Työskentelin viime kesän aikana apurahalla, joten minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollisuus pitää myös jonkinlaista kesälomaa. Kun kerroin tästä kuulumisia vaihtaessa, standardivastaus kuului: ”Mitäs suunnitelmia? Mitään reissuja tiedossa?” En ollut suunnitellut matkoja. Kyse ei ollut mistään periaatepäätöksestä, niin vain oli käynyt. Silti suunnitelmista kysyttäessä tuntui, että kun ei ollut menossa ”reissuun”, ei oikeastaan viettänyt ”oikeaa lomaa”, ja sama olisi itseasiassa vaan jatkaa työskentelyä.

Loma ei ole Suomessa keskiluokkaisten ihmisten mielissä loma, jollei matkusta ulkomaille.

”Eihän työelämästä muuten palaudu, ellei välillä pääse pois”, kuuluu ihmisten usein huokaama selitys. Ja mikäs siinä. Voisi myös kysyä, eikö vallitsevia olosuhteita voisi muuttaa, ettei niitä tarvitsisi koko ajan paeta. Jatkuva lentely nykymittakaavassa on joka tapauksessa tuore keksintö, joten itsestäänselvyytenä tarvetta ei voi pitää.

Eikö vallitsevia olosuhteita voisi muuttaa, ettei niitä tarvitsisi koko ajan paeta.

On tyhjänpäiväistä moralisoida kanssaihmisten lomailua, jos lomailun tarve on kuitenkin nykypäivän työelämän ja kapitalismin tuottama tunne. Silti en voinut Instagramin lomavideoita katsoessani olla ajattelematta Keski-Euroopan ennätyshelteitä, ja miettimättä, onko ihan niin pakko päästä sinne neljänkymmenen asteen käristyskupoliin Kreikkaan, kun maailma palaa. Katsoja toki tietää, että lomahetkivideoiden ulkopuolelle jää sellaisia asioita, kuten ennätyshelteisiin läkähtyminen, pelko ihon palamisesta, saastunut merivesi ja uupumus, jota ei lomallakaan pääse pakoon.

Tällaisia ajatuksia esitettiin viime kesänä ARS22-näyttelyyn kuuluneen Sun & Sea -oopperaperformanssin libretossa. Sen hyvinvoivat hahmot olivat tulleet rannalle rentoutumaan, mutta eivät pääse pakoon huolestuneiden tai kuluttamisen ympärillä pyörivien ajatusten luupista. Paradoksaalisesti esitys itsessään oli eräänlainen lomaresortti, josta mieleen jäi musiikin sijasta ennen kaikkea se, miten paljon Instagram-kuvia ihmiset sieltä ottivat.

• • •

Luokkaa ja lomamatkoja käsitteli myös Ruben Östlundin Triangle of Sadness -elokuva, joka sijoittuu luksusristeilylle. Satiirin karikatyyrimaiset hahmot ja kärjistetty huumori muistuttavat M/S Romantic -sarjasta ja Monty Pythonista. Superrikkaat tekevät mitä haluavat, eikä palvelualttiilla henkilökunnalla ole lupaa kieltäytyä pyynnöistä.

Rikkaat tietävät, että eivät tee mitään merkityksellistä – ”I sell shit!” – ja turruttavat oloaan samppanjaa kittaamalla. Niin ikään sosialistisesta vallankumouksesta haaveileva alkoholisoitunut kapteeni ei liikuta evääkään, kun laiva joutuu keskelle vaarallista myrskyä, vaan jatkaa dokaamista ja väittelyä kommunismista. Uppoavan laivan ilmapiiri rinnastuu ilmeisellä tasolla ilmastonmuutokseen, jonka edessä ihmiset toteavat, että huonostihan tässä käy, eikä minun toimintani ainakaan paranna asiaa, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Huonostihan tässä käy, eikä minun toimintani ainakaan paranna asiaa, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Triangle of Sadnessia on kehuttu ja arvosteltu sen tavasta löylyttää rikkaita. Esimerkiksi Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen Mikä meitä vaivaa? -podcast kritisoi, Eetu Virenin ajatuksia mukaillen, elokuvan luokkaristiriitojen kuvausta. Heidän mukaansa elokuva alleviivaa superrikkaiden hirveyttä. Tarinassa ”paha saa palkkansa” ja yleisö voi tuntea nautintoa, kun oikeus tapahtuu.

Elokuvan maailmankuva on kuitenkin nyansoidumpi, sen ristiriidat ratkaisemattomampia. Hyvää tai pahaa ei ole: kaikki sen hahmot ovat omalla tavallaan epämiellyttäviä ja silti sympaattisia. Esimerkiksi somevaikuttaja Yaya on laivalla harvoja matkustajia, joka pyrkii olemaan mukava ihmisille, juttelee iloisesti laivan työntekijöille, ja bailaa yksinäisen rikkaan miehen kanssa. Vaikuttaja ei ole ”oikeasti vauras”, vaan oman persoonan myymiseen ja vaihtuviin keikkoihin perustuvan hustlaamis-talouden yrittäjä, joka on ulkonäköpääomansa ansiosta päässyt esittelemään äveriästä elämäntyyliä alustoilla. Epävarmuus hyvinvoinnista muistuttaa kuitenkin prekaarien kulttuurityöläisten huolia. Mallipoikaystävältään hän tivaa, pystyykö tämä elättämään hänet, mikäli tämä tulee joskus raskaaksi eikä kykene työskentelemään.

Raha ja varallisuuden epätasainen jakautuminen ohjailee kaikkia suhteita, paitsi sitten kun raha menettää merkityksensä. Kun pelastusvene rantautuu autiolle saarelle, voimaan asettuu kilpailu perushyödykkeistä. Taidoillaan vallan itselleen ottava vessatyöntekijä osoittautuu yhtä mielivaltaiseksi, kuin työntekijöitä aiemmin kyykyttäneet oligarkit. Lopulta vaelluksella maasta alkaa löytyä muovituoleja. Kävelymatkan päässä on lomaresortti, ja haaksirikkoutuneet ovat vain larpanneet Kärpästen herraa autiolla saarella. Työläinen voi hallita tilannetta enää tekemällä murhan.

Asetelmasta tulee mieleen Claude Chabrolin La Cérémonie -elokuva, jota ohjaaja kutsui kieli poskessa ”marxilaiseksi”, jättäen käsitteen avoimeksi. Siinäkin palvelijan tekemä raaka murha näyttäytyy hetkellisestä jouissancestaan huolimatta epätoivoisena eleenä, joka ei pelasta tekijäänsä vallitsevilta olosuhteilta, vaan pikemminkin näyttää niiden umpikujamaisuuden. Mitä tahansa, jotta pääsisi edes hetkeksi pois sietämättömän arkitodellisuuden ikeestä.

Iida Sofia Hirvonen on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kirjailija, jonka esikoisproosateos Radalla ilmestyi keväällä 2022.

Kuva: Santtu Mäkelä