Kritiikin Uutisten kesä -22: Esittävän taiteen haasteita

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2012.

Yksi viime vuosien kiivaimmista taidekiistoista käytiin nykytanssissa. Teatterinsa 15-vuotisjuhlavuotta viettävä Sanna Kekäläinen oli sen keskushahmo.

Suomalaisen nykytanssin uranuurtaja Sanna Kekäläinen perusti oman teatterin Kekäläinen & Companyn 1996 Helsingin Kaapelitehtaalle. Nyt sen taivalta juhlitaan 15-vuotisfestivaalilla. Nykytanssi on pieni taidelaji verrattuna raskaan sarjan taiteisiin. Toisaalta se on Euroopassa kasvanut niin monimuotoiseksi, ettei se ole enää marginaalissakaan.

”Tällä hetkellä nykytanssi on paljolti fuusio kaikesta aiemmasta. 1990-luvun tanssi sai paljon vaikutteita body-kulttuurista, mutta sen jälkeen ollaan tultu käsitteellisempään aikakauteen.”

Esitystaiteisiin on muutamassa vuosikymmenessä syntynyt paljon yhteisiä piirteitä. Nykyteatterin, performanssin ja nykytanssin maailmat koskettavat toisiaan. Silti ne ovat eri ilmiöitä.

”Kaikilla on omat juurensa, oma estetiikka, oma muodostumistapansa ja koulutuksensa. Tanssi lähtee vahvasti omasta perinteestään.”

Kekäläinen kertoo nykyteatterin syntyvän tekstistä, mikä on vierasta tanssille. Kuvataiteen ja performanssin puolella esiintyminen on vieras maailma. Tanssissa taas liike on lähtökohtana. Tällaiset lajien eroavaisuudet rikastavat toisiaan.

Kekäläiselle liike on kommunikaatiota. Missä vaiheessa liike, kuten kadulla kävely, muuttuu tanssiksi?

”Siinä vaiheessa, kun tekee sen päätöksen. Heti kun alkaa kävellä niin, että ’minä tanssin, tämä on nyt tanssia, nyt teen sitä’, sen huomaa kaikki. Silloin on tietoinen muista. Yleensä tanssia tehdään muille.”

Uudistuminen on kesken

Vaikka alan kehitys on ollut nopeaa, 15 vuoden aikana nykytanssi on muuttunut Suomessa hitaammin kuin muualla.

”Suomessa sulkeudutaan liian helposti omaan yhteisöön, mutta onneksi se on muuttumassa. Muutaman vuoden aikana on avauduttu enemmän Eurooppaan ja yhteistyökuvioita on synnytetty uudella tavalla. Se on mahtavaa.”

Suomalaista nykytanssia pidetään kansainvälisesti kovatasoisena, mutta Kekäläisen mielestä siitä on tullut hokema, joka ei aina pidä paikkaansa.

”Näen potentiaalia ja rajoituksia. 10 vuoden päästä voi olla ihan toinen tilanne. Meidän kenttä on liian pieni, liian huonosti rahoitettu, liian valtaorientoitunut, idioottimaisuuksiin kiinnittynyt. Suomessa on hirvittävän paljon tekijöitä suhteessa rahoitukseen, ja työstä tulee helposti räpellystä.”

Onko ongelmana se, että täällä on jääty jumiin virstanpylväisiin?

”Me ollaan jumiuduttu tietynlaiseen kuvitelmaan siitä, mikä on hyvää ja Suomi-brändin mukaista. Todellisuudessa se on täyttä diletanttisuutta, ja sitä ajavat tahot eivät käy edes katsomassa esityksiä. Meillä on hyviä tekijöitä ja hyvä meininki, mutta on liioittelua sanoa, että kokonaisuus olisi jotenkin mahtavaa. Porukan pitäisi vähän sivistyä, jotta saataisiin vahva kansainvälinen tanssikenttä.”

Myrskyisä menneisyys

Festivaalilla juhlitaan 15-vuotista taivalta uusintaesityksillä yli kymmenen vuoden takaa. Kekäläinen kertoo valinneensa teokset sekä poliittisista syistä että taiteellisen yhteenvedon perusteella.

”Haluamme nostaa teatterimme esiin, koska tämä on ollut koko ajan ammatillista toimintaa. Se vaikutti mahdottomalta, mutta olemme tehneet siitä mahdollista. Näen soolotyöskentelyni koostuvan kolmesta jaksosta, josta ensimmäinen, varhais-Kekäläinen, alkaa 90-luvun alussa. Sitä seuraa 2000-luvun alun toinen sooloperiodi, josta nämä festivaalin teokset ovat. Sitten on kolmas jakso, joka on nyt parasta aikaa menossa. Siitä on avajaisissa mukana The Beast -esitys.”

Uhri – Sacre. Kuva: Heli Rekula

Festivaalin yksi tarkoitus on nostaa Kekäläisen taidepoliittisesti myrskyisä menneisyys esiin.

”Taidettani on arvosteltu rajulla kädellä Helsingin Sanomissa. 1991 tein teoksen Studien über Hysterie. Kriitikko painui ulos kesken näytöksen eikä kirjoittanut siitä mitään. Zodiak-teatteri oli tuolloin juuri aluillaan, ja julkisuus merkitsi hirveän paljon. Soitin lehteen ja kysyin jutusta. He vastasivat kylmästi, etteivät he kirjoita mistä tahansa. Sama teos kutsuttiin New Yorkiin, se siis kelpasi maailmalle, muttei Hesarille. Nostimme asiasta metelin, ja se jätti tietysti närää ilmaan, tällaiset asiat yleensä muistetaan.”

Tämän jälkeen Kekäläinen vaihtoi tyylilajia, ja tuli isojen teosten aikakausi 1990-luvun puolivälissä. Vaikka hän menestyi kansainvälisesti, välit Hesarin tanssikritiikkiin olivat yhä tulehtuneet. Hän oli saanut valtakritiikistä leiman, josta yritti päästä eroon. Tilanne kärjistyi kaksiosaisessa Uhri – Sacre -teoksessa.

”Kriitikko painui taas tiehensä väliajalla ja kirjoitti murska-arvostelun näkemättä esitystä kokonaan. Nostimme asiasta metelin, ja saimme tapauksesta jonkinlaisen voiton.”

Kekäläinen kertoo, että kritiikeillä ei ollut hänelle niinkään henkilökohtaista merkitystä. Kyse oli laajemmasta kokonaisuudesta: pieni teatteri joutuu kielteisestä julkisuudesta polvilleen.

”Sacrea oli jo buukattu 20 esitystä, mutta kritiikistä seurasi yleisökato. Tällä alalla katsojamäärät vaikuttavat myös avustuksiin. Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?”

Kiista koski leimallisesti yhtä kriitikkoa, mutta taustalla oli isompi joukko.

”Minulla ei ollut mahdollisuutta saada neutraalia kritiikkiä Hesarissa. Sitä kesti 15–20 vuotta, se on loppunut vasta viime aikoina. Pyysin jatkuvasti, että kritiikki jätettäisiin kokonaan väliin, mutta sekään ei käynyt. Kriitikko kirjoitti vuosia julkisuuskuvani, ja koko kenttä hiljeni kiistan ajaksi. Onneksi ympärilläni on muitakin ihmisiä kuin tanssijoita, joiden kanssa työskentelen. Haluan nyt tuoda tämän historiallisena faktana esiin. Tässä ollaan ja hyvin menee.”

Kekäläinen näkee vian olevan sekä tässä yksittäisessä kriitikossa että yleensä julkisen keskustelun heikossa tasossa.

”Kulttuuritoimituksen pomot ovat karjuneet minulle yksi toisensa jälkeen. Ensimmäinen, joka puuttui asiaan, oli Saska Saarikoski. Hän korjasi ongelman.”

Naisella on vahva paine esiintyä julkiselle katseelle. Se on kulttuurinen ilmiö.

Kekäläinen peräänkuuluttaa kriitikoilta asiantuntijuutta. Pitäisi osata kysyä, tietääkö alasta tarpeeksi arvostellakseen sitä. Kirjoittaminen ei saa mennä henkilökohtaisella mutu-linjalla. Tällainen perinne on Suomessa vahva. ”Jos kriitikko tulkitsee oman vastenmielisyytensä esitystä kohtaan taiteilijan ammattitaidon puutteeksi, mennään liian pitkälle. Kriitikon pitäisi kysyä, miksi en hyväksy tätä. Tanssia tehdään ylipäätään siksi, että ihmisissä syntyisi ajatuksia. Kaiken uuden merkitys on siinä, että se jakaa mielipiteitä. Se on hyvä asia, ja kritiikki on hyväksi, mutta systemaattinen perusteeton vihaaminen vain vahingoittaa koko toimintaa.”

Ongelman juuret kumpuavat siitä, että valtaa on liian harvoilla.

”Tuli paljon kokemusta siitä, miten muut tiedotusvälineet toimivat. Sen avulla selvisimme. Mutta jouduin aina selittämään Hesarin luomaa julkisuuskuvaani. Kun esiintyy ruikuttajana puolustamassa omaa taidettaan, on heti arveluttavassa asemassa. Se oli kova vääntö.”

Hän vertaa tapausta 1950–60-lukujen modernismin kiistoihin. Vertaus viittaa myös siihen, että nykytanssi on kanonisoitumassa.

”Näin on, valitettavasti. Tanssi on vakiintunut taidemuoto, ja on vaarana että se manerisoituu.”

Naisen keho objektina

Kekäläisen taide on leimallisen feminististä. Keskeistä hänelle on naisen keho katseen kohteena.

”Naisella on vahva paine esiintyä julkiselle katseelle. Se on kulttuurinen ilmiö. Minulle kysymys on naiskehosta näyttämöllä, keho on yksityisen lisäksi poliittinen. Olen lähtenyt problematisoimaan naisen kehoa, miksi se on sellainen kuin se on ja millaisena se halutaan esittää. Lähtökohtainen kysymykseni on, mitä naisen ruumis oikeasti on. Miltä se oikeasti näyttää, kun se on katseen kohteena.”

Kysymys on ollut Kekäläiselle alusta asti feministinen. Hän ei ymmärtänyt nuorena tanssijana tai myöhemminkään sitä, miksi naisen on oltava tietyn näköinen. Miksi miehillä ei ole vastaavia paineita?

”Tämä oli niin raivostuttavaa, että aloin reagoida. Baletti on tanssin syntykoti. Se luo tälle alalle naiskuvaa, joka on idioottimainen. Tämä läpäisi myös oman koulutukseni Lontoota myöten. Balettinainen on sukupuoleton keijukainen, joka lentelee aivottomasti. Täytyy olla tyhmä nainen, jos alan ihmisenä nielee kaiken.”

Feministiset taiteilijaryhmät, kuten Guerilla Girls, ovat Kekäläiselle samastumisen kohteita, mutta hän on aiheen käsittelyssä mieluummin yksin.

”Olen viimeiset teokset työstänyt sitä, miten äärimmäisestä privaattiudesta sisällöt laajenevat yleiseen. Se on minusta hyvin kiinnostavaa. Samassa teatteriteoksessa voi olla nämä kaksi ääripäätä jopa samaan aikaan läsnä.”

Modernin tanssin historia on täysin naisten hallitsema. Ikoneiksi nousseet hahmot, kuten Isadora Duncan, Josephine Baker, Pina Bausch ja Martha Graham ovat kaikki naisia. He muuttivat perustavalla tavalla modernin kulttuurin ihmiskuvaa ja käsitystä estetiikasta.

”Tunnen Grahamin työn hyvin. Se oli se perusjuttu, jota Lontoossa opetettiin. Hänen ilmaisunsa on kokonaan naisen anatomiasta nousevaa, enemmän kuin mikään. Kehollisuus siinä muodossa, jota moderni tanssi edustaa, sai mahdollisuuden syntyä näiden naisten kautta. Ja ehkä maailma antoi siihen tuolloin luvan. Naiselle tuli mahdolliseksi olla lihallinen.”

Suomihan on maa, jossa todellisuutta ei ole.

Leimallisena piirteenä Kekäläisen teoksissa on myös esityksien osana oleva puhe.

”1996 perustimme Ruumiillisen taiteen teatterin. Se oli mielenkiintoinen vaihe. Kirjoitimme näyttämölle post-draamaa, jota kukaan ei tehnyt Suomessa vielä tuolloin. Olin jo sitä ennen käyttänyt teoksissani sporadista sanojen pudottelua, mutta tuolloin saimme kirjailijan mukaan. Nyt olen kirjoittanut itse, 2007-vuoden Puna-teoksesta lähtien.”

Puheen ja kirjoituksen korostuneen roolin taustalla voi olla se, että Kekäläinen hylkäsi koreografisen tanssin muodon. Sen tilalle tuli muita asioita.

”Asiat alkoivat vain loksahdella, ja löysin tällaisen työskentelymuodon. Kuvataide on aina ollut läsnä, mutta tekstuaalinen maailma tuli mukaan pikkuhiljaa. Se alkoi olla yhtäkkiä mahdollista. Olen aina ollut liikkeen ihminen, mutta puhun paljon. On kiehtovaa, kun ilmaisu siirtyy liikkeen kautta tekstiin. Teen koko ajan samaa teosta, mutta eri alueilla.”

Fyysiset rajat

Kekäläinen tekee teknisesti haastavampia teoksia kuin koskaan ennen. Fyysiset rajat eivät ole tulleet vielä vastaan, mutta jossain vaiheessa niin käy. Tanssijalle vanheneminen vaikuttaa suoraan itseilmaisuun. Kekäläisellä nämä asiat ovat paljon mielessä.

”Elän sitä joka päivä. Tuntuu, että minusta tulee naispuolinen Kazuo Ohno. Teen sen mukaan, mitä kroppa pystyy tekemään. Ihminen ei voi olla olemassa, jos ei pysty ilmaisemaan itseään.”

Luopumisen opettelu on vääjäämätöntä ja jokaisella ihmisellä edessä.

”Se on jokapäiväistä. Joudun hyväksymään, että asiat eivät enää ole kuten ennen. Hyvä puoli on se, että olen viisaampi. Ei ole mikään sääntö, että tanssijan on tuhottava itsensä. Ei tämä ole mikään tappoala. On klisee, että olisi joku ikäraja, jonka jälkeen keho ei enää toimi. Päinvastoin, se paranee kuin viini.”

Huippu-urheilussa kehon suorituskyky on raadollisinta. Jalkapalloilija tippuu kyydistä 35-vuotiaana.

”Mutta syy on jalkapallossa, ei pelaajan kehossa. Jos hän päättäisi tehdä omannäköistään jalkapalloa, mitään estettä jatkamiselle ei olisi. Tanssissa on kyse siitä. Näin dokumentin balettitanssijasta, joka oli menettänyt syövän takia toisen jalkansa. Ennen kuolemaansa hän treenasi yhdellä jalalla, se oli aivan huikeaa.”

Lihova kapitalistinen maailma

Nykykulttuurissa esiintymisestä on tullut yhä yleisempää ja taiteella on tapahtuman luonne. Subjekti määrittää todellisuutensa itseilmaisunsa kautta, mikä näkyy karaokebaareista tositelevisioon. Vaikka tanssi taiteena jakaa tämän maailmankuvan, asia ei ole ongelmaton.

Sanna Kekäläinen.

”Jos itsekeskeisyys tunkeutuu kaikkiin merkitysrakennelmiin ja vuorovaikutus sekä vastavuoroisuus alkaa häipyä ihmisten väliltä, ollaan pulassa. On kammottavaa, jos sairaalloinen narsismi on sosiaalisuus, johon päädytään. Tällaisia merkkejä on ilmassa.”

Kaikilla ihmisillä on tarve ilmaista itseään, mutta se on Kekäläisen mielestä nykyään ylikorostunutta. Hän kertoo työtään motivoivan arvojen ja humanismin katoamisen, mikä näkyy umpimielisen konservatiivisuuden lisääntymisenä.

”Se lisää väkivaltaa ja tukee kapitalistista maailmaa. Olen tässä suhteessa kulttuuripessimisti. Näyttää siltä, että suunnan korjaaminen ei ole mahdollista, vaan kokonaisuuden pitää ensin romahtaa. Niin varmasti ennen pitkää käy. Siitä ehkä alkaa uusi renessanssi.”

Mitä pitäisi tehdä?

”En tiedä mitä voisin enempää tehdä kuin mitä nyt työkseni teen. Äly, ajattelu, silmien aukaisu, todellisuuden kohtaaminen. Ne ovat avainasemassa. Suomihan on maa, jossa todellisuutta ei ole.”

Nykymaailma ei ole enää fyysinen, ihmiset työskentelevät toimistoissa ja lihovat, mihin olemme tanssin näkökulmasta menossa?

”Vierauteen, syvemmälle vieraantumiseen. Ilmiöt kärjistyvät, anoreksia tulee lisääntymään, silpominen eli kauneuskirurgia tulee saamaan perverssimpiä ilmenemismuotoja. Narsistinen sairaus tulee tuottamaan perversioita, mikä taas tulee tuottamaan mutaatioita. Se tulee muuttamaan ihmisyyden luonnetta.”

Eikö juuri tanssi voisi olla vastavoima tälle kehitykselle?

”Se voisi olla. Tanssi tarvitsisi paljon tukea ympärilleen. Helpotusta siihen, että sen ei tarvitsisi olla hirvittävän valtapelin armoilla. Potentiaalia kyllä on.”

• • •

Maria Säkö: Kekäläisen vastaanotossa näkyy tanssikentän murros

Sanna Kekäläisen 80-luvun tanssiteosten vastaanotossa uusi tanssi törmää baletin ja tanssiteatterin hegemoniaan. Abstraktia ilmaisua ei ymmärretty. Uutta kriitikoille oli myös postmoderni poliittisuus, jossa yhteiskunnallisuus ei ollutkaan sitä, että esitettiin tanssien tarinaa kaltoin kohdellusta työläisvaimosta vaan liike itsessään kantoi merkityksiä.

Helsingin Sanomien pitkäaikaisen tanssikriitikon, Irmeli Vienola-Lindforsin, kritiikit edustivat perinteistä tanssikäsitystä ja hän suhtautui 1980-luvulta lähtien hyvin negatiivisesti uuden tanssin koreografeihin. Esimerkiksi hänen kirjoittamansa kritiikki Kekäläisen Santa Maria Della Grazia -teoksesta (1990) pyrki teilaamaan koko uuden tanssin suuntauksen.

80-luvun tanssin Suomessa saamasta vastaanotosta väitöskirjaa kirjoittavan Aino Kukkosen mukaan sen ajan lehtikirjoittelusta saa kuvan, että tanssin kentällä vallitsi kolme kategoriaa: baletti, moderni ja jazz. Uudenlaiset tanssikäsitykset kamppailivat olemassaolon oikeutuksesta kulttuurisivuilla.

Ymmärtäjiäkin löytyi. Uuden Suomen Virve Sutinen oli innostunut Kekäläisen teoksista ja kirjoitti niistä positiivisesti. Sutisen mukaan 60-luvun alussa syntynyt sukupolvi on tehnyt pioneerityötä saadakseen uudelle tanssille sijaa. He esimerkiksi perustivat Zodiakin, mutta eivät kuitenkaan jääneet sen tähdiksi vaan antoivat luomansa uuden tanssin keskuksen tulevien sukupolvien käyttöön.

Kun Sutinen siirtyi 1997 Kiasma-teatterin johtajaksi, oli hänelle itsestään selvää, että Kekäläisen teokset kuuluivat keskeisesti sen ohjelmistoon. Tuolloin tanssin vastaanotossakin tapahtui paljon varsin lyhyessä ajassa. Studien über Hysterie -teos sai vuonna 1991 sai kriitikon kävelemään pois. Vuonna 1998 Kiasma-teatteriin tehty uusintaesitys sai paljon ymmärrystä, suitsuttavaa kritiikkiä ja yleisöä.

Maria Säkö

Kirjoittajat ovat toimineet SARVissa lehden päätoimittajana (Salusjärvi) ja järjestön puheenjohtajana (Säkö).