ANTI – Contemporary Art Festival 13.–18.9.2022.

Kuopiossa vuosittain järjestettävä Anti Contemporary Art Festival on kansainvälinen paikkasidonnainen nykytaiteen festivaali. Festivaalilla jaetaan maailman ainoa kansainvälinen live art -palkinto, jonka saajaehdokkaat esittelevät teoksensa festivaalin Shortlist LIVE! -ohjelmistossa.

Tänä vuonna tapahtuma järjestettiin 21. kerran. Lähes viikon kestävä festivaali levittäytyi Kuopion tiiviille keskusta-alueelle ja sen rakennuksiin, kuten torille, kirjastoon, kaupungintalolle, taidemuseoon ja Kallaveden rannalle.

Tämä essee ja kritiikki on syntynyt lyhyellä residenssijaksolla Kuopiossa kokemuksellisuuden, aistimisen, ja luetun yhdistämisen sekä olemisen ja vuorovaikutteisten suhteiden vaikutuksesta. Kohdennan ajatteluani muutamiin festivaalin aikana esiin nousseisiin teemoihin, joista selvimmin korostuu unelmointi hierarkkisten ja tuhoavien käytänteiden uudelleenjärjestämisestä ja/tai niiden epäämisestä olemisen ja kasvun mahdollistajana.

Tarinat, todellisuudet, tulevaisuudet – kehotus unelmointiin

Ihminen elää tarinoista. Selviytymisemme läpi historian on perustunut ja tulee perustumaan tarinankerronnalle; siis aivojemme kykyyn kuvitella ja yhdistellä tietoa sekä sisäiseen paloomme ja tarpeeseemme kuunnella, kehittyä ja kuulua johonkin tarinoiden kautta.

Menneillä, nykyisillä ja tulevilla representaatioilla sekä sillä, kuinka, milloin, kenen toimesta ja millä mittakaavalla ihmisyyttämme leimaavat tarinat esitetään, on valtavan suuri merkitys. Tarinoiden äärellä on paitsi nautittu ja kuuluttu yhteen, myös pelätty, vihattu, hallittu, sorrettu ja tietoisesti tuhottu toiseuttamisen, vieraantumisten sekä vieraannuttamisen kautta.

Tarinoilla ja niiden kautta välittyvillä erilaisilla todellisuuksilla on välitetty ja yhä välitetään sekä toistetaan uskomuksia, perintöä, utopioita, painajaisia ja emootioita. Todellisuuksien representaatioiden ja narratiivien yhteiskunnallista, poliittista, kulttuurista ja sosiaalista aspektia sekä niihin liittyviä valta-asetelmia ja -kysymyksiä ei voida siis sivuuttaa ja ne ovat esillä myös ANTI-festivaalilla.

Selviytymisemme läpi historian on perustunut ja tulee perustumaan tarinankerronnalle.

Myöhään perjantai-iltana kävelen pimeillä kaduilla ja pohdin eksymisen mahdollisuuksia. Black on Black on Zinzi Minottin (UK) videota ja tanssia yhdistävä sooloteos, joka tutkii kehollisia arkistoja sekä osoittaa systemaattista mustan kulttuurin ulossuljentaa pois taidehistorian kaanonista.

Esityksessä VR-Konepajalla kaksikanavaiselle näytölle heijastuu kavalkadi diasporaan viittaavista kuohuvista meren aalloista, siirtomaavallasta, Minottista tanssimassa, Ascania-risteilyaluksilta poistuvista mustista ihmisistä. Minott liikkuu korostetun hitaasti lavan laidasta laitaan, näyttöjen ohi. Kun hän saapuu lavan etuosaan, hänen silmänsä ovat täynnä mustaa ja poskipäät kuin palaneen, mutta elinvoimaisen tuhkan peitossa. Minott aloittaa toisteisen mustilta tanssijoilta ja taiteilijoiden verkolta saadun kehollisen arkiston koreografian, jonka kesto on uuvuttava.

Väsymys liikkeiden ja oletetun toistamisesta pyyhkii lopulta taiteilijan pois lavalta. Yleisö jätetään katsomaan tyhjää lavaa ja luuppavia videoita, joiden kanssa soi teosta varten tilattu Gaikan säveltämä partituuri. Performanssin saralla teko on rohkea ja korostaa Minottin tutkimaa hylkäämistä.

ANTI-festivaalilla palaan toistuvasti pohtimaan tarvetta sitoa ja määritellä todellisuutta: niin sanottuun kovaan tieteeseen perustuvat laskennalliset kaavat, mitattavuus ja toistettavuus aitona pidetyn todellisuuden jäljittämisessä tuntuvat yhä enemmän absurdeilta. Kenen todellisuus määrittyy todellisuudeksi? AALTO-yliopiston tutkijat Riikka Haapalainen, Tiina Pusa ja Tomi Slotte Dufva puhuvat festivaalin Meet the makers -tilaisuudessa ajatuksesta taiteen ja elämän saalistavista praktiikoista.

Hapuileva ajatus kuvaa osuvasti nykyelämän mentaliteettia, jossa hengissä säilyminen ja luontaisen utelias suhtautuminen ympäristöön on jalostunut kapitalistiseksi tiedon/tulon/aseman jahtaamiseksi. Omia intentioita ja intressejä muiden kustannuksella palvelevien predatoristen mallien ja tottumusten normalisoidun aseman purkaminen ja resilienssin kasvattaminen on kuitenkin mahdollista ja katson, että taiteella on tässä(kin) merkittävä rooli.

Festivaali nojaa pohdintoihin paikan merkityksellisyydestä.

Samassa tilaisuudessa festivaaliin Imagining future bodies -teoksellaan osallistuneet taiteilijat Emma Fält ja Anna-Maria Väisänen (FI) kehottavat tilaisuuteen osallistujia hakeutumaan toisen osallistujan luo ja yhdessä sopien keholliseen kosketukseen.

Silmät suljettuina alamme kuvitella itseämme Kuopiossa sadan vuoden kuluttua. Uppoan samettiseen veteen, en ui, vaan keskityn vain olemaan vedessä. Pääni on juuri ja juuri rajapinnan yläpuolella. Kellun vertikaalisesti ja katson metsää, suuni on raollaan ja sinne virtaa vettä. En erota kaupungin rakennuksia; ehkä ne ovat siellä, mutta muistuttavat muodoltaan jotain muuta kuin sitä, mitä koen silmät avonaisina. Äänimaisemani on hurinaton ja koostuu satunnaisista loiskahduksista, hyminästä, ilonpirskahduksista. Loitompaa lähestyy kahiseva pamppaileva rytmi, jonka minä ja muut vedessä olijat tunnistamme kaakkuriksi. Se laskeutuu lähettyville ja me sen perään muodostuvan aaltokolmion sisään.

Meillä on halu ja kyky tuntea sekä havaita ympäröivä, sen eläjät ja vuorovaikutukselliset suhteet tässä kaikkeudessa: tuon kaakkurin tapa leikkiä tai nauttia ravinnosta, mäntyvanhuksen viisaus elämän säilyttämisessä sieni juurellaan, läheisen kellujan aistillisten ja todellisuutta rakentavien ajatuksien kuuleminen. Harjoitus päättyy, avaamme silmät ja jaamme ajatuksiamme parillemme. Hänenkään visioonsa ei kuulunut lentäviä autoja tai väkivaltaista käytöstä.

Lindon Shimizu Amazonin viidakossa River Linin teoksessa. Kuva: Tuija Huovinen

Festivaali nojaa pohdintoihin paikan merkityksellisyydestä. Katson, että paitsi esitystaiteessa korostuva näyttämöllisyys, myös unelmat ovat todellisia paikkoja ja niillä on merkittävä osa todellisuuden tuottajina. Unelmoivat virtaukset ovat aistittavissa myös River Linin (TW) teoksessa My body is a Queer Library.

Yhdessä kansainvälisten esiintyjien kanssa Lin luo Kuopion pääkirjastoon leikkisän ja virtaavan mahdollisuuksien lähteen, joka kasaa ajatusta siitä, kuinka identiteetin (olennon tai rakennuksen) ei soisi rakentuvan binääristen raamien mukaan tai ajatukseen erillisyydestä. Olennaista ei tulisi olla se, mikä erottaa minut toisesta. Huomio tulisi kiinnittää todellisuuksien virtaavaan, nestemäiseen, rajattomaan sekä ympäröivää muuttavaan ja elävöittävään luonteeseen.

Esseessään Walking in dream world toimittaja ja kirjoittaja Ndéla Faye kuvaa unelmointia ja itsen identifikointia osuvasti: meillä tulisi olla mahdollisuus itse valita se, mitä tai kuka haluamme olla siten, että ei ole muuta kuin se merkitys, jonka sille itse päätämme. Myös kirjailija ja äänitaiteilija Taneli Viljanen haaveilee valmiiksi annettujen olemisen tapojen ulottumattomiin liukumisesta, jolloin näkyväksi tuleminen tarkoittaisi sitä jokaisen omilla ehdoilla. Fayen mukaan tällainen tarkoituksellisen unelmointi korjaavana ja kumouksellisena käytäntönä sisältää merkittävän potentiaalin Eurooppa-keskeisen, patriarkaalisen ja individualistisen politiikan ja normien purkamisessa. Mitä, jos tilalla olisikin yhteisöllisyyttä, lämpöä, koheesiota, iloa ja yhtymäkohtia?

Kuvittelen uudelleen uivani vedessä, jossa minä ja muut voimme identifioitua keneksi haluamme. Veden olemuksellinen luonto on liikkua ja muuttua. 70 % ihmisestä on vettä ja myös siksi liike on elämällemme elinehto. Vesi meissä ja ympärillämme luo olosuhteet kaikelle elämälle ja on mahtavin muutosvoima, joka voi ajansaatossa muuttaa kaiken. Vesi on queer ja se muistaa, kuohuu, huuhtelee, myrskyää, kyynelehtii, aaltoilee, etenee, kuten tunteemme lävitsemme, aktivismi kaduillamme ja äänet ympärillämme.

Otanta Kuopion pääkirjaston kotitalous-hyllystä. Kuva: Tuija Huovinen

70 % ihmisestä on vettä ja myös siksi liike on elämällemme elinehto.

Vedellä ja todellisuuksilla on kyky muuttaa muotoaan höyrystä nesteeseen ja hyytelömäisyyteen, nesteestä jäähän ja taas takaisin. Vesi ja ykseyteen perustuva identiteetti on näkyvää ja näkymätöntä ja se liikkuu kaikkialla ja kaikkiin suuntiin paitsi maapallolla, myös ilmakehän lävitse avaruuteen. Vedellisyys meissä käy läpi jatkuvaa sisäänmenon, muutoksen ja vaihdon prosessia ja on jatkuvassa yhteydessä toisiin kehollisuuksiin. Kulttuuriteoreetikko Astrida Neimanisin mukaan juuri vedelliset suhteemme haastavat perinteistä ihmis-, yksilö- ja eurosentristä näkökulmaa ja ihmisen kehollisen kokemuksen etuoikeutta.

Kirjastoperformanssissa instituution hyllyjä huuhtovat moniääniset aallot, ja kirjaston kehoihin arkistoituneista käyttäytymismalleista puhalletaan pois pölyä, jotta partikkelit voivat järjestäytyä uudelleen. Katselemme yhdessä keittokirjahyllystä poimittua pinoa, jossa valkoiset miehet poseeraavat jo (ruuanlaitto) tai kohta (metsästys) kuolleiden eläinten kanssa, tanssimme marokkolaisia iloa tuottavia perinnetansseja, pelaamme lentopalloa, kohtaamme. My Body is a Queer Library on useita alkuräjähdyksiä, sysäyksiä, juoksevaa tuulta ja runoutta hyllyjen väliköissä, karaokea ja lentopalloa.

Emotionaalinen ja eroottinen tiedontuottajina

Ihmisen olemassaolo on paitsi syvän esteettistä, myös uteliasta. Toimittaja ja kirjailija Minna Salami puhuu aistivoimaisesta viisaudesta, joka vaikuttaa aistien lisäksi koko olemukseen ja jonka avulla todellisuus voidaan nähdä kokonaisuutena ja selkeästi kaikkien ihmisten kykyjen avulla. Edelleen valta-asemassa on kuitenkin europatriarkaalinen tietokäsitys, jolla Salami tarkoittaa eurooppalaisten yläluokkaisten miesten rakentamaa hierarkkista tietokyhäelmää, joka tekee yhdenlaisesta maailmankuvasta yleispätevän.

Salami painottaa tarvetta sellaiseen näkökulmaan tiedosta, joka tuo yhteen luovuuden ja rationaalisen, mitattavan ja mittaamattoman, älyllisen ja tunneperäisen. Aistivoimainen viisaus tarkoittaa, että tietoa tavoitellaan mielenylennyksen ja progression, ei vallanhimon takia. Se pitää sisällään leikkiä, intuitiota, runollisuutta, myötätuntoa, rehellisyyttä, dialogia, sielukkuutta, intohimoa, rajattomuutta. Siis asioita, joita kulutuskapitalistinen ja europatriarkaalinen ajattelu vieroksuvat.

ANTI-festivaalin teoksista voimakkaan lyyrisenä eroottisena tutkielmana näyttäytyy etenkin Liz Rosenfeldin I live in a house with a door. Siinä Rosenfeld (US/DE) käsittelee kehon, lihallisuuden ja nautintojen tematiikkaa.

Kulttuuriareena 44 -tilassa Rosenfeld odottaa yleisöään istumalla mytyssä lattialla selin katsomoa kohti. Ovi sulkeutuu ja tila muuttuu mustaksi aukoksi, jossa Rosenfeld toistaa eri painotuksin, sävelkuluin tai merkityksin ”Is a (w)hole”, todeten, painottaen, välillä kysyen. Hän riisuu paitansa ja istuu paikoillaan avaten lumoavasti lyyristä ja tieteellistä yhdistellen teoksensa lähtökohdan, aukkojen ja tilojen, taustoja, niistä nousevia mielleyhtymiä sekä erilaisia määritelmiä. Hän identifioi itsensä siirtolohkareeksi, joka on syntynyt hitaasti, on edelleen tuntematonta materiaa ja kykenee liikuttamaan itse itseään sen sijaan, että aines nähtäisiin ainoastaan kohteena. Rosenfeld painottaa, että ilman aukkoja ei ole mitään: ei kirjoittajaa tai teoreetikkoa, ei kehoa, ihoa, kehon nesteitä, taloa.

Liz Rosenfeld, I live in a house with a door. Kuva: Akseli Muraja

Tekstiosuuden päätyttyä Rosenfeld nousee ylös, kaivaa hellästi, mutta päättäväisesti vatsansa ulos alushousuistaan ja aloittaa sen kanssa tunnustelevan ja läähättävän, hyperventilaatiota lähenevän paritanssin. Liikkuessaan hän kierii, puristelee ja kasaa materiaalista itseään tahdilla, joka tuntuu hengästyttävän ja uuvuttavan myös yleisöä. Hurja duetto päättyy katsomon reunaan, johon Rosenfeld jää makaamaan ja tasaamaan hengitystään. Hän nousee ylös ja kävelee lavan takaosassa olevan valkokankaan taakse sammuttamaan näyttämövalot. Palattuaan hän ojentaa muutamalle yleisössä istuvalle taskulampun, jolla pyytää oikeassa kohdassa osoittamaan katossa roikkuvaa diskopalloa.

Rosenfeld piirtää mustaan näyttämöön valkeareunaisia aukkoja ja käy lopulta istumaan yleisön eteen. Nahkatakissaan hän alkaa lukea scifi-tarinaa, jossa on itse osana homoeroottista kruisailukohtausta näkymättömän Shimmer-nimisen kaasun kanssa. Taskulamppujen valokeilat kohdistuvat peileihin, jotka räjäyttävät tilaan kosmisen hohteen. Tila muuttuu hauraaksi onteloksi, jonka halkeamista sisään tihkuu valoa. Ajattelen mustia aukkoja, jonkin sisälle rajautuvia aukkoja, ruumiin aukkoja. Sierain, korva tai vagina on kuin musta aukko, jonka sisältä löytyy toinen universumi, jonka sisältä löytyvästä aukosta taas uusi. Rosenfeld luo aistivoimaista ja uteliasta tietoa, joka koskettaa sekä sisältä että ulkoa.

Ajattelen mustia aukkoja, jonkin sisälle rajautuvia aukkoja, ruumiin aukkoja.

Uteliaisuus sekä elämänmittainen tarve leikille ja tutkimiselle näkyvät myös Roberto Fuscon, Emma Fältin & Anna-Maria Väisäsen (FI/IT) luotsaamassa Imagining Future Bodies -teoksessa, jossa projektiin ja viikoittaisiin taidetyöpajoihin osallistuneet yli 60-vuotiaat jakavat kokemuksiaan, ajatuksiaan ja toiveitaan tulevaisuuden elinympäristöistä. Vierailen teoksen luona useamman kerran eri aikoihin ja poistun jokaisella kerralla lohduttavan lämpimän itkun saattelemana.

Katselen, kuinka kylmäpintaiset kivet lämmittelevät lattialla posken alla, kuinka ne kerätään hellästi paidanhelmaan ja suudelman kautta asetetaan hellästi ovaalinmuotoiseksi kehykseksi keholle, joka asettuu rauhoittumaan niiden keskelle. Näyttelytilassa sykkii syvän bassoinen, orgaaninen rytmi, johon keho yhdistyy: värähtelee, nykii ja tärisee ulos materiaaliseen kehoon jumiutuneita tunnepohjaisia jumittumia, vapauttaa traumoja ja purkaa kehoon kertynyttä jännitettä. Stressaavien tilanteiden jälkeen näin tekevät myös toiset viisaat kehot pienissä koloissa, korkeilla pesissä tai piilossa onkaloissa.

Imagining future bodies -teoksessa korostuvat toiveet kosketuksesta sekä leikkivästä maailman tutkimisesta. Kuva: Tuija Huovinen

Stressaavien tilanteiden jälkeen näin tekevät myös toiset viisaat kehot pienissä koloissa, korkeilla pesissä tai piilossa onkaloissa. Toisella kerralla tilassa on pari, joka nojaa toisiaan vasten. Hetki on tanssia ja halausta, tunnustelua ja hiveltävänä olemista, kehon rajojen piirtämistä. Asioita, jotka ovat elintärkeitä myös vastasyntyneelle. Kokeneen ihon ja nykivien kasvojen ihaileva katselu ja helliminen on jotain hyvin kaunista.

Kolmannella kerralla taidemuseon pienessä näyttelytilassa on kaksi esiintyjää. Toinen liikkuu tilassa välillä voimistuvan aaltoilevan äänen mukana, parahtaen välillä ilmoille kipua purkavan huokauksen. Selkä makaa lattialla, riehakkuutta kestämättömät jalat tanssivat seinällä, hiuksenlatvat kastuvat tarkoituksellisesti lattialla astiassa olevaan veteen, sormenpäät hakeutuvat vedessä nautinnolliseen leikkiin valuttaen nurinkurisen maailman heijastavia pisaroita yksi kerrallaan takaisin.

Toinen esiintyjistä on liikkeestä kahisevan valkoisen silkkipaperin alla, ehkä muistin tavoittamattomissa. Muistisairaan kohdalla valkoinen väri on ensimmäinen, jonka havaitsemiskyky heikentyy ja lopulta katoaa. Esiintyjät lähestyvät toisiaan ja paperin reuna tavoittaa veden tutkijaa. Ehkä reunan alla piileksii jo kadonnut muisto itsestä? Valkoisen pinnan molemmilla puolilla olevat kädet kohtaavat, ja alla oleva tarttuu toista tiukasti ranteesta. Mitä jos tuo unohdettu muisto on sittenkin mennyt kokemus väkivaltaisen läheisen käytöksestä tai ylisukupolvinen trauma, joka muuttuu siinä hetkessä todellisuudeksi?

Tarinat ja muistot muokkaavat ja luovat todellisuuttamme, ne ovat merkityksellisiä esimerkiksi elintärkeän kuuluvuuden kokemuksen kannalta. Muistot nostavat pintaan toisaalta kipeitä epätoivon hetkiä ja hormonaalisia stressipurkauksia, mutta myös siltoja rakkauteen. Näin festivaalilla tekevät esimerkiksi Kuopion torille sijoittuva Pia Sirénin, Ilona Valkosen sekä Mirella Pendolinin kasvimuistojen jakamiseen ja muistojen kautta muodostuviin kannettaviin kasviveistoksiin perustuva Plant Based stories sekä Gemma Paintinin ja James Stenhousen (Action Hero) Oh Europa -teosprojekti. Siinä kaksikko kiersi Eurooppaa matkailuautolla, jonka sisällä kuka tahansa sai käydä nauhoittamassa itselleen merkityksellisen rakkauslaulun. Auton luona nauhoitettuja lauluja on myös mahdollista kuunnella kuulokkeilla.

Tarinoita, muistoja ja tulevaisuuden toiveita kuunnellessani ja katsellessani huomaan, että ne liittyvät hyvin vähän korostettuna ja tavoiteltuna pidettyyn kuluttamisen kulttuuriin tai sen kautta hankittuun fyysiseen omaisuuteen. Ne liittyvät elämänmittaiseen tarpeeseen leikkiä sekä hetkiin, joissa koetaan tai on koettu hiljentyvää läsnäoloa, toisen huomaamista tai turvalliselta ja miellyttävältä tuntuvia aistikokemuksia, hellää ja rakastavaa kosketusta. Niissä on kyse olemisesta, ei omistamisesta.

Omistaminen, luonnonvarojen levoton ehtyminen ja jatkuva luonnon tuhoaminen ovat silti nykymaailmassa keskiössä, vaikka toiminta hyödyttää erittäin pientä osaa ihmiskunnasta. Kulutuskapitalistinen järjestelmä sekä kaivosjättiläisten toiminta perustuu luonnon hyödyntämiselle, riistolle ja kulutukselle.

Latai Taumoepeaun ruumillinen harjoite tutkii suurvaltojen ja kaivosjättiläisten jälkiä. Kuva: Tuija Huovinen

Ihmiset, joihin luonnonvarojen suoranainen ryöstäminen, elinympäristöjen saastuttaminen ja luonnollisen kiertokulun häiritseminen eniten vaikuttavat, ovat ihmisiä, jotka ovat vuosituhansia pitäneet huolta ja suojelleet maata: he ovat alkuperäiskansojen yhteisöjen jäseniä, naisia, ei-valkoisia. Kaivostoiminta on yksi esimerkki tuhoavista käytänteistä ja johtaa katastrofaalisiin lopputulemiin elämän kiertokulussa. Mikäli maa, jonka kanssa on opittu olemaan vuorovaikutuksessa, katoaa tai tuhotaan, merkityksellinen ja potentiaalisesti hoivaava yhteys maailmaan katkeaa.

Live art -taiteilija sekä tämän vuoden ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnonsaaja Latai Taumoepeaun (TO/AU) edessä on 2000 kilogrammaa jäätä. Ocean Island Mine –teoksessa taiteilija kuljettaa Kuopion torilla lapiolla jäätä kahden pisteen, ilmastokriisin ja louhosten tai ojan ja allikon, välillä kahden tunnin ajan. Taumoepeaun työskentely, ruumiillinen harjoite faivā, yhdistää ikiaikaisen ja arkipäiväisen käytännön, tuo esiin ilmastokriisin vaikutuksia sekä pohtii, mitä jää jäljelle ihmis- ja suurvaltakeskeisestä maailmasta.

Kahden tunnin taukoamattoman työskentelyn kuluttua alkukasa on pienentynyt ja sirpaloitunut hieman, torin toiseen laitaan on syntynyt pieni vuori. Molempien materia hajoaa laajemmalle, sitä tippuu matkalle, pirstaloituu painon alle, jää uurteisiin. Teos kuvaa pysäyttävällä tavalla muutoksien hitaudesta kumpuavaa epätoivoa sekä kriisien monimutkaisuutta tilanteessa, jossa vastuuttomuuden jäljet hävitetään puhaltamalla ne taivaalle tai sulattamalla ne vesistöihin, josta ne imeytyvät ajattelun ja toiminnan maaperään luoden lisää hävitystä.

Väkivallaton rakkaus kapinallisena muutosvoimana

Aktionismin perinteestä ammentava THE CHURCH OF 4 FLOORS OF WHORES on kuvauksensa mukaan ”puhdistumisen kavalkaadi, ilokulkue ja luomisen karavaani. Se on palvonnan, vihkimysten, lopetusten ja uusien alkujen paraati, rituaali ja riitti”.

Kulkue lähtee liikkeelle lauantai-iltana Kuopion torilta ja kulkee siihen liittyneiden reilun sadan ihmisen kanssa keskustan läpi kohti ANTI Prize Partya, jossa kansainvälisen raadin valitsema ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnon voittaja julkistetaan. Teatterikollektiivin näyttelijät Emilia Jansson, Astrid Stenberg ja Herman Nyby muiden teokseen osallistuvien kanssa marssivat kulkueen kärjessä pukeutuneina toislajisia eläimiä ja myyttisiä hahmoja muistuttaviin jätesäkin kiiltäviin asuihin kantaen alustalla valkoista sarvipäävuohta.

Kulkueessa kannetaan kynttilälyhtyjä, keskustellaan edellisillan esityksistä, kohdataan kadulla vastaankulkevia ihmetteleviä tuttuja, ollaan tarkoituksellisen hiljaa, kun kadunvarren ravintoloiden pöydistä noustaan kuvaamaan poikkeavaa näkyä. Kärki soittaa lehmänkelloja ja askeleitaan houkuttelevaksi rytmiksi, jota jotkut kulkueessa koittavat tapailla.

Alikulkutunnelissa ilmoille sinkoaa hekumallisen kaikuva ja ilakoiva huuto.

Alikulkutunnelissa ilmoille sinkoaa hekumallisen kaikuva ja ilakoiva huuto. Raiteiden viertä kulkiessa vastakkaiseen suuntaan rientää talousmetsää raahaava monikymmenvaunuinen kulkue. VR-konepajalle saavuttaessa esiintyjät avaavat kiinnikkeet vuohen jaloista ja kantavat patriarkaalisen voiman symbolin sisään hallin keskelle. He riisuutuvat, palaavat eläimen luo ja alkavat piirittää sitä pitkät putket käsissään. Yhtäkkiä tilan valtaa hämmennys, epämääräinen ja painostava energia. Esiintyjät alkavat vuorotellen aggressiivisesti hakata ja tuhota vuohta. Vanhan väkivaltaisesta tuhoamisesta syntynyt mielihyvän irvikuva kasvaa orgastiseksi purkaukseksi.

Taiteen yksi tehtävä on ravistella ja se voi olla kivuliasta ja järkyttävää. Sillä on erityinen tehtävä kriittisen keskustelun muotona. Taide on demokraattisen yhteiskunnan välttämätön ja erityinen muoto, jota ei voi korvata millään: siellä, missä taide on vapaata, ei ole sotaa tai diktatuuria.

THE CHURCH OF 4 FLOORS OF WHORES –teoksessa minua häiritsee kuitenkin sen esittämä väkivalloin toteutettavan muutoksen kuvasto. Nykyhetkelle tyypillinen jatkuva kuvavirta (kuten uutisoinnin ja valtavirtaelokuvien dramaturgia) on niin täynnä normalisoitua väkivaltaa, että sitä ei välttämättä enää edes tiedosteta, sillä se esitetään totuudellisena todellisuutena, inhimillisenä piirteenä. Nuo tarinat tulevat helposti osaksi itseämme.

Väkivallalle ehdollistumisen ja pelkoon perustuvien tarinoiden tuleminen osaksi inhimillistä elämää on suuri tragedia. Turhauttavaa ja puuduttavaa on se, että usein rakkauden (ja siitä seuraavan muutoksen) kuvaaminen onkin tosiasiassa väkivaltaisen egoistisen maailmankuvan representointia ja sen tietoista ja vähemmän tietoista jatkamista.

ANTI-festivaalin turvallisen tilan periaatteet eivät toteudu tämän teoksen kohdalla.

Esimerkiksi vilkaisemalla televisiota tiedämme jo, mitä tuo rakkaudeksi naamioitu väkivalta ja kärsimys on ja mihin rikkovaan hajaannukseen se johtaa. ANTI-festivaalin turvallisen tilan periaatteet eivät toteudu tämän teoksen kohdalla, sillä sen sisällölliset valinnat ja sisältövaroitusten puuttuminen sysäävät ei niinkään ehkä siinä tavoitellun potentiaalisen yhteiskunnallisen muutoksen halun syntymisen, vaan väkivaltaisten ratkaisumallien jo nähtyyn kierteeseen. Esityksen luomassa valossa todellisena avantgardena ja kapinoivana aktivismina näyttäytyykin siis kokonaisvaltainen, ei erillisyyteen perustuva rakkaus ja sen kuvaaminen, silläkin uhalla, että näyttäytyisi naiivina tai ei-vakavasti otettavana.

Tällainen egoistisista ja väkivaltaisista asetelmista irrallinen rakkaus ja sen tutkiminen on vielä marginaalissa. Olemassa olevaan aineistoon, tutkimuksiin ja narratiiveihin tai niiden luomiseen paneutuminen vaatii tiedostavaa ja pitkäjänteistä ja sitoutunutta työskentelyä. Oman maailmankuvan horjumisen sietäminen tai toimintatapojen kyseenalaistaminen vaatii vahvaa luottamusta ja myötätuntoa: oman kehityksen tarpeen myöntäminen ja/tai ajattelun kapeuden myöntäminen on itsensä haavoittuvaiseen asemaan altistamista sekä sisältää riskin häpeästä ja ulkopuolelle joutumisesta. Se on siis erittäin haasteellista ja vaatii syvälle, emotionaaliselle tasolle, menemistä; rakkauden tutkimista.

Tällaista tottumuksia ravistelevaa ja yhteiskunnalliseen ajatteluun herättävää työskentelyä on nähtävissä festivaalilla erityisesti edellisvuoden ANTI Festival International Prize for Live Art -palkinnonsaajan Alex Baczynski-Jenkinsin (PL/UK) Unending love, or love dies, on repeat like it’s endless –teoksessa. Se kuvaa herkällä tavalla ihmisen suhdetta toiseen sekä taitoa ja yritystä rakentaa tuohon välisyyteen ajatonta rakkaudellista ja arvostavaa vuorovaikutusta.

Kuopion kaupungintalo poliittisen päätöksenteon paikkana on osuva valinta teoksessa tutkittavien yhteisöllisen rakkauden ja intohimon heijastuksille. Juhlasalissa kattokruunujen alla klubimaailmaa lainaavat toisteiset, luuppaavat ääninauhat luovat maisemaa luottamuksen etsinnälle, toisen lukemiselle ja kannattelemiselle, jossa tilaa on myös konfliktille ja inspiroiville väkivallattomille malleille ja seurauksille. Teos punoo kuin lumoavan hienovaraisen kankaan, jossa langannousut eivät aiheuta pettymystä tai hylkäämistä, vaan jossa niitä katsotaan kunnioittavasti ja ne saavat olla.

Pari etenee pikkusormet kietoutuneina rauhoittuneen verkkaisesti tahdistaen kulkuaan yhteensopivaksi, luoden tyynen tarkkaavaisia katseita tilaan ja toisiinsa. Pienistä eleistä tunnistaen he kannattelevat toisiaan, kun huomaavat merkkejä väsymyksestä tai alakulosta. Kannattelussa väsyneen askel saa hidastua, ja lepo saa viedä aikansa. Havaitsen ja ymmärrän, kuinka tahdistuminen onkin ennen kaikkea koskettava näkemisen, kuulemisen ja tilan antamisen ele: kannatteleva huomaa ja koskettaa hidastavaa maahan katsovaa pariaan hartiasta jatkaen kuitenkin omaa etenemistään ja kosketustaan tarvittavan verran.

Kaupungintalon juhlasalissa esiintyjien välille rakentuu herkkävireinen tahdistamisen ja tahdistumisen tila. Kuva: Tuija Huovinen

Turvallisten ja luottamusta kasvattaneiden kokemusten myötä tanssijat alkavat tunnustella tilaa ja omaa uteliaisuuttaan myös erillään, luottaen toisen tukeen ja palaten tarpeen tullen toistensa luo. Syntyy ymmärryksiä siitä, että sormien tai muu kehollinen yhteenkietoutuminen on paitsi turvaa, myös houkuttelevan nautinnollista ja tuottaa iloa: askelet nopeutuvat ja muuntuvat jousiksi, käsivarsien aallot kuohupäisiksi.

Seisahtuessaan esiintyjät alkavat vuorotellen nojautua toisiinsa luottamusharjoituksen kaltaisesti ja laskeutuvat maahan lepäämään. Kaatuvan pää saa asettua vastaanottajan syliin. Syli on luonnollinen paikka levolle, mutta mitä jos se nousee ennen kuin siinä keinuva toivoisi? Eikö hetki tuntunutkaan toisesta yhtä miellyttävältä tai kestikö se sittenkin liian kauan? Olisiko hän nyt mieluummin jossain muualla?

Vaikka esiintyjät makaavat ulkokuoreltaan staattisina lattialla, he onnistuvat kuvaamaan toisaalta epävarmuuden ja torjunnan värisyttävää kokemusta, mutta myös tuon kokemuksen tulkinnallisuudesta juontuvaa turhautuneisuutta. Milloin luotamme toiseen siinä määrin, että uskallamme vain olla?

Konfliktin yltyessä esiintyjät ottavat jännittynyttä etäisyyttä toisiinsa, mutta tunnustelevat välillään olevaa tilaa jatkuvasti: huomaavat osoittavansa yhä eri suuntiin ja tunnistavat kärsimyksestä johtuvan mieliteon virittää ase toista vastaan. Epämiellyttäviltä tuntuvia tunteita tuodaan esille, mutta niitä ei padota eikä niiden anneta purkautua loukkaavasti. Kumartamisen kautta osoitetaan vaikeassa tilanteessa toisen arvostamista ja rohkeuden ihailemista. Tunnekuohun, epävarmuuden ja ärtymyksen keskellä toista on vaikea katsoa silmiin, mutta verkkaisesti osapuolet valuvat kohti toisiaan. Hengästyttävän koskettavalla tavalla he painavat katseensa maahan ja otsansa yhteen, jolloin kohtaaminen ei vaadi vielä liikaa, mutta jossa kehollinen kieppuva yhteys vie heitä yhdessä läpi kiivaan ja kuluttavan hetken.

Millaista tietoa tällainen kohtaaminen ja yhdessä oleminen voisi luoda? Vaikuttavaa on rakentavan ja myötäelävän (nonviolent communication) kuvaaminen tanssin koreografian kautta.

Millaista tietoa tällainen kohtaaminen ja yhdessä oleminen voisi luoda?

Paikasta ja sen merkityksestä

ANTI-festivaalissa paikan merkitys korostuu, sillä mukaan valitut teokset ovat paikkasidonnaisia. Paikkasidonnaisuus taiteessa tarkoittaa, että taidetta tehdään joko ennalta määriteltyyn ja valittuun tai merkityksen muodostamiseen vaikuttavaan paikkaan tai kyseisestä paikasta lähtien. Taustalla on ajatus, jonka mukaan taide tulee parhaiten ymmärretyksi kontekstissa ja ympäristössä, jonka ehdoilla se on luotu. Paikan muodostuminen ja määrittyminen paikaksi on aina sidoksissa tunnekokemukseen. Tunnekokemus ja yhteys tekevät paikoista merkityksellisiä, jolloin niitä on myös mahdollista esimerkiksi suojella.

Brian Fuatan performanssissa korostuvat kahden eri esityksen kerroksellisuudet. Kuva: Tuija Huovinen

Paikan ja epäpaikan välisyyttä ja merkityksiä sekä sisäisen toiseuden kokemusta yhteiskunnallisten instituutioiden keskellä pohtii taiteilija Brian Fuata sooloteoksessaan Intermission (väliaika). Esitys tapahtuu kolmessa eri kohteessa yhtä aikaa: Kuopion kaupunginteatterin parkkipaikalla, sen sisäpihan amfiteatterissa sekä teatterin aulatiloissa.

Fuata rakentaa esitystään strukturoidun improvisaation kautta viettäen yleisön kanssa 20 minuuttia yhdessä paikassa. Esitys alkaa parkkipaikalta, jonka keskellä seisoo käynnistetty auto. Fuata kerää ihmisiä ympärilleen, yrittää sytyttää tupakkaa, asettaa kelloon ajastimen, halaa tervehtien tuttuja vuosien takaa. Hän kyyristyy auton taakse, missä on papereiden päälle asetettuja erivärisillä musteilla täytettyjä muovipulloja ja kertoo havainneensa taiteilijaystävänsä kanssa, että ihmisen jäljen jättämiseen suhtaudutaan usein penseästi. Fuata valuttaa paperille keltaista ja mustaa, sekoittaa ne kämmenellään syvän vihreäksi. Mitä, jos jäljen jättäisikin auto? Fuata nostaa kämmenensä ilmaan ja pyyhkäisee musteen kasvoihinsa. Kello soi ja on aika jatkaa eteenpäin, kohti amfiteatteria.

Fuata pyytää puolta yleisöstä asettumaan katsomoon ja puolta kanssaan betonista valetulle korotetulle lavalle. Hän kertoo sen olevan rakennustöistä ylijäänyttä sementtiä: ylijäämää, joka luonnehtii epäpaikkoja, jotka jäävät usein ilman huomiota ja rakkautta. Lava valaistuu teatterin toisen kerroksen käytävien loisteputkista ja sille on tuotu puvustusta pursuava vaaterekki. Esityksen kanssa samaan aikaan teatterissa esitetään Steinbeckin kirjallisuuden klassikkona pidettyyn romaaniin perustuvaa näytelmää Hiiriä ja ihmisiä. Fuata liikkuu betonilavalla vangitsevasti eläytyen Lennien rooliin, kertoo itkeneensä lavalla olevan sadevesilammikon ja alkaa puetuttaa seurassaan olevaa yleisöä. Itselleen hän valitsee vihreän leningin.

Fuatan johdolla alamme kuvitella lavalle erilaisia kerroksia, ensin yhden, jonka päälle asetamme toisen ja kolmannenkin. Ne piirtyvät todellisuuteen ja muisto niistä jää todelliseksi, ne olivat siinä. Siirrymme teatterin aulaan, jossa Fuata laskee tahtia vuorosanoja toistavan ääninauhan päälle. Hän numeroi koskettamalla katsojia, joita sitten alkaa installoida yläkertaan johtaville portaille. Vilkuilemme parven ovia, tilanne on jännittävä ja ylittää tunnelmassaan kielellisyyden. Pian ovet avautuvat, ja väliajalle virtaa kaupunginteatterin yleisö pysähtyen portaikon yläpäähän. Tilanne on vastakkainasettelussaan hurja ja luotu epämiellyttäväksi, toisaalta se pursuaa komiikkaa sekä paikan ja asemien satirisointia. Kuten River Linin, myös Brian Fuatan teos kysyy, kuka on tervetullut paikkoina pidettyihin paikkoihin ja millä tavalla?

Satiirinen on myös torstai-iltana kokemani Fixit, joka on taiteen valtionpalkinnon vuonna 2021 saaneen Kaino Wennerstrandin esitys Euroopan Unionista. Se rakentuu Wennerstrandin luomien Lontoon kellari-indietä muistuttavien pop-kappaleiden sekä riemukkaan epäkronologisesti etenevän luentoesitelmän varaan. Esitys tutkii vuorovaikutuksellisten ja yhteistä energiaa luovien elementtien kautta mahdollisuutta epäpoliittiseen hengähdystauon tilaan. Esitystä varten on varattu 3 tunniksi Kallaveden rannalla Scandic-hotellin pramea konferenssihuone, joka tilavalintana on kaikessa ironisuudessaan kiehtova.

Kaino Wennerstrandin Fixit-esitys tutkii, suree ja ihmettelee Euroopan Unionin kiemuroita ja absurdiutta. Kuva: Akseli Muraja

Wennerstandin myötätuntoisen vilpitön epätoivoisen tilan komiikka tarttuu ja tuntuu täyttävän koko huoneen, kun hän seisoo panoramaikkunoiden edessä miksauspöytänsä takana. Jokaiselle esitykseen tulleelle on sisääntullessa jaettu käsiohjelman kaltainen pamfletti, joka sisältää teoksen prosessin kuvausta, esseistiikkaa sekä sitä varten luotujen kappaleiden sanoitukset. Maisemaikkunan takana siintää ylevöittävä järvimaisema, jossa yliopisto-opiskelijat pyörivät maassa kiinni pidettyjen keppien ympäri otsat niissä kiinni ja koittavat kierrosten jälkeen kulkea suoraan kuljettaen auton rengasta, mutta päätyvät kerta toisensa jälkeen ojaan.

Esitys alkaa Wennerstrandin puheenvuorolla esityksen rakenteesta ja kysymyksestä, miksi pitäisi luottaa taiteilijaan, jota ei ole vertaisarvioitu. Esityksen hän kuvaa astuvan ulos järjestyksestä ja kronologisuudesta, ja että se voi olla tai olla olematta jotakin, jota sinne saapunut yleisö odottaa. Hän kertoo luennon mahdollisuudesta olla valmistelematon sekä keskusteluun ja vuorovaikutukseen nojaava.

Miksi pitäisi luottaa taiteilijaan, jota ei ole vertaisarvioitu.

Taustatyöksi taiteilija kertoo tarkoituksellisesti lukeneensa valkoisten miesoletettujen EU:a koskevaa kirjallisuutta sekä tutustuneensa sen historiaan, alkuperäisiin perustamisperusteluihin. Hän avaa kaaoksenomaista nopeaa päätöksentekoa sekä lainsäätämisiin liittyviä ongelmia, joita ovat muun muassa rauhan illuusion ylläpitäminen sotien jatkuessa ja muurien rakentuessa, sotkuisuus sekä eurooppalaisen passin tuoma etuoikeus olla olemassa ja liikkua.

Poliittisen dramaturgian ja koreografioiden näyttämöt tuntuvat suljetuilta: lakien säätämiseen tai muuttamiseen johtavien asioiden tai ilmiöiden sisältöjä ei ymmärretä, niistä ei sillä hetkellä olla tai osata olla kiinnostuneita tai niihin ei kohdistu riittävää huomiota. EU-tasoisten lakien purkaminen myöhemmin on lähes mahdotonta.

Esityksen välissä Wennerstrand säätää mikrofonia, leikkii unionia pukeutumalla sen lippuun ja esittelee perheenjäseninään unionin perustajamaat, testailee ääniefektejä, laulaa laulun, johon eläytyy vangitsevalla tavalla tai kertoo aivojensa neuroepätyypillisestä toiminnasta, kertoo vitsin. Aivomme ovat kaleidoskooppimaisen hienot ja sekavuudessaan upeat, mutta samalla äärimmäisen ahtaalle ajetut ja tietyille todellisuuksille ehdollistetut. Väliajalla tarjoillaan kakkua, jonka kruununa toimiva NATO-koriste on syötävä.

They sent me over to Helsinki, fresh out of the ENA

The left-right binary’s old to me

 I believe in the paperwork

The bureaucratic coup d’etat

These times demand more than the will of the people.

We were fighting the climate crisis, toxic systems had to be cut

 I proposed we test it first, let’s crash something small

(You would’t remember it was there at all.)

[…] We have the power to call the shots

Need more than just budget cuts

The Finnish art world must be shut, shut, shut, shut down.

Lainaus Wennerstrandin esityksen kappaleesta SHUT DOWN (Finnish Art).

Kappaleet ovat latautuneen nokkelia ja Wennerstrandin preesens lumoava: tyylikkäiden kattolamppujen alla ja valossa hän hyppii, keimailee, polvistuu ja ryntäilee kokolattiamatolla, on yhdessä ja samalla jokaisessa paikassa yhtä aikaa, kunnes taas pian jumppapallolla istumassa. Luennon loppupuolella levottomuus kasvaa kysymyksiin, milloin riittää ja milloin lopettaa?

”The Finnish art world must be shut, shut, shut, shut down.”

Wennerstrandin teos kyseenalaistaa ihailtavalla ja kutkuttavalla tavalla vallassa olevan käsityksen siitä, että pätevä ja arvokas tieto olisi rationaalista ja loogista. Fixit on sanaleikki, joka kysyy, korjatako vai erotako?

Herbarium. Aleksandra Jakubczakin ja työryhmän Herbarium on kokonaisvaltainen läsnäolon tila. Kuva: Akseli Muraja

Kuten Wennerstrand, myös festivaalin viimeisenä päivänä Aleksandra Jakubczakin (PL) ja työryhmän Herbarium (kasvio) saa pohtimaan, mitä tehdä esityksen aikana tilaan syntyneellä ja yhdessä koetulla energialla.

ITAK-näyttämön aulassa teokseen tulijat ohjataan yksi kerrallaan hämärään tilaan, jonka kynnyksellä kehon ympäröi huumaava syvän juureva parfyyminen verho. Aivoissa tuoksut kulkevat lyhyttä reittiä hajukeskukseen, joka on yhteydessä tunteita käsittelevään limbiseen järjestelmään. Tuoksut laukaisevat emootioita ja ne muistetaan helpommin kuin kuvat.

Herbariumissa palaan vahvoja tunteita nostattavaan proustmaiseen muistoon, jota en täysin tavoita, mutta joka nostattaa ihokarvani pystyyn silkasta liikutuksesta: siihen liittyy äidin ja isoäidin, kenties esiäitien iho, metsän aluskerros, olemisen vankka juuri.

Pehmeä ääni ohjeistaa ottamaan tarvitun ajan, rauhoittumaan ja vain havainnoimaan ympäröivää, liikkumaan hitaasti. Se kulkee mukana maltillisesti matkan ajan ja meditatiivisesti palauttaa harhailevan ajatuksen takaisin. Se luo tilaan tarinoita kukkaniityistä ja surisevista mehiläisistä. Mieleeni tulee eräs taiteilija Pauline Oliveroksen Sonic meditations -harjoite, jossa kävely hidastetaan äärimmäisen hitaaksi ja uloshengityksellä päästetään pitkä ääni. Keskityn ylläpitämään tasapainoani, kun varpaani yksi kerrallaan irtoavat maasta. Surisen hiljaa ja matalasti hampaiden välistä. Tilaan puhaltuu sankka maaginen pilvi, jonka sisään moni menee makaamaan, haromaan, kävelemään.

Muistelen eläin- ja ympäristöetiikan dosentti Elisa Aaltolan sekä taiteilijaduo Haapoja & Gustafssonin ajatuksia toislajisten elävien aktiivisen tiedon tuottamisen roolista.

Tilaan on aseteltu pieniä installaatioita: hienon hiekan päälle aseteltuja simpukankuoria, katosta roikkuva luffasienihimmeli, auringonlaskun väreissä hehkuvia metallinhohtoisia kaistaleita sekä kakkupalaa muistuttava otos metsän kerroksia. Kaikkea voi tunnustella, ja katsetta tarkentaa pieniin yksityiskohtiin.

Ääni kehottaa valitsemaan kiintopisteen, jonka kanssa olla hetki yhdessä: hivelen kaislankorsia ja kuvittelen pienen urkurin niiden juurelle. Muistelen eläin- ja ympäristöetiikan dosentti Elisa Aaltolan sekä taiteilijaduo Haapoja & Gustafssonin ajatuksia toislajisten elävien aktiivisen tiedon tuottamisen roolista ja tuon tiedon huomioimisen tärkeydestä elämän monimuotoisen ylläpitämisen kannalta.

Tarvitsemme rakkautta käsitteleviä ja siitä muistuttavia tarinoita toislajisista olennoista, sillä muuten emme voi tuntea rakkautta näitä marginaaliryhmiä kohtaan tai ymmärtää, miten niitä rakastaa. Kehot, myös ihmiseläinten, ovat eläviä monilajisia organismeja: minussa ja välittömässä läheisyydessäni elää lukuisia muitakin, joiden olemassaolo ja näkökulma on aivan yhtä relevantti kuin se, jota pidän omanani.

Lopussa ääni hiljenee ja jäljelle jää vain narina, joka muistuttaa ikimetsän vienossa tuulessa yhteen hankaavia puunrunkoja, joista toinen on laskeutunut toisen tuettavaksi. Ehkä ne viisautensa avulla ratkaisevat yhdessä konfliktia, kuten tanssijat Alex Baczynski-Jenkinsin (PL/UK) teoksessa.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja ja kriitikko, joka opiskelee nykytaiteen historiaa ja teoriaa Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.  Taiteessa, elämässä ja niiden nivoutuneessa kokonaisuudessa häntä kiinnostaa ja ajaa eteenpäin halu tarkastella erilaisia psykologisia ja filosofisia ilmentymiä, aisti- ja tunnepohjaista tiedontuotantoa sekä järjestelmiä, jotka ovat sidoksissa ja saumattomasti yhtä moniulotteisten kulttuuristen, poliittisten, ekologisten sekä sosiaalisten aspektien kerässä. Hän katsoo, että taiteella on valtava potentiaali muun muassa emotionaalisen paranemisen, haavoittuvuuden sanallistamisen sekä turvallisemman maailman rakentamisessa. Nämä seikat ovat aistittavissa holistisesti kaikkialla; eivät vain ihmisten välisyydessä. Keskeneräisyys, ei-tietäminen, verkkainen oleminen sekä vakavasti otettava leikillisyys ovat asioita, joihin kirjoittaja huomaa haluavansa asettua kellumaan kerta toisensa jälkeen.

Pulppuavat lähteet ja inspiraatio

Ndéla Faye, ”Walking in a dreamworld”. Julkaisussa We Sould all be Dreaming: Words make Worlds. an ongoing practice initiated in 2018 by artist-activist duo Sonya Lindfors and Maryan Abdulkarim, 2021.

Astrida Neimanis, Bodies of water. Posthuman Feminist Phenomenology. Bloomsbury Academic, 2017.

Marshall B. Rosenberg, Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus. Viisas elämä, 2019.

Minna Salami, Aistien viisaus. Kustantamo S&S, 2021.

Taneli Viljanen, Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta. Poesia, 2020.

Elisa Aaltolan, Terike Haapojan, Laura Gustafssonin kirjat, luennot, puheenvuorot vuosien varrelta.

ANTI-festivaalilla koetut teokset.