Kritiikin Uutisten kesä -22: Esittävän taiteen haasteita

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3-4/2011.

Miten näyttelijän uusi kielioppi kohtaa kotimaisen teatterikentän vuonna 2011?

Esa Kirkkopellon johtamassa tutkimushankkeessa joukko tutkijoita ja taiteentekijöitä on purkanut Jouko Turkan näyttelijöille jakaman opin. He päätyvät liittämään sen osaksi länsimaisen teatterin modernismin kriisiä teoksessaan Nykynäyttelijän taide – horjutuksia ja siirtymiä (Maahenki, 2011).

Näyttelijän vapauttaminen ja näyttelijäntyön kohottaminen taiteen arvoon on ollut Konstantin Stanislavskista (1863–1938) lähtien teatterin psykofyysisen tradition tavoite. Nykynäyttelijän taide päivittää tätä keskustelua ja muistuttaa samalla, miten tärkeää on huomata, mitä metodien taakse kätkeytyy ja millaisia arvoja traditio kantaa mukanaan.

Teoksen ajatuksia näyttelijän nostamisesta keskiöön voi lukea puheenvuorona, joka monella tavalla uudistaa ja vie eteenpäin puhetta teatterista – vaikka katse onkin suunnattu taaksepäin 80-lukuun. Muusta Turkka-tutkimuksesta teos eroaa siten, että se dekonstruoi Turkan oppeja. Analysoimisen sijaan tavoite on nyt uudelleenajattelussa ja jopa haastamisessa.

Turkan opit nivotaan Diderot’n, Stanislavskin, Meyerholdin, Brechtin ja Grotowskin ajatteluun. Sen myötä käy selväksi, miten Turkka omalla tavallaan jatkoi heidän ajatteluaan teatterin ja yhteiskunnan suhteesta. Samalla haastetaan myös kaikenlainen Turkka-mytologia, jota on liitetty hänen näyttelijöille jakamaan oppiin. Vaikka Turkasta ja hänen opeistaan on julkaistu ansiokkaita teoksia aiemminkin, kuten Pentti Paavolaisen Turkan pitkä juoksu (1987) sekä Anneli Ollikaisen Lihat ylös (1989), niistä ei ole saatu tislattua esiin sellaisia näkemyksiä, jotka irtautuisivat Turkan persoonasta.

Nykynäyttelijän taide jakautuu tutkijoiden analyyttisiin artikkeleihin sekä haastatteluihin, joiden kohteina ovat Jari Hietanen, Taisto Reimaluoto, Antti Virmavirta, Ritva Sorvali ja Sari Mällinen. Haastatteluissa huomio kiinnittyy eläviin muistoihin, ja lukijalle tulee näkyväksi, miten tutkimustulokset ovat syntyneet. Teoksen rakenne onkin avoin ja keskusteleva.

Nykynäyttelijän kielioppi haastaa tähtipuheen

Nykynäyttelijän taide keskittyy ensisijaisesti siihen, mitä Jouko Turkan koulutuksesta kannattaisi säilyttää, soveltaa ja kehittää. Tämän lisäksi se antaa myös tärkeitä työkaluja, joiden avulla näyttelijäntyötä voi analysoida taiteena juuri nyt.

Teatterialalla tekijöiden puhe omasta työstään on lisääntynyt viime vuosina huimasti. Se on tuonut taidepuhetta teatteriin ja antanut uusia tapoja hahmottaa sitä myös akateemisen maailman ulkopuolella. Tästä huolimatta näyttelijät puhuvat omasta työstään edelleen vain vähän. Yksittäiset puheenvuorot tuntuvat useimmiten syntyvän jonkinlaiseen tyhjiöön ja jäävän irrallisiksi prosessien kuvauksiksi.

Yksittäisten ohjaajien ja käsikirjoittajien monologien lisäksi tarvitaan myös linjauksia ja näkemyksiä, joissa taiteellinen prosessi yhdistyy laajempaan taustaan. Näyttelijän asemaa ja ajattelua tulisikin korostaa muiden tekijöiden lausuntojen rinnalla.

Tässä suhteessa Turkka oli aikaansa edellä. Hänen ajattelustaan löytyykin monia teatteriin vasta viime aikoina vakiintuneita näyttelijäntaiteen muotoja: Näyttelijä rakentaa omaa dramaturgiaa, luo uudenlaista ”ruumiskumppanuutta” esiintyjän ja katsojan välille, vastustaa puhutun kielen painottamista ruumiillisuuden kustannuksella, näyttelijöitä koulutetaan ennen muuta rohkeiksi. Teatteriesitys laajenee mediaan ja pyrkii jäsentämään sukupuolisuuden uudelleen.

Ohjaaja-näytelmäkirjailijavetoisesta teatterista on siirrytty esityksiin, joissa minkä tahansa materiaalin koostaminen on dramaturgiaa. Näyttelijä luo siis yksilöllisen dramaturgiansa, ja näyttelijäntaide sijoittuu samanarvoiseksi muiden dramaturgisten tasojen kanssa.

Näyttelijät puhuvat omasta työstään edelleen vain vähän. Yksittäiset puheenvuorot tuntuvat syntyvän jonkinlaiseen tyhjiöön ja jäävän irrallisiksi prosessien kuvauksiksi.

Pauliina Hulkon artikkelin mukaan näyttelijäntyön pitäisi tästä syystä keskustella yhtä lailla nykyteatterin teorian kanssa kuin ohjaajan tai näytelmäkirjailijan työn. Hulkko pyrkii paitsi purkamaan turkkalaisen karikatyyrin myös puhdistamaan näyttelijänammatin siihen perinteisesti liitetyistä odotuksista ja rajoituksista.

Myllyteatteri, Jumalainen näytelmä. Kuva: Heli Sorjonen

Hulkolle Turkan työskentelytavoista tärkeintä on teatterin tekemisen perimmäinen poliittisuus ja siihen liittyvä näyttelijäntyön eettisyys. Hän tislaa sitä esiin Turkan opeista. Petri Tervo puolestaan osoittaa analyysissään Turkan Seitsemästä veljeksestä, miten näyttelijä vastusti porvarillista subjektia eikä asettunut alisteiseksi elokuvailmaisulle; hän uhrasi itsensä näyttelijäntaiteen vuoksi.

Nykynäyttelijän taiteesta hahmottuu myös väite, jonka mukaan teatteri uudistuu nimenomaan näyttelijän myötä – ei yksittäisten tähtien, vaan näyttelijän taiteen uudelleenajattelun myötä. Tähtien sijaan kirjassa hahmotellaan nykynäyttelijän kieliopiksi ennen muuta ajatus aina uudelleen ajateltavasta ja muuttuvasta tähtikuviosta. Näyttelijän puhe ei ole yksinäisen tähden puhetta, vaan jokainen puheenvuoro on yksi osa teatterin uudistamisessa.

Kirjan luettua jää päällimmäisenä mieleen katsojan vastuu. Nykyteatterissa katsojandramaturgialla on tärkeä tehtävä. Voisiko sitä rakentaa ja uudistaa yhtä aikaa näyttelijäntaiteen kanssa?

Näyttelijän työ teatterin lähtökohtana

Nykynäyttelijän taide -kirjan lopussa hahmotellaan uudenlaista kielioppia näyttelijänpedagogiikalle. Näytteleminen ja harjoittelu on jaettu kahteen osaan: näyttelijäntekniikkaan sekä näyttelijändramaturgiaan, ja jakoa täydentää vielä työskentelyn etiikkaan liittyviä periaatteita.

Hahmotelma on vielä teoreettinen, mutta sen ydinajatus on näyttelijän itseohjautuvuus, mistä on jo olemassa esimerkkejä. Suomessa on joukko teatterintekijöitä, jotka pyrkivät näyttelijäntyön uudelleenajatteluun ja pureutuvat ainakin osittain niihin ongelmiin, joita Nykynäyttelijän taide nostaa esiin.

Näyttelijän- tai esiintyjän työn uudelleenajattelun ovat ohjauksissaan nostaneet keskiöön muun muassa Aune Kallinen, Vihtori Rämä ja Katariina Numminen. Heidän teoksissaan korostuu juuri näyttelijäntyön eettisyys.

Aune Kallinen on hahmotellut teatterin uutta poliittisuutta, hän pyrkii jatkuvasti ratkaisemaan suhteen Toiseen. Hän työstää esityksiä henkilökohtaisista lähtökohdista, muttei tee katsojasta tirkistelijää. Poliittisuus ei esityksessä ole vastakkainasettelua. ”Uusi poliittisuus” on ennen muuta sen kysymistä, miten esitys on poliittinen – ilman ideologista johdattelua. Toden näköistä ‑esityksessä Kallinen toi lavalle oman äitinsä, kommunisti Pirjo Koljosen, jolle yhteiskunnallisuus on sidottu oppositioihin. Esityksessä oli monen erilaisen naisen ”poliittinen” rinnakkain, moniäänisesti, rajattomasti.

Katariina Nummisen töissä näyttelijäntyöhön keskitytään aivan mikrotasolla. Näyttelijöiden vapauttaminen tekstin tulkinnasta materiaaliseen, epäkunnioittavaan, tarkoituksellisen sameaan tekstisuhteeseen on luonut uudenlaista näyttelemistä. Hyvä teksti ei myöskään välttämättä luo toimivaa draamallista tilannetta, vaan kohtaamisen kahden ihmisen välille. Siten hyvä onkin eettistä.

Nya Rampen, Worship. Kuva: Tomi Nuotsalo

Vihtori Rämä puolestaan on kehitellyt ajatusta yhteisestä näyttämöstä. Hänen töissään näyttelijäntyö pitää ajatella uudelleen ja vapauttaa rooli- ja ihmiskeskeisyydestä kohti uudenlaisia maailmoja.

Oblivia, Myllyteatteri, Und er Libet, Nya Rampen sekä Kuriton Company -ryhmienkin merkittävyys perustuu pitkälti juuri esiintyjän uudelleen arviointiin. Suomalaisesta teatterista puuttuu Joseph Beuysin sosiaalisen veistoksen perinne, mutta viime aikoina siihenkin suuntaan on liikuttu esimerkiksi Teatteri Nirvanan esityksissä.

Tekijöiden taidepuhe on tärkeää. Usein he eivät kuitenkaan artikuloi omia pyrkimyksiään puhumalla juuri näyttelijäntyöstä. Taidepuhe saattaa olla kitkaisessa suhteessa siihen, mitä esityksissä todella tapahtuu.

Kitkaisuus ei ole ongelma, päinvastoin. Se on mielestäni kaikkein mielenkiintoisinta: Tekijät eivät teoksissaan kuvita omia sanojaan ja teoretisointejaan, vaan parhaimmillaan puheen suhde esitykseen on haavoittuvainen, paljastava ja vaarallinen. Ja juuri siksi merkittävä.

Kirjoittaja on teatterikriitikko.