Katleena Kortesuo:

Journalismin kuolema. Mitä medialle oikein tapahtui?

Tammi 2022, 304 s.

Katleena Kortesuon kirja nostaa esille monia pohtimisen arvoisia asioita journalistisista käytänteistä, mutta argumentointi ei läheskään aina vakuuta.

Yrittäjä Katleena Kortesuon uusin kirja käsittelee poleemisesti nykyjournalismia muuttuneessa yhteiskunnassa. Harhaanjohtavasti nimetyn Journalismin kuoleman tyyli on raflaava, mutta aika ajoin sovitteleva. Kirjailija tarjoaa myös konkreettisia keinoja journalismin parantamiseen.

Teoksen keskeisimpiä teemoja ovat muun muassa median väitetty objektiivisuuden ja neutraaliuden hapertuminen sekä poliittinen puolueellisuus, jonka Kortesuo uskoo päätyvän teksteihin ennemmin tiedostamatta kuin tiedostetusti. Yksi teoksen väite on, että media käsittelisi kritiikittömästi ja kyseenalaistamatta pääministeri Sanna Marinia (sd). Kortesuo katsoo, että asenteellisuuden vuotaminen journalismiin vähentää luottamusta mediaan.

Onneksi suomalaisten luottamus mediaan ei kuitenkaan ole välittömässä vaarassa. Tuoreen, Media-alan tutkimussäätiön tekemän tutkimuksen mukaan Suomessa uskotaan mediaan enemmän kuin muualla, ja luvut ovat jatkaneet kasvuaan ensimmäisestä koronavuodesta, joka oli mittaushistorian (2015 alkaen) aallonpohja.

Kyselyssä ”useimpiin seuraamiini uutisiin” luotti 75 % ja ”Useimpiin uutisiin” luotti peräti 69 %. Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiksi Ranskassa luvut olivat 38 % ja 29 %. Yksi relevantti kysymys onkin se, luodaanko pelkoa median luottamuspulasta ensisijaisesti puhumalla luottamuksen vähenemisestä?

Luodaanko pelkoa median luottamuspulasta ensisijaisesti puhumalla luottamuksen vähenemisestä?

• • •

Teoksensa alussa Kortesuo listaa avoimesti sidonnaisuutensa, kuten esimerkiksi työnsä AlfaTV:lle. Näin hän toivoisi myös toimittajien tekevän, jotta journalismi olisi entistä läpinäkyvämpää. Kirjailija tarkastelee mediaa vahvasti oikeistolaisesta näkökulmasta, mikä näkyy muun muassa sanavalinnoissa, painotuksissa sekä tietysti kritiikin kohteiden valinnassa.

Rakenteeltaan Journalismin kuolema on selkeä. Neljään laajempaan kokonaisuuteen jaettu teos tarkastelee ensimmäisessä osassa journalistin eettisiä sääntöjä, periaatteita sekä mediakritiikkiä. Toisessa osassa käsitellään, miten maailma ja media on muuttunut vuosikymmenten kuluessa ja erityisesti 2000-luvulla. Luodaan pikakatsaus mm. populismiin, sosiaalisen median alustoihin, algoritmeihin sekä median pinnallistumiseen. Klikkiotsikotkin vilahtavat tekstissä.

Kolmannessa osassa Kortesuo tekee medialle ruumiinavauksen ja tarkastelee lähemmin journalismin ongelmakohtia lukuisten esimerkkien valossa. Esipuheessa hän sanoo rajanneensa aineiston uutisteksteihin ja neutraaleihin haastatteluihin. Näin ollen kolumnistit ja muut vahvasti subjektiiviset tekstilajit ovat rajautuneet kirjan aihepiirin ulkopuolelle. Kirjailija on käynyt läpi lukuisia lähdeaineistoja sekä haastatellut suuren joukon päätoimittajia sekä tutkijoita. Lähteet on kirjattu lukukohtaisesti teoksen loppuun.

Neljännessä eli kirjan päättävässä osiossa Kortesuo listaa lukuisia muutosehdotuksia. Tämä on yksi teoksen mielenkiintoisimmista osioista. On virkistävää, että kriittisessä tietokirjassa tarjotaan konkreettisia muutos- ja korjausehdotuksia, eikä päädytä yksinomaan kritisoimaan. Kaiken lisäksi Kortesuon esittämät ehdotukset ovat punnittuja, pohdittuja ja useimmat myös varteenotettavia. Esimerkiksi toive siitä, että haastateltavien henkilöiden valinta olisi aiempaa läpinäkyvämpää, on hyvinkin kannatettava. Sen sijaan erilaisten poliittisten ”kuiskaajien” lisääminen toimituksiin lähinnä huvittaa – oletan Kortesuon kirjoittaneen ehdotuksen kieli poskessa.

Konkreettisten korjausehdotusten jälkeen tulee vielä muutaman aukeaman mittainen YLEä käsittelevä teksti, joka päättää teoksen. Aiherajauksen kannalta teoksen lopettaminen YLEn tehtävän pohtimiseen tuntuu yllättävältä ratkaisulta. Mikäli YLEn roolin pohtiminen on oleellinen osa teosta, sen olisi voinut sijoittaa muualle kuin teoksen loppuun, missä se tuntuu melko irralliselta.

• • •

Kuten esittelystä huomaa, kirjan aihepiiri on äärimmäisen laaja. Teoksen aihekirjoa olisi voinut rajata tiukemmin, sillä nyt monia aiheita vain hipaistaan ennen siirtymistä seuraavaan. Esimerkiksi kahden sivun mittainen populismia käsittelevä lyhyt alaluku vetää melko monta mutkaa suoraksi. Luku päättyy kepeään pohdintaan siitä, tulisiko populismi tuomita journalismissa, mikäli se tuomitaan politiikassa.

Lisäksi lukeminen töksähtelee välillä epätarkkuuksiin ja epätosiin ja/tai kyseenalaisiin väittämiin. Esimerkiksi Keijo Kaarisadetta käsittelevässä luvussa Kortesuo kommentoi Turun Sanomissa julkaistua parodiatekstiä. Pseudonyymi ’Aisa Kantolan’ mielipiteessä Suomella vihjataan olleen ”kolonialistinen rooli”, joka Kortesuon mukaan ”on absurdi väite, kun tietää Suomen historian ja orjaksi myytyjen suomalaisten määrän” (s. 61). Tällainen laajojen historiallisten ilmiöiden ja tapahtumien yksinkertaistaminen on melko heikkoa argumentointia.

Kun vastaavanlaisia tapauksia on ollut useampia, pohdin, olisiko kirja sittenkin tarkoitus lukea pamflettina. Tällöin kärkevä esitystapa ja mutkien suoraksi vetäminen olisi helpompi sivuuttaa genreen kuuluvana tyylinä. Epätosien tietojen levittämistä se ei kuitenkaan oikeuta.

Tulisiko populismi tuomita journalismissa, mikäli se tuomitaan politiikassa.

Kiitosta teos ansaitsee lukemisen kulttuurin muutoksen esiin nostamisesta. Sosiaalisen median algoritmit reagoivat tunnetusti vahvoihin negatiivisiin tunteisiin ja tarjoaa selaajalleen usein kuin liukuhihnalta sellaista sisältöä, johon lukija on aiemmin reagoinut vahvasti. Esimerkiksi vihaisesti tietyn sisältöisiin uutisiin reagoinut henkilö alkaa saada yhä enemmän saman aihepiiriä käsitteleviä juttuja uutisvirtaansa. Näin vahvistuu käsitys siitä, että lehdet kirjoittavat kyseisestä asiasta paljon ja yksipuolisesti, vaikka totuus olisi toinen.

”Kansalaiset lukevat mediaa juttu kerrallaan, ja oma somekupla vain vahvistaa omaa mielikuvaa puolueellisesta uutisoinnista. Jos joku vastaanottaa jatkuvasti – algoritmin avustamana – vaikkapa sähköautoja kritisoivia uutisia, hän alkaa pitää mediaa puolueellisena, sillä sähköautoja kehuvat jutut menevät ohi silmien. Mediatalo itse taas pitää itseään puolueettomana, koska se on käsitellyt sähköautoja sekä kehuen että kriittisesti.” (s. 128)

En liene ainoa, joka on kaivannut paperilehtien kuratoitua sisältöä. Sitä, että edessä näkee artikkelit erillisine kommentteineen ja kainalojuttuineen – ei vain yksittäisiä perättäisiä tekstejä, jotka algoritmi on minulle ”valinnut” aiempien klikkausten perusteella. Tämä on yksi syy siihen, miksi itse luen lehteni paperi- tai näköispainoksena, enkä ole sosiaalisessa mediassa.

Kortesuon ehdotus on, että monien eri tekstien sijasta näkökulmat pyrittäisiin sisällyttämään yhteen ja samaan juttuun. Hän ei kuitenkaan kannata esimerkiksi ilmastodenialistien ottamista ilmastonmuutokseen liittyvään keskusteluun. Kortesuon mukaan henkilöllä tulee olla asiantuntijuutta käsiteltävän aiheen saralta. Lisäksi vastakkainasettelua tulisi välttää, sillä ”mieluummin 10 000 keskittynyttä ja kiinnostunutta katsojaa kuin puoli miljoonaa fanaatikkoa”.

• • •

Teoksen ongelmallisimmat kohdat ovat kolmannessa osiossa, mikä ei toisaalta ole yllätys, sillä se on määrällisesti teoksen laajin – lähes sata sivua. Vaikka teos pohjautuu laajalle taustatyölle ja lähteistykselle, argumentaation tasolla on paikoin selkeitä epätarkkuuksia, jotka syövät siltä pohjaa.

Käsitellessään median suhtautumista Mariniin Kortesuo käyttää tunnelatautunutta narratiivia, jonka mukaan media olisi ”ihastunut” pääministeriin ja sortuisi ”palvontaan”. Ydinväitteen mukaan media ei haasta Marinia tarpeeksi. Kortesuon kritiikki osuu oikeaan siinä, että media ei ole aina kysynyt  pääministeriltä niitä asioita, joita pitäisi. Marinin kohdalla osa mediasta on päätynyt keräämään klikkauksia negatiivisiin tunteisiin vetoavalla uutisoinnilla kuin asiasisällöllä.

Kortesuon näkemystä ihastuneisuudesta tai palvonnasta on sen sijaan vaikea niellä, mikä johtuu kirjailijan valitsemasta esimerkkiaineistosta. Ilta-Sanomien kuvateksti, jonka mukaan Marinin hiustyyli olisi mahdollista lukea ”vahvistuksena” Marinin poliittiselle viestille, ei ole uutisjournalismia vaan jotakin aivan muuta. Hiusten ja vaatteiden kommentointi ei ole palvontaa, se on viihdettä ja kuuluu muotisivuille, ei politiikasta uutisointiin. Kortesuon kritiikki osuu osittain oikeaan, vaikkakin hän päätyy näkemykseensä hieman oudon tulkinnallisen mutkan kautta.

Ydinväitteen mukaan media ei haasta Marinia tarpeeksi.

Sen sijaan esimerkiksi The Global Media Monitoring Projectin tutkimuksen kritiikki menee suoraan metsään. Tutkimus käsitteli uutismedioiden sukupuolijakaumaa, ja Suomessa tuloksista uutisoi muun muassa Journalisti-lehti. Kortesuo mainitsee, että ”naisten pieni määrä uutisissa on tietenkin kiinnostava tulos, joskin sille löytyy selitys, kun tutkimukseen perehtyy” (s. 184). Selitys naisten vähäiseen edustukseen uutisissa oli se, ettei aineistoon ”ollut valittu naistenlehtiä lainkaan”. Voisi kysyä, miksi uutisia tutkittaessa tulisi tutkia naistenlehtiä?

Kortesuon mukaan GMMP:n tutkimus on ”aineistoltaan painottunut”. Hän kirjoittaa: ”Toki otsikossa mainittiin, että kyse oli uutismedioista, mutta olisi ollut tärkeää mainita, ettei tämä missään nimessä ole median kokonaiskuva.” (s. 184) Jos tutkimuksessa – ja siitä uutisoineissa lehdissä – ilmoitetaan otsikkoa myöten tutkimuksen käyttäneen aineistoinaan nimenomaan uutismedioita, niin millä tavoin asia olisi vielä pitänyt tuoda paremmin esille? Tutkimusten rajaus on usein äärimmäisen tiukka, joten totta kai tutkimus on painottunut käsittelemään rajauksen mukaista aineistoa.

GMMP:n tutkimuksen kritisoinnin jälkeen kirjassa esitellään taulukko, jossa on eriteltynä viime vuoden naistenlehtien kansissa esiintyneiden henkilöiden sukupuolijakauma. Kuvatekstin mukaan taulukossa on käytetty samaa jaottelua kuin GMMP:n tutkimuksessa.

Maksullinen media valitsee kohderyhmänsä ja pyrkii palvelemaan ensisijaisesti ja avoimesti heitä. Tämän myös kirjailija allekirjoittaa teoksen alkupuolella. Naistenlehdet siis pyrkivät palvelemaan tiettyä kohdeyleisöä, toisin kuin uutisjournalismi, joka on kohdennettu kaikille. Sen vuoksi naistenlehtien vetäminen keskusteluun ja siihen vertaaminen on nurinkurista ja kaukaa haettua. Lopuksi vielä lasketaan, minkä puolueiden edustajia naistenlehtien kannessa viime vuonna nähtiin, jolloin hypätään oikeastaan jo kolmanteen uuteen ja laajaan aihepiiriin.

Vastaavanlaiset epäloogiset ja tarkoitushakuiselta vaikuttavat hypähtelyt aiheesta toiseen olisivat kaivanneet Tammi-kustantamolta valveutuneempaa kustannustoimittamista: joko tuhdimpaa taustoittamista ja vahvempaa argumentointia tai sitten yksinkertaisesti materiaalin karsimista. Kirjaa olisi muutenkin jäntevöittänyt se, jos teos olisi rajattu muutamaan kritisoitavaan tapaukseen, joihin olisi perehdytty kunnolla ja ajan kanssa. Nyt kritiikkiä viskotaan hieman joka suuntaan ilman, että lukijaa pyritään vakuuttamaan kritiikin todenperäisyydestä.

Epäloogiset ja tarkoitushakuiselta vaikuttavat hypähtelyt aiheesta toiseen olisivat kaivanneet valveutuneempaa kustannustoimittamista.

Tietokirjan ei tietysti tarvitse olla yhtä tarkkaan rajattu, objektiivinen ja vahvasti argumentoitu kuin tieteellinen tutkimus. Silti teos olisi hyötynyt, jos mainitsemiini kohtiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota. Se, ettei Kortesuo taustoita käsittelemiään tapauksia tarpeeksi ennen argumentointia, ei palvele ketään. Tämä nousee esille myös kohdissa, joissa kirjailija tuntuu vastaavan johonkin väitteeseen, jota ei ole kirjoitettu tekstissä auki. Pahimmillaan tekstiin tulee tämän myötä luultavasti tahaton koominen vivahde, jossa näyttää siltä, että kirjailija argumentoi ja väittelee näkymättömän vastustajan kanssa, joka ei ole lukijalle läsnä.

Esimerkkinä mainittakoon feminismiä kritisoiva luku, jossa viitataan kahteen Yle Cocktailissa vuonna 2016 julkaistuun kysymys–vastaus-haastatteluun. Toisessa jutussa haastateltavat kritisoivat feminismiä anonyymisti ja mainitsevat jutun ulkopuolisia henkilöitä nimeltä. Myöhemmin ilmestyneessä artikkelissa feminismin puolesta puhuva haastateltava kritisoi edellisen haastattelun henkilöiden anonymiteettiä.

Kortesuo kirjoittaa: ”Toimittaja olisi ehkä kuitenkin voinut kysyä, eikö juuri omalla nimellä esiintyminen todista sen, että feminismi on laajalle levinnyt hegemoninen ja hyväksytty aate. Sen nimissähän voi esiintyä mediassa, ja kahden viikon päästä haastattelun julkaisemisesta haastateltava perustaa jo feministisen puolueen. Ei kuulosta kovin turvattomalta.” (s. 208)

Kortesuo ei selitä tilannetta tai kahden haastattelun sisältöä tämän enempää, ja koko aiheen käsittely päättyy abstraktiin huomautukseen turvattomuudesta. Lukijana nousee heti muutama kysymys: onko joku argumentoinut nimenomaan, että feminismi ei ole ”laajalle levinnyt hegemoninen ja hyväksytty aate” – ja mitä tuollaisella luonnehdinnalla ylipäänsä tarkoitetaan? Hyväksytty kenen toimesta? Lisäksi viimeisessä lauseessa mainittu turvattomuus herättää kysymyksen siitä, onko haastateltava sanonut feminismistä puhumisen ja feministinä olemisen olevan turvatonta, kuten Kortesuon oma teksti antaa ymmärtää. Lopulta joudun kaivamaan alkuperäiset lähteet esille, jotta tiedän, mistä puhutaan ja mihin lausuntoihin Kortesuo milloinkin viittaa – ja että ylipäänsä pysyn kärryillä.

Kirjaan on yksinkertaisesti yritetty mahduttaa liikaa materiaalia, ja saumat ratkeilevat vastaavanlaisista kohdista. Väkisinkin tulee mieleen, onko kirja kirjoitettu liian tiukalla aikataululla, jolloin teokseen on jäänyt vastaavanlaista ”huokoista” tekstiä – vai onko kustannustoimitusprosessista päätetty säästää. Vai onko kirjan eetosta mukaillen tehty tietoisesti ratkaisu, että käsiteltävistä kokonaisuuksista välitetään lukijalle vain kirjailijan näkemyksiä tukevat puolet?

Joudun kaivamaan alkuperäiset lähteet esille, jotta tiedän, mistä puhutaan ja mihin lausuntoihin Kortesuo milloinkin viittaa.

• • •

Journalismin kuolema ei ole ensimmäinen kirja aiheesta, vaan samoja aihepiirejä käsitteli Emilia Kukkalan ja Pontus Purokurun kirjoittama Luokkavallan vahtikoira. Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä (Into 2016). Molemmat teokset ilmoittavat käsittelevänsä journalismin ”sokeita pisteitä”. Useampi perusväite on yhteneväinen, kuten se, että media ennemmin käyttää valtaa kuin kyseenalaistaa sitä, ja että Suomessa on paljon ihmisiä, joita media ei tavoita siitä syystä, etteivät he koe median käsittelevän heille relevantteja asioita tai heidän näkökulmastaan.

Kaksi asiaa, joissa kahden teoksen eetokset eroavat toisistaan rajuimmin, on kenties ajatus puolueettomuudesta sekä siitä, voiko toimittaja olla aktivisti. Kukkalan ja Purokurun mukaan: ”Kun journalismissa vaaditaan puolueettomuutta, kyse on yleensä siitä, että vaaditaan näennäisen objektiivista retoriikkaa ja tietynlaisia näkökulmia.” (s. 238)

Kortesuo katsoo, että ollaan helposti vaarallisilla vesillä, mikäli journalisti toimii aktivistina. Hän viittaa Anu Kantolan tutkimukseen vuodelta 2012, jonka mukaan eri ikäluokkien toimittajilla korostuivat erilaiset arvot ja taustat, sekä Ilona Tikkasen opinnäytetyöhön, jossa on haastateltu neljää aktivisti-toimittajaa. Kukkala ja Purokuru taas näkevät asian siitä näkökulmasta, että toimittaja on aina aktivisti, sillä sanojen käyttäminen on jo vallankäyttöä ja teko, joka vaikuttaa maailmaan: ”Neutraali tiedonvälitys on mahdotonta. Kun toimittaja kirjoittaa yhteiskunnasta, hän joko muuttaa yhteiskuntaa suuntaan tai toiseen tai auttaa sitä pysymään ennallaan. […] Halusi tai ei, toimittaja sekaantuu tilanteeseen ja muuttaa sitä. Mitä, jos toimittaja yksinkertaisesti myöntäisi tämän?” (s. 239)

Ristiriita on niin herkullinen, että soisin jonkun sukeltavan syvemmältä aiheeseen. Molemmat tahot puolustavat näkemyksiään lukuisin esimerkein, välillä paremmin, toisinaan taas heikommin. Sen vuoksi olisi mielenkiintoista saada Luokkavallan vahtikoirat -teoksen kirjoittajat Kukkala ja Purokuru saman pöydän ääreen Kortesuon kanssa keskustelemaan journalismin nykytilasta

• • •

Heikkouksistaan huolimatta Journalismin kuolema sisältää myös osuvaa, väliin melko poleemistakin, pohdintaa journalismin tilanteesta sekä mahdollisista tulevaisuuden skenaarioista. Osa Kortesuon väitteistä on melko radikaaleja, minkä vuoksi olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paikkansa pitäviä ne todellisuudessa ovat. Kirjan heikkoudeksi voi laskea sen, että se käsittelee niin vahvasti nimenomaan politiikan journalismia ja väitettyä journalismin piiloteltua ideologisuutta, joka johtaa juuri naistenlehtiesimerkin kaltaisiin outoihin ja perusteettomiin ajatusspagaatteihin.

Kirjoittaja on kirjailija ja kriitikko.