Kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja jatkaa Maria Petterssonin Historian jännät naiset -teosten synnyttämää lähteistämis- ja plagiointikeskustelua.

Niin Oscar Wilden, Pablo Picasson kuin T.S. Eliotin on toistuvasti väitetty sanoneen: ”Hyvät kirjailijat lainaavat, suuret kirjailijat varastavat.” Oli sanonnan alkuperä mikä hyvänsä, ajatus kirjallisuudesta varastamisena on levinnyt laajalle. On selvää, että kaikki kirjallisuus syntyy aiemmasta kirjallisuudesta, aivan kuten tieto laajemmin rakentuu aina aiemman tiedon varaan. Pitäisikö silti myös ajatusta kirjoittamisesta varastamisena tarkastella kriittisesti?

Viime päivinä on käyty vilkasta keskustelua tietokirjojen lähdekäytännöistä (HS, 24.9.2022). Tutkijana minun on vaikeaa ymmärtää väitteitä siitä, että tietokirjasta tekisi vaikeasti lähestyttävän sen esiin tuominen, kenen tutkijoiden työlle kirjassa esitetyt tiedot perustuvat. Toistaiseksi keskustelu on rajoittunut nimenomaan populaareihin tietokirjoihin, mutta se saa miettimään myös lähteiden käyttöä kaunokirjoissa. Kuten Sanna Nyqvist tuo esiin tärkeässä puheenvuorossaan (Kritiikin Uutiset, 19.9.2022), lähteitä voi tuoda esiin monenlaisilla, luovilla tavoilla. Yhtenä perusteluna populaarien tietokirjojen väljille lähdekäytännöille on ollut se, että ne tulevat toisinaan lähemmäs kaunokirjallisuutta kuin tiedekirjoittamista. Tällöin itsestään selvänä oletuksena tuntuu olevan, että kaunokirjallisuudessa lähteitä ei merkitä.

Myös kaunokirjallisista teoksista löytyy nykyään yhä useammin kirjallisuusluettelo.

Kuitenkin myös kaunokirjallisista teoksista löytyy nykyään yhä useammin kirjallisuusluettelo. Tämä on suhteellisen uusi ilmiö, eikä ole mitään vakiintunutta käytäntöä sen suhteen, mitä tällaisiin luetteloihin merkitään. Omassa romaanissani Elotulet (WSOY, 2022) on paljon suoria sitaatteja kaunokirjallisista teoksista, ja minusta oli välttämätöntä merkitä ne kirjallisuusluetteloon, vaikka kustannustoimittaja piti listaa turhan pitkänä. Tähän varmaan vaikutti tutkijataustani ja tutkimusmaailmasta sisäistämäni toisten työn tunnustamisen tärkeys. Romaanissani jo itse tekstistä käy useimmiten ilmi, mistä teoksista sitaatit ovat, mutta siteerattujen teosten merkitseminen kirjallisuusluetteloon kokonaisine lähdetietoineen mahdollistaa etenkin suomentajien ja kustantajien työn näkyväksi tekemisen.

Käytin tutkimusmaailmasta omaksumaani periaatetta, jonka mukaan lähteisiin merkitään vain ne teokset, joista on suoria sitaatteja tekstissä tai jotka mainitaan suoraan nimeltä tekstissä. Kaunokirjallisuuden kohdalla olisi mahdotonta mainita kaikkea aiempaa kirjallisuutta, joka on mahdollisesti toiminut inspiraation lähteenä kirjoitusprosessissa tai johon tekstissä on alluusioita eli epäsuoria viittauksia tai vihjeitä. Olennainen osa lukemisen iloa on tunnistaa epäsuoria viittauksia, löytää pohjatekstejä, joiden kanssa teos resonoi tai käy vuoropuhelua, hahmottaa sitä kirjallista perinnettä johon teos kiinnittyy. Kirjailijana olen ollut erityisen iloinen niistä kritiikeistä ja lukijapalautteista, joissa on tunnistettu itselleni tärkeitä kirjoittamisen perinteitä woolfilaisesta modernismista esseeromaanin, maggienelsonlaisen autoteoreettisen kirjoittamisen ja kulttuurisia kertomuksia pohtivan metanarratiivisen nykykirjallisuuden perinteisiin. Samalla olen joutunut hyväksymään sen, miten omista lähtökohdistaan kukin lukee romaaniani, joka elää nyt maailmalla omaa elämäänsä enkä voi hallita sille annettuja merkityksiä.

Yksi minua hätkähdyttänyt asia vastaanotossa on ollut se, että kun kirjallisuusluettelo on kerran tehty, herää väistämättä kysymyksiä, miksi siellä on jotakin ja jotain muuta jätetty pois. Oman romaanini kohdalla Helsingin Sanomien kriitikko kaipasi listaan Tšehovin näytelmiä ja Ingmar Bergmanin elokuvia, koska heidän teoksistaan löytyy samantyyppistä tunnelmaa: myös niitä leimaavat ”hiljaa hautovat, lopuksi purkautuvat jännitteet” (HS, 4.6.2022). Goethen Vaaliheimolaisiakin tuli kriitikon mieleen. Toinen kriitikko (kirjavinkit.fi, 17.7.2022) tunnisti teoksesta alluusion Ali Benjaminin nuortenromaaniin Mitä sain tietää meduusoista ja kirjoittaa, että se puuttuu kirjallisuusluettelosta. Elotulissa kerrotaan, että perheen tytär Iiris on innostunut meduusoista luettuaan aihetta käsittelevän romaanin. Olen jättänyt tekstiin tarkoituksella tällaisia viittauksia, jotka lukijat voivat tunnistaa ja toivottavasti kokea löytämisen iloa. Lukukokemus latistuu, jos kirjailija selittää kaiken auki ja laatii listan kaikista teoksista, joita henkilöhahmot ovat lukeneet tai joiden kanssa hän kokee käyvänsä vuoropuhelua rakentamalla tekstistään juuri sellaisen kuin on rakentanut. Osa lukijoista voi kuitenkin kaivata perusteellisempaa vuoropuhelukumppaneiden aukikirjoittamista.

• • •

Se, että kaunokirjallisuuskin sisältää kirjallisuusluetteloita kertoo ehkä siitä, että elämme jonkinlaista murroskautta – kaunokirjailijatkin haluavat tehdä näkyväksi aiempaa kirjallisuutta, jonka varaan rakentavat teoksiaan. Ei ole kuitenkaan aina selvää, milloin esimerkiksi jonkin käsitteen kohdalla tulisi ilmaista, mikä sen alkuperä on – kenen käsitteitä käyttää. Esimerkiksi Elotulissa on jonkin verran filosofista keskustelua henkilöhahmojen välillä niin, että he välillä viittaavat epäsuorasti tiettyjen ajattelijoiden ajatuksiin ja välillä mukana on sitaatteja eri ajattelijoilta. Merkitsin kirjallisuusluetteloon ne lähteet, joihin teoksessa on suoria sitaatteja, kun taas epäsuorien viittausten osalta kutsun lukijan tunnistamaan, mihin ajattelijoihin henkilöhahmot viittaavat. Jos filosofista keskustelua kuvaavassa fiktiivisessä maailmassa viitataan varsin hyvin tunnettuihin kulttuuriteoreettisiin käsitteisiin, voi olettaa, että lukija tunnistaa näitä ilman viitteitäkin. Jos taas kirjailija esittää ikään kuin omanaan jonkin vähemmän tunnetun käsitteen, se voi tuntua ongelmalliselta käsitteen keksijästä.

Omalle kohdalleni tällainen tilanne sattui muutama vuosi sitten, kun eräs Taideyliopiston opiskelija teki radiokuunnelman, jossa hän käytti kehittämääni teoreettista käsitettä osana taiteellista teostaan ilmoittamatta sen alkuperää. Koin, että olisi ollut oikein merkitä käsitteen alkuperä lähdetietoihin teoksen loppuun, mutta kuunnelman julkaisseen Yleisradion vastaava tuottaja ilmoitti, ”että emme lisää teosten materiaaleihin lähde- tai kirjallisuusluetteloja emmekä muutakaan ns. akateemista rihkamaa, joka on tarpeen ainoastaan omassa viitekehyksessään”. Kun huomautin asiasta teoksen tekijälle, hän oli kanssani samalla kannalla ja lisäsi lähdetiedon teoksen kirjoitettuun versioon omille nettisivuilleen. Yleisradion kanta jäi mietityttämään minua. Onko todella niin, että toisen kehittämän käsitteen alkuperän kertominen on ”akateemista rihkamaa”? Tiedon alkuperän ilmoittamista harjoitellaan nykyään jo peruskoulussa, joten luulisi, että se on luonteva osa monenlaisia tekstityyppejä ja sen lähtökohtana on yleisempi eettinen periaate, ei vain akateemiseen maailmaan kuuluvaa ”rihkamaa”.

Onko todella niin, että toisen kehittämän käsitteen alkuperän kertominen on ”akateemista rihkamaa”?

Silti raja sen välillä, mitä kaunokirjallisessa teoksessa on syytä ilmoittaa lähteissä ja mitä ei, on huomattavasti sumeampi ja tulkinnanvaraisempi kuin tietokirjallisuudessa. Viime päivien tietokirjallisuutta koskevan keskustelun valossa olen miettinyt esimerkiksi sitä, että luin romaanini taustatyönä suuren määrän rintasyövän ja kulkutautien historiaa koskevaa historiantutkimusta mutta en merkinnyt kirjallisuusluetteloon historiantutkimuksellisia lähteitä. Nyt käytävä keskustelu on saanut minut miettimään, olisiko pitänyt. Tunnistan oman tieteenalani vaikuttavan siihen, että hahmotan paremmin tarpeen mainita lähteet uusien käsitteiden ja keskeisten uusien kulttuurisia ilmiöitä koskevien tulkintojen kohdalla kuin historian tapahtumien kohdalla – ja tämä kirjallisuustieteellinen asennoitumistapa on epäilemättä vaikuttanut myös työskentelyyni romaanikirjailijana.

Olen vuosikymmeniä tottunut opettamaan opiskelijoille, ettei lähteitä tarvita sellaisten historian tapahtumien yhteydessä, joista löytyy sama tieto useista eri lähteistä niin, että voi katsoa olevan kyse yleistiedosta. Aina raja historiaa koskevan perustiedon ja tulkintojen kohdalla ei ole kuitenkaan selvä. Lisäksi viime päivien keskustelussa historiantutkijoiden puheenvuorot ovat nostaneet esiin sen, että huonosti tunnettujen historian ilmiöiden kohdalla myös arkistotyö ja tiedon saattaminen julki saattaa olla työtä, joka olisi syytä tehdä näkyväksi. Ylipäätään tulen epäilemättä jatkossa miettimään aiempaa tarkemmin, millaisen ja keiden tekemän työn varaan erilaiset tiedot ja ymmärrykset eri yhteyksissä rakentuvat.

Kaikkien näiden eri näkökulmien pohjalta ajattelenkin, että keskustelua lähteiden käytöstä olisi hyvä käydä paitsi tietokirjallisuuden myös kaunokirjallisuuden osalta, vaikka – tai juuri siksi, että – siinä lähteitä on tapana käyttää vapaammin.

Keskustelua lähteiden käytöstä olisi hyvä käydä paitsi tietokirjallisuuden myös kaunokirjallisuuden osalta.

Kaikki kirjallisuus kirjoitetaan aiemman kirjallisuuden päälle. En ole silti varma, onko tarpeen ajatella, että kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on varastamista. Itse pidän sitä pikemmin vuoropuheluna aiemman kirjallisuuden kanssa. Kaikkia keskustelukumppaneita ei voi kirjoittaa näkyviin – osa tunnistamistehtävästä on jäätävä lukijoille, jotka viime kädessä käyvät tekstin kanssa sen dialogin, jossa tekstin merkitykset muotoutuvat. Käytännössä tämä on tasapainon etsimistä sen välillä, milloin velka toisella on syytä ilmoittaa ja milloin on kyse vaikutteista, joiden varaan kaikki kirjallisuus rakentuu.

Kaikkia vaikutteitaan kirjailija ei voi edes tiedostaa, ja tämä on myös yksi syy sille, miksi kirjallisuuden merkitykset syntyvät lukemisen prosesseissa eivätkä palaudu tekijän tarkoitusperiin. Silti nämä ovat kysymyksiä, joita jokaisen kirjailijan on mietittävä kiinteänä osana kirjoitusprosessia. Kirjailijan on pohdittava paitsi sitä, kenen kanssa hän haluaa käydä keskustelua, myös sitä, ketkä keskustelijoista hän nostaa näkyviin ja ketkä jättää tekstin laskoksiin lukijoiden löydettäviksi.

Kirjoittaja on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori. Hänen esikoisromaaninsa Elotulet (WSOY) ilmestyi kesäkuussa 2022.