi, 38x28cm. Kuva: Sirpa Varis

Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa kluuttikannellaan kolmiulotteisen vaikutelman luovassa runovalikoimassa Lemmonommel (2021): ”Lukeminen on meille myötäsyntyistä. / Herkkyys kuvioiden takana piilevän merkityksen lunastamiseen / juontaa vanhasta tarpeesta erotella ympäristön tekstuureja / kuin siihen olisi kulloinkin kätkettynä jotain.” (s. 7)

Teksti kuvaa hätkähdyttävän tarkasti Variksen tekstiiliteoksen välittämää tunnetta siitä, että sen tekstuurit ja muodot hehkuvat jotain kätkettyä ja käsinkosketeltavaa merkitystä. Kokemuksessa on jotain samaa kuin lähiluonnon muotojen ja materiaalien havaitsemisessa, jolloin erityisesti eri elementtien rosoisuuden, pehmeyden ja kovuuden tunnistaa jo hämmästyttävän kaukaa.

Tennilän kirjan nimi tuntuu sisältävän viittauksen siihen, että sana kirjoittaa on alun perin tarkoittanut kuvioimista ompelemalla, piirtämällä tai leikkaamalla. Kirja puolestaan on tarkoittanut koristekuviota tai merkkiä. Toisinaan myös runoilijan luoma lemmonommel perustuu sanojen ja säkeiden yhteen kutomiseen ja toiminnasta esiin nousevien symmetristen palindromien kuvioihin. (Häkkinen 2013, s. 434, 436)

Variksen teosten katseleminen johdattaa aistimaan ainutlaatuisen käsinkosketeltavasti lähiluonnon sammalia, jäkäliä ja maiseman muotoja. Se avaa tuttujen elinympäristöjen tekstuurien havainnointiin uusia tapoja.

Kaikki Variksen tekstiiliteosten materiaalit ovat kierrätettyjä tai löydettyjä. Ne on hankittu kirppareilta, vanhoja esineitä purkamalla, ilmaislaareista tai lahjoituksina. Materiaalien hankkiminen tällä tavalla määrittää myös sitä, millaisia teoksista voi tulla. Ostamiseen liittyvän loputtoman valinnanvapauden sijaan kierrätettyjen ja lahjoitettujen materiaalinen käyttö rajaa teosten kuva-aiheita.

Variksen yksityiskohtaisissa teoksissa näkyy se, että kirjonta on fyysistä työtä, jolloin pienenkin yksittäisen työn tekeminen voi viedä kuukausia.

Variksen yksityiskohtaisissa teoksissa näkyy se, että kirjonta on fyysistä työtä, jolloin pienenkin yksittäisen työn tekeminen voi viedä kuukausia. Kierrätysmateriaalien käyttö, uniikit kuvioinnit ja mallien suunnittelu osana työskentelyprosessia tarkoittaa ajan uhraamista laajamittaisesti teoksien tekemiseen.

Kulttuurin kuvioinnit: Kustaa Saksi

Kustaa Saksi (s. 1975) on Amsterdamissa työskentelevä taiteilija, joka näyttely Aura oli esillä Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa 17.6.–9.10.2022. Näyttelyn nimi viittaa migreenin auroista syntyneisiin kuvioihin, jotka ovat olleet osa Saksin havaintomaailmaa 7-vuotiaasta asti. Saksi on suunnitellut seinävaatteiden kuvakudokset digitaalisessa ympäristössä ja niiden tekstuurit perustuvat pikseleistä koostuviin kuviin. Hän on toteuttanut ryijyt Tilburgissa sijaitsevan tekstiilimuseon yhteydessä olevan TextielLabin kutomakoneilla ja insinöörien avustuksella.

Kustaa Saksi, Mythology-sarjan näyttelynäkymä. Kuva: Jussi Puikkonen

Työskentelyssä on yhteys tekstiilitaiteen teollisen tuotannon traditioon. TextielLab on paikka, jossa luodaan erityisesti valtavan kokoisia uniikkiteoksia, joiden kutominen käsin veisi vuosikymmeniä. Kudontakoneet mahdollistavat massiivisten seinävaatteiden tekemisen, joista hyvä esimerkki on Saksin suunnittelema 26 metriä pitkä seinävaate Saaristo EU:n neuvoston kokouspaikkaan Europa-rakennukseen Brysselissä.

Saksin kudonnaisten tekstuurit jäljittelevät mielen liikettä erilaisten tietoisuuden tilojen välillä. Kudonnaiset pureutuvat havaintoon, mutta kuvaavat sitä enemmän havaitsijan psykologisesta ja biologisesta näkökulmasta käsin. Arachne’s Web -seinävaate on osa sarjaa, joka käsittelee unen ja valveillaolon välitilaa. Teos Attack puolestaan heittää katsojan silmille keltaisella pohjatekstuurilla aurallisen migreenin kuvioinnin, joka näyttää häkellyttävän paljon kartan pohjapiirrokselta. Teosten kuva-aiheet ovat moninaisia ja vaikuttavia, mutta yhteistä niille on se, että ne perustuvat inhimillisessä havainnossa tai kulttuurissa toistuviin kuvioihin.

Saksin kudonnaisten tekstuurit jäljittelevät mielen liikettä erilaisten tietoisuuden tilojen välillä.

Miltä Eurooppa näyttää 2000-vuoden kuluttua? Suurikokoinen teos Maailma odottaa (2017) pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Saksi on tehnyt teoksen yhdessä turkulaisen taiteilijaryhmä IC-98 kanssa. Teoksen kuvakudokseen on istutettu siemeniä, joilla saattaisi olla mahdollisuus selvitä neljä astetta lämpimämmässä ilmastossa kuin nyt.

Teoksen aihe on ristiriidassa näyttelyn esittelyvihossa esitetyn väitteen kanssa, että nykyisin yhteiskuntamme on täysin teollistunut emmekä voi elää ilman fossiilisia energialähteitä käyttävää teknologiaa ja koneita. (Saksi, 2022) Nimenomaan tekstiilitaiteen historia osoittaa, että teollinen ja kapitalistinen tuotantotapa on kestänyt varsin lyhyen aikaa. Tuotantotapa vaikuttaa tekstiiliteosten materiaaleihin, kokoon ja siihen miten nopeasti ne valmistuvat, mutta riippuvuus tietystä tuotantotavasta tai talousjärjestelmästä, johon se tukeutuu, ei ole automaattista, vaan perustuu aina kulttuuriseen valintaan.

Tekstiili nykytaiteessa: Louise Bourgeois

Gropius Bau -museon näyttely The Woven Child Berliinissä on ensimmäinen laaja retrospektiivi, joka keskittyy ranskalaisen kuvanveistäjä Louise Bourgeois’n (1911–2010) tekstiiliteoksiin. Näyttely avaa tekstiilitaiteen käsitetaiteellista ja veistoksellista potentiaalia. Bourgeois’n taiteellinen ajattelu on hienostunutta. Halun ja julmuuden kudelmat kietoutuvat näyttelyssä toisiinsa erottamattomasti.

Bourgeois’n seksiä, hoivaa ja traumaa käsittelevät veistokset näyttävät ruumiin alati muotoutuvana ja jaettuna tilana, jossa on jotain julmaa. Samalla juuri muuntuva ja jaettu ruumis on elossa ja voi tuntea myös nautintoa. Jatkuvassa muutostilassa olevan ruumiin ristiriitaista suhdetta muistiin tuodaan esiin hienovaraisin tavoin. Ruumis muistaa sille annetun rakkauden ja hoivan, mutta myös väkivallan ja julmuuden. Ruumis kantaa muistoja aiemmista eri ikäkausien minuuksista, joista joudumme luopumaan pitkin elämää. Lapsi tai teini ei voi olla aikuinen.

Bourgeois’n seksiä, hoivaa ja traumaa käsittelevät veistokset näyttävät ruumiin alati muotoutuvana ja jaettuna tilana, jossa on jotain julmaa.

Bourgeois osoittaa, että ruumiilta ei voi kätkeä asioita, jotka kieleltä voi kätkeä. Jostain syystä rakkaus ja hoiva yhdistetään kulttuurisissa kertomuksissa lähinnä vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen. Se on niiden yhteydessä hyvin merkittävä asia. Samalla se on kuitenkin yhtä merkittävää romanttisessa rakkaudessa, jossa halun ja hoivan säihkyvä yhteen kietoutuminen on yhtä aikaa nautinnollista ja turvallista. Turvallisuuden puuttuminen näkyy Bourgeois’n veistoksissa väkivaltaisesti kuvattuina ja traumatisoituneina ruumiina. Ilman rakkautta lapsen tai aikuisen ruumiin on lähes mahdoton tai ainakin vaikea selvitä.

Louise Bourgeois, Untitled, 2002. Ryijy ja alumiini, 45,7×30,5×30,5 cm. The Easton Foundation/VG Bild-Kunst, Bonn 2021. Kuva: Christopher Burke

Veistoksien ruumiit ovat epäselviä. Niissä on jotain sukupuolta korostavaa ja samalla sitä ironisoivaa, mikä (kirjaimellisesti) purkaa sukupuoleen liittyvää yksioikoista ajattelua.

Käsitetaiteen näkökulmasta Bourgeois’n näyttelyn vangitsevin teos on installaatio Ode à l’oubli (”Oodi unohdukselle”, 2004: ks. linkki), joka koostuu seinälle asetetusta 36:sta tekstiililitografiasta. Ne ovat kirjan sivuja. Teos käsittelee muistamisen ja unohtamisen monimutkaista suhdetta. Kirjan sivut koostuvat erivärisistä geometrisista kuvioista ja kuva-aiheista. Tekstiä on ainoastaan kirjan kahdella sivulla, joista toisessa lukee: ”The return of the repressed”. Tämä tuntuu viittaavan siihen, että kirja kuvaa kulttuurissa sivuun jääneitä asioita.

Bourgeois’n tekstiilikirja ottaa suhteen teksti (text) -sanan etymologiaan monikerroksellisesti. Sana johtuu latinan verbistä texere, joka tarkoittaa ’kutoa’, ’punoa’ ja ’liittää yhteen’. Samaa latinalaista juurta on sana tekstiili (textile).(Ks. Douglas Harper, Online Etymology Dictionary)

Kirja yhdistää tekstin ja tekstiilin etymologiset merkitykset saumattomasti. Litografiat ovat kauniin pastellinsävyisiä ja muodoltaan vaihtelevia. Osa niistä näyttää kasveilta ja bakteereilta. Osa puolestaan toistaa geometrisia kuvioita.

Kenties unohduksen kirja on oodi olioille, jotka eivät ole vielä olemassa kielessä. Tämä tulee mieleen kirjan toisesta lauseesta: ”I had a flashback of something that never existed”.

Louise Bourgeois, The Woven Child, installaationäkymä, Gropius Bau, 2022. The Easton Foundation/VG Bild-Kunst, Bonn 2022. Kuva: Luca Girardini

Kirjoittaja on esseisti ja kirjailija, joka käsittelee työskentelyssään taiteenlajien hybridisyyttä, konkreettisia utopioita ja muutosta.

Kirjallisuus

Kaisa Häkkinen, Nykysuomen etymologinen sanakirja. Kotimaisten kielten keskus, 2013.

Kustaa Saksi, Aura. Aboa Vetus Ars Nova, 2022.

Pirkko Sihvo, Rakas ryijy: suomalaisten ryijyt. Tekstin englanninkielinen käännös: Jüri Kokkonen. Museovirasto / Suomen kansallismuseo, 2009.

Tuomas Sopanen ja Leena Willberg, Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778–2008. Lönnberg Print, 2008.

Olli-Pekka Tennilä, Lemmonommel. Poesia, 2021.