Gertrude Stein:

Pariisi Ranska. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen (alkuteos Paris France, 1940).

Aviador 2022, 117 s.

Luulen, että jokaista sotilasta kohden joka löytää Jumalan, neljä löytää Pariisin.

(Amory F. Scott Fitzgeraldin romaanissa Maan päällä kuin taivaissa, suom. Heikki Salojärvi)

Pennsylvanialainen Gertrude Stein (1874–1946) muutti Pariisiin 1903 ja asui Ranskassa kuolemaansa saakka.[1] Eurooppalaisuus ei ollut vierasta kolmekymppiselle Steinille, lapsena hän oli viettänyt aikaa niin Pariisissa kuin Wienissäkin. Vuoden 1903 muutto ja aloilleen asettuminen muodostui kuitenkin merkittäväksi.

Merkittävä se oli ensinnäkin Steinille itselleen: Pariisissa hän oli ”yksin englannin kielen ja itsensä kanssa”. Niinpä hän loi uran ja aseman kirjallisena modernistina, taiteenkerääjänä, salonginpitäjänä ja keskushahmona; naisena, joka tunsi ”kaikki” ja jonka ”kaikki” tunsivat (tässä kirjoituksessa käsiteltävässä Steinin teoksessa vilahtaa pariin kertaan eräs hänen vanhoista ystävistään, Picasso).

Merkittävää oli myös pariisilaistuneen Steinin hahmon säteily koko yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen. 1920-luvulla Pariisiin asettuneille yhdysvaltalaisille taiteilijoille, ”kadotetulle sukupolvelle”, Stein oli tukija aivan konkreettisessa mielessä. Hemingway tunnetusti kiitteli hänen henkilökohtaista vaikutustaan – ja vaikutusta omalle, tavaramerkiksi muuttuneelle tyylilleen. Steinin persoonallisen estetiikan jälkiä on sittemmin etsitty esimerkiksi amerikkalaisesta language poetrysta.

Yhdistelmä ”Stein ja Pariisi/Ranska” tuli merkittäväksi 1900-lukulaisena myyttinä.

Kolmanneksi – ja ehkä ennen kaikkea – yhdistelmä ”Stein ja Pariisi/Ranska” tuli merkittäväksi 1900-lukulaisena myyttinä. Sitä on uusinnettu ja vahvistettu lukemattomia kertoja niin taiteen kuin viihteenkin keinoin, aina Hemingwaysta Woody Alleniin. Myytti sisältää tietyn kuvan pariisilaisuudesta ja amerikkalaisuudesta ja näiden yhdistelmästä. Yhdistelmässä on paljon ymmärtämättömyyttä ja kitkaa, mutta loppujen lopuksi sekä ”Pariisi” että ”Amerikka” huomaavat toimivansa samoilla vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden periaatteilla.

Mutta juuri myyteistä riisuminen tai myyttien purkaminen, maailman arkistaminen, on Ville-Juhani Sutisen erinomaisesti suomentaman Steinin Pariisi Ranska -teoksen viehättävimpiä piirteitä.

Pariisin tuoksu ja Ranskan multa

Pariisi Ranska sisältää joukon refleksioita ja impressioita pariisilaisuudesta ja ranskalaisuudesta ulkomaalaisen kokemana. Periaatteessa kyse on muistelmista, oikeammin muistumista, mutta niitä ei esitetä kronologisesti tai yhtenäisen kertomuksen muodossa. Asiat vuoroin vyöryvät, vuoroin lipuvat toistensa joukkoon. Lähes neljänkymmenen vuoden aikana keräämänsä vaikutelmat Stein järjestää vahvoiksi dikotomioiksi.

Pablo Picasso, Gertrude Steinin muotokuva (1906, Metropolitan Museum of Art, New York).

Ensinnäkin on asetelma, jota kirja toistaa nimeään myöten: Pariisi Ranska. Siinä ei ole välimerkkiä, niitä Stein käyttää muutenkin säästeliäästi. Kyseessä ei siis ole ”Pariisi ja Ranska” tai ”Pariisi, Ranska”. Kaupungin ja maan suhde on jotain, jota ei voi ilmaista välimerkillä. Suhde ei antaudu käsitteellistettäväksi. Mutta koska vain käsitteen välittämä on todellista, jää sekä Pariisi että Ranska epätodelliseksi, unenomaiseksi. Tämä on epäilemättä Steinin tarkoituskin.

Niinpä Pariisi on Steinille esimerkiksi lapsuudessa haistettu tuoksu: ”…se tuli vastaan äitini vaatteissa ja hansikkaissa ja hylkeennahkalakeissa ja -muhveissa ja laatikoissa joissa niitä pidettiin” (s. 19). Ranskalainen asia on puolestaan San Franciscossa asuneen ranskalaisperheen teroituksesta ohuiksi kuluneet veitset ja haarukat. Millet’n Mies ja kuokka -maalaukseen viitaten Stein kirjoittaa: ”Mutta sellainen ranskanmaa on, se on sellaista maata, ja sitä muokataan juuri sillä tavoin juuri sellaisella kuokalla” (s. 21; kohta tuo välittömästi mieleen heideggerilaisen ”maan” Taideteoksen alkuperässä[2]).

Tällainen kokemisen tapa on tyypillistä lapselle – meistä jokainen tuntee asian, ja osa todellisuuttamme on rakentunut juuri tällä tavalla. Gertrude Steinin aikuisuudelle on tyypillistä säilyttää tämä kyky ja tehdä siitä onnistuneesti estetiikan ja kirjallisen tekniikan keskeinen piirre.

Tällainen kokemisen tapa on tyypillistä lapselle – meistä jokainen tuntee asian, ja osa todellisuuttamme on rakentunut juuri tällä tavalla.

Pariisin Ranskan tärkeimmän jakolinjan toiselle puolelle jää ”todellinen elämä” ja toiselle kaikki muu. Todellista elämää ovat muun muassa yksityisasiat, perhesuhteet, Ranskan maaperä, perinteet, Pariisin ja maakuntien ravintolat ja keittiöt, kohteliaisuus, ranskalainen kokonaisvaltainen todellisuudentaju, traditiot ja sivistyneisyys. Ne ovat kajoamattomia ja järkkymättömiä. Kaikkeen muuhun kuuluu sitten esimerkiksi julkinen toiminta, politiikka, vallankumouksellisuus, logiikka, tiede ja koneet. Ne ovat aitoranskalaisia ja todellisia siinä missä todellisenkin elämän ilmiöt, mutta eivät kenties aivan yhtä ranskalaisia ja yhtä todellisia. Ehkä pitäisi kirjoittaa ”ranskalaisia eli todellisia”? Steinin analyysissa – jos ilmausta on sopivaa tässä käyttää – ne eivät koskaan saa viimeistä sanaa.

Ranskalainen voi kyllä koukata vallankumouksellisuuden kautta, niin rakkaussuhteissaan kuin poliittisessa toiminnassaankin. Hän voi kajota kajoamattomaan ja järkyttää järkkymätöntä. Itse asiassa hänen tulee tehdä se – mutta vain palatakseen perheen ja perinteiden helmoihin. Jotenkin tuntuu siltä, että tämä Steinin huomio selittäisi monia ranskalaisen kirjallisuuden ja filosofian ilmiöitä…

Muuten: tuleeko Stein tässä kuviossaan ”todellinen elämä – kaikki muu – todellinen elämä 2.0” lähelle hegeliläisen ”säilyttäen kumoamisen” ajatusta?

Gertrude Stein Pariisin asunnossaan (27 rue de Fleurus) 1900-luvun alussa. Kuva: Library of Congress

Koska Stein on paradigmaattinen modernisti, kysymys traditioiden järkkymättömyydestä ja kaikkialla-läsnäolosta aktivoituu. Miten modernisti, taiteen vallankumouksellinen, voi uskoa siihen? Steinilla on tietenkin vastaus valmiina, itse asiassa useampia. Yksi niistä kuuluu: ”Näin siis alkaa käydä järkeen että 1900-luku, jonka mekaniikka jonka rikokset ja jonka standardisaatio alkoivat Amerikassa tarvitsi taustakseen Pariisin, paikan jossa traditio oli niin vankka että pariisilaiset saattoivat näyttää moderneilta olematta erilaisia ja jossa he hyväksyivät todellisuuden niin auliisti että saattoivat sallia kaikille muille epätodellisuuden tunteen” (s. 33).

Aivan keskeinen todellisen elämän ilmiö on muoti. Vaikka Stein varmastikin tarkoittaa jotain muuta kuin nykyisen trendivaihtelun sanelemia pikamuodin ilmiöitä, antaa hän niille, jotka ajatuksen tasolla suhtautuvat pukeutumiseen ja ulkoiseen tyylikkyyteen välinpitämättömästi, tervetulleen näpäytyksen.

Saksalaiselle Georg Simmelille muoti oli merkki ”vihamielisyydestä, jota sielu tuntee kosmoksen ylivoimaa, itsenäisyyttä ja välinpitämättömyyttä kohtaan”[3] – amerikkalaiseen ja ranskalaiseen tapaan käytännöllisempi ja kepeämpi Stein komppaa. Hänelle muoti on ainoa asia, jolla ei ole käytännön puolta: ”…se saa jonkin kohoamaan ilmaan tai syöksymään maahan tai kieppumaan ympäri, jonkin sellaisen millä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa” (s. 27).

Steinin vuosisata

Walter Benjaminille Pariisi oli 1800-luvun pääkaupunki, Steinille se oli 1900-luvun pääkaupunki. Siinä missä tutkija-filosofi uppoutuu tutkimaansa aikakauteen ja näkee sen kaikkialla ympärillään, kirjailija uppoutuu omaan aikakauteensa ja näkee sen sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa. Kumpikin on oikeassa.

Lontoo loi taustan 1800-luvulle, Pariisi 1900-luvulle, väittää Stein. Vuosisadalla hän tarkoittaa ennen kaikkea taiteen ja kirjallisuuden kehitystä – ja muodin. Pariisi määräsi tahdin. Stein itse sattui olemaan paikalla, kun ismit syntyivät ja kuolivat ja ehtivät lyhytikäisyydestään huolimatta tehdä kukin oman maailmanvalloituksensa. Mielenkiintoista, että Stein ei anna historian hahmotelmassaan USA:lle juuri mitään roolia, ainakaan positiivista. New Yorkia ei ole olemassa.

Stein itse sattui olemaan paikalla, kun ismit syntyivät ja kuolivat.

Stein kirjoitti Pariisia Ranskaa eräässä vuosisadan murroskohdista: toinen maailmansota oli alkamassa ja alkoi. Stein seurueineen (kirjassa mainitaan muun muassa suomalainen palvelustyttö) vetäytyi Pariisista pieneen maalaiskylään Alppien juurelle. Hänellä oli aikaa ja aihetta miettiä Pariisin ja Ranskan suhdetta. Samalla hän joutui miettimään koko eurooppalaisen sivilisaation kohtaloa. Stein vaikuttaa joka tapauksessa parantumattomalta optimistilta, hän luottaa 1900-lukuun. Jos jonkun, juuri Gertrude Steinin oli siihen luotettava.

Juutalaissukuinen Stein selviytyi sodasta ja saksalaismiehityksestä ja jatkoi julkaisemista loppuun saakka; vuonna 1941 ilmestynyt romaani Ida muistuttaa tyylillisesti paljossa Pariisia Ranskaa.[4]

Tätä kaikkea saa ajattelemaan Gertrude Stein, edelleen. Kirja on lyhyt, vain 117 sivua. Kuitenkin se tuntuu ottavan pituuttaan paljon suuremman tilan. Steinin toistot ja kiteytykset jäävät kieppumaan ilmaan kuin muoti parhaimmillaan. Ville-Juhani Sutinen saa kirjailijan ”lapsenomaiset” juoksutukset siirtymään suomeen ihmeen luontevasti. Vain kerran jokin ”menee ihan palasiksi” -ilmaus töksähtää (s. 42).

Pariisi Ranska -teoksen suomentaja Ville-Juhani Sutinen. Kuva: Ari Haimi

Steinin toistot ja kiteytykset jäävät kieppumaan ilmaan kuin muoti parhaimmillaan.

Mutta kirja saa ajattelemaan vielä tätäkin: Steinin Pariisi oli ennen kaikkea vastaanottavainen ja vieraanvarainen. Se saattoi katsoa tulijoita aluksi nenänvartta pitkin, mutta antoi asettua ja antoi ennen kaikkea vapauden. Kadotetun sukupolven taiteilijat – sellaiset kuin edellä mainitut Fitzgerald ja Hemingway – tunsivat sen nahoissaan ja niiden alla. Omille ja ulkomaalaisille kirjailijoilleen Pariisi antoi työrauhan ja mikä tärkeintä kunnioitti heitä. Tätäkin puolta ranskalaisessa kulttuurissa Stein kuvaa. Eräs hänen kauneimpia kiteytyksiään liittyy nimenomaan kirjailijoiden arvostukseen: ”Kukaan josta ei ole kirjoitettu hyvin ei todella elä” (s. 359.

Paris n’est plus une fête, otsikoi L’Obs taannoin. Artikkeli ”Pariisi on muutakin kuin pittoreski [!] keskusta: Yksi Ranskan ja Euroopan arvostetuimmista ohjaajista näyttää brutaalin ja futuristisen suurkaupungin, josta nuoret aikuiset etsivät seksiä” on puolestaan otsikoitu Helsingin Sanomien nettisivuilla Harri Römpötin artikkeli Jacques Audiardin uudesta elokuvasta (Pariisi, 13. kaupunginosa).[5]

Miten lienee? Ainakaan Pariisilla ei ole enää Gertrude Steinia puhumassa puolestaan.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.

Viitteet

[1] Tiedot Steinin elämästä, estetiikasta ja vaikutuksesta perustuvat pääasiassa teokseen Richard Gray, A History of American Literature. Blackwell Publishing, 2004.

[2] Martin Heidegger, Taideteoksen alkuperä. Suomentanut Hannu Sivenius. Taide, 1995.

[3] Georg Simmel, Muodin filosofia. Suomentanut Antti Alanen. Odessa, 1986.

[4] Gertrude Stein, Ida. Suomentanut Kaarina Ripatti. Kirjayhtymä, 1988.

[5] Helsingin Sanomat 15.6.2022.