Osana syyskuun Rakkautta & Anarkiaa -festivaalia SARV:n musiikki- ja elokuvajaos järjestivät yhteistyössä festivaalin kanssa paneelikeskustelun elokuvamusiikista. Tiiviin keskustelutunnin aikana kuultiin puheenvuoroja niin elokuvakriitikko Leena Virtaselta kuin elokuvantekijöiltä, joita edustivat ohjaaja Aino Suni ja säveltäjä Pessi Levanto. Keskustelua johti elokuvajaoksen puheenjohtaja Eija Niskanen.

Keskustelutilaisuudessa tekijät esittäytyivät paitsi sanallisesti myös työnäyttein, mikä oli antoisaa – sitä kautta sai heti tuntumaa heidän taiteilijaääneensä. Tekijät kertoivat konkreettisia yksityiskohtia töidensä taustoista. Erityisesti jäi mieleen Pessi Levannon työnäyte Eskil Vogtin ohjaamasta kauhuelokuvasta The Innocents. Ensin nähtiin raakaelokuva ilman lisättyä ääntä, sitten sama kohtaus musiikin ja äänisuunnittelun värittämänä. Kauhuelokuva on tietysti erityisen herkullinen esimerkki tällaiseen – tunne-ero on valtava, kun elokuvan lapsi katsoo kerrostalon parvekkeelta alas pihalle eikä musiikki kerrokaan meille, että tilanteessa piilee jotain pelottavaa.

Aino Sunin työnäytteet olivat hänen elokuvastaan Sydänpeto, joka saa Suomen ensi-iltansa Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Rapmusiikki on tiukasti elokuvan keskiössä – päähenkilö ilmaisee itseään rapin kautta, ensin suomeksi ja sitten ranskaksi. Elokuvan aikana hän muotoilee ajatuksiaan kappaleeksi, joka kuullaan elokuvan lopussa. Moni musiikintekijä on ollut mukana prosessissa – loppukappaleen on tehnyt ranskalainen Chilla, suomenkieliset lyriikat puolestaan Mercedes (ent. Mercedes Bentso), josta Suni on tehnyt aiemmin dokumenttielokuvan. Elokuvan score-musiikin on säveltänyt Air-yhtyeestä tunnettu JB Dunckel.

Sydänpeto oli sikäli mielenkiintoinen esimerkki musiikin käytöstä elokuvassa, että musiikki on olennainen osa elokuvaa niin monella tasolla ja etenkin päähenkilön itseilmaisuna. Esimerkkinä keskustelun yhteydessä näytettiin elokuvan suggestiivinen avausjakso, jossa päähenkilö esitellään heti myös musiikkinsa kautta, joka tässä tapauksessa on äänitetty livetilanteessa hengitysäänineen kaikkineen. Pääosan esittäjä Elsi Sloan on myös muusikko, tosin enemmän folk-musiikkiin kallellaan, ja Suni kertoikin hänen opetelleen elokuvaa varten sekä ranskan kieltä että rappia.

Säveltäjä on palveluammatissa

Pessi Levanto on paitsi lahjakas säveltäjä myös taitava sanankäyttäjä. Keskustelusta jäivät mieleen hänen monet terävät onelinerinsa, kuten esimerkiksi ”elokuvamusiikki ei ole genre”. Näinhän se tietysti on, vaikka itsekin olen joskus sortunut arvosteluissani käyttämään kyseistä termiä ikään kuin genrenä viitatessani eeppiseen, maalailevan visuaaliseen musiikkiin. Elokuvamusiikki voi nykyään olla ihan mitä vain, ja Levanto kertoikin pallottelevansa ohjaajan kanssa referenssejä hyvissä ajoin: tämäntyylistä kiitos, tai ei ainakaan tällaista. Säveltäjä on hänen mukaansa palveluammatti – ja vaikka tekisi miten mahtavan kappaleen tahansa, se ei päädy elokuvaan ellei ohjaaja allekirjoita sitä.

Elokuvamusiikki ei ole genre.

Elokuvanteko ja siten myös elokuvamusiikin sävellysprosessi etenee monen vaiheen kautta ja Levanto totesi monen osapuolen mielellään työskentelevän valmiin materiaalin kanssa, mutta käytännössä se ei oikein onnistu: säveltäjä työskentelisi mielellään valmiiksi leikatun elokuvan kanssa, leikkaaja puolestaan valmiin musiikin.

Musiikin tunnelmat vaikuttavat leikkauksen rytmiin, ja Levannon mukaan juuri leikkaajat ovat monesti taitavia musiikin kanssa toimijoita. Näytteet The Innocents -elokuvasta toivat hienosti esille, miten musiikin tempot ja dynamiikat voidaan integroida osaksi kuvakerronnan rytmiä. Kyseistä elokuvaa varten Levanto äänitti ensin jousiorkesterin kanssa sointi- ja materiaalipankin, josta valmis musiikki sitten rakennettiin. Toinen metodi on rakentaa musiikki demoversiona aika lailla valmiiksi, ja vasta sitten äänittää materiaali oikeilla soittimilla.

Musiikin koko suhteessa elokuvan kokoon

Työnäytteet olivat ainakin minulle sen verran vahvoja ja ajatuksia herättäviä, että elokuvakriitikko Leena Virtanen jäi keskustelussa ehkä hiukan vähemmälle huomiolle. Kävi kuitenkin selväksi, että musiikki elokuvassa on hänelle erittäin tärkeä asia, vaikkei sen kommentoiminen välttämättä aina mahdu arvostelun raameihin.

Olisi ollut mielenkiintoista ruotia enemmänkin musiikkia viime aikojen elokuvissa, mutta tässä yhteydessä ehdittiin lähinnä nostaa esille yksittäisiä esimerkkejä kuten Kaikkea hyvää, Leo Grande, jossa esiintyy hämmentävän vähän musiikkia. Vanhempana esimerkkinä mainittiin Cast Away, jossa päähenkilö viettää suurimman osan elokuvan ajasta autiolla saarella – score-musiikkia käytetään vasta hänen poistuessaan saarelta.

Pessi Levanto nosti esille sen, kuinka musiikin koko saisi mielellään olla sopusuhtaisessa suhteessa elokuvan kokoon. Jos kuvataan kahta ihmistä huoneessa, sinfoniaorkesteri ei välttämättä ole toimivin vaihtoehto, mutta jos kosmos on täynnä avaruusaluksia, se voi todellakin olla paikallaan.

Keskustelussa tuli esille myös eroja esteettisissä näkemyksissä eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten välillä. Yhdysvalloissa tunteita korostetaan usein musiikilla, esimerkiksi suru saa tehostuksensa surullisen musiikin avulla. Euroopassa tällaista suoraviivaisuutta usein vältellään. Yhdysvalloissa käytetään myös enemmän niin sanottua underscore-musiikkia, eli dialogin alla esiintyvää musiikkia. Pessi Levannon mielestä underscore-musiikki voi parhaimmillaan tuoda teokseen lisää kerrostumia – musiikin avulla voidaan ilmaista asioita, joita dialogissa ei kerrota. Tässä kohtaa mietin itse oopperaa, jossa käytetään samantyyppisiä keinoja: henkilö saattaa laulaa lempeitä sanoja, mutta musiikki paljastaa, että hänen sisällään kuohuu; johtoaihetekniikan avulla musiikki voi jopa paljastaa mitä henkilö ajattelee.

Pienellä rahalla saa paljon

Paneelikeskustelussa ehdittiin myös sivuta lyhyesti joitain elokuvamusiikin trendejä, myös ikävämpiä ilmiöitä kuten katalogimusiikin yhä ahkerampaa käyttöä. Pessi Levannon mukaan esimerkiksi Yle tilasi 10 vuotta sitten huomattavasti enemmän musiikkia. Nyt musiikki poimitaan katalogista, jolloin kokonaisuus saattaa tuntua hajanaiselta – ”vähän kuin värimäärittely olisi tehty eri tavoin eri kohdissa, välillä sinistä, välillä punaista”, Levanto kuvaili. Tilanne liittyy toki karusti budjetointiin, mutta kuten Levanto kiteytti asian: musiikki on loppujen lopuksi hyvinkin pieni osa elokuvabudjetissa, etenkin suhteessa sen tuomaan efektiin – musiikki voi tuhota tai pelastaa elokuvan.

Tiettyjen kappaleiden soittaminen elokuvassa on nopea tapa matkustaa ajassa.

Mielenkiintoinen aihe, johon olisi ollut kiinnostava syventyä vielä enemmän (joskin se vaatisi varmaan oman keskustelunsa), on elokuvamusiikin ja tv-sarjoissa käytetyn musiikin yhtäläisyydet ja eroavuudet. Tunnettujen popkappaleiden käyttöä elokuvissa sivuttiin myös lyhyesti, ja ne liitettiin ennen kaikkea epookkiajatteluun – tiettyjen kappaleiden soittaminen elokuvassa on nopea tapa matkustaa ajassa. Tunnettujen hittien lisensointi kuitenkin myös maksaa maltaita eli syö suuren osan musiikkibudjetista. Leena Virtanen muistutti realismista suhteessa epookkiin: onko uskottavaa että kyseinen roolihahmo todella olisi kuunnellut juuri tällaista musiikkia?

Kokonaisuudessaan keskustelu oli antoisa tilaisuus, jossa tunnin aikana ehdittiin avata yllättävän monia kysymyksiä, vaikka monet langat jäivät tietysti myös ilmaan. Itse kuuntelin keskustelua musiikkikriitikon näkökulmasta enkä ainakin toistaiseksi arvostele elokuvia, mutta seuraavan kerran kun näen elokuvan tulen varmasti kiinnittämään sen musiikkiin enemmän huomiota kuin aiemmin. Millaista on score-musiikki? Millaista diegeettistä musiikkia elokuvassa esiintyy? Millaista epookkia musiikin kautta luodaan?

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä, kulttuuritoimittaja, SARVin musiikkijaoksen ja hallituksen jäsen.