Kritiikin Uutisten kesä -22: Esittävän taiteen haasteita

Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3/2014.

Väitöskirja teatterikritiikistä paljastaa muutokseen sysänneet vallan kentät: talouden ja julkisuuden. Taidekirjoittamisen eliittijulkisuus on jäänyt valtamediassa pimentoon.

Minna-Kristiina Linkalan väitöskirja Teatterikriitikot kenttien kielipelissä. Bourdieulainen tulkinta suomalaista teatterikritiikkiä koskevasta muutospuheesta 1983–2003 on ensimmäinen teatterikritiikkiä koskeva väitöstutkimus Suomessa.

”Se on elämäntyöni viestinnän tutkimuksen alalla, missä väitökset tehdään enenevästi englannin kielellä. Itse halusin operoida nimenomaan suomeksi.”

Linkalan monografia on poikkitieteellinen ja laadullinen tutkimus.

”Pystyin käyttämään tuntemustani draamakirjallisuudesta, teatterihistoriasta ja teatterin tyylisuunnista. Semantiikka eli merkitysoppi oli hyödyksi analyyseissä. Klassinen kritiikintutkimuksen kaava kirjallisuustieteestä on mukana. Intohimoni sosiologian puolelta on mukana ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun teoreettisen ajattelun kautta.”

Johdatuksena aiheeseen Linkala tarkastelee, kuinka kritiikin klassisten osa-alueiden painopisteet (kuvailu, tulkinta ja arvottaminen) muuttuivat. Hän poimi viidestä suomalaisesta päivälehdestä (Helsingin Sanomat, Kaleva, Kansan Uutiset, Aamulehti, Hufvudstadsbladet) yhteensä viisitoista teatterikritiikkiä vuosilta 1983, 1993 ja 2003. Lehtien lisäksi kriitikkojen nimet, arvostelujen ilmestymisajankohdat ja otsikot kerrotaan.

Tulkinnan osuus lisääntyi hiuksenhienosti lamavuonna 1993. Sen jälkeen tulkinnan osuus alkoi laskea vuoteen 2003 asti, eikä palannut enää vuosien 1983 tai 1993 tasolle. Linkala muistuttaa tulkinnan ja arvottamisen vaativan kirjoittajaltaan ammattitaitoa.

Vuonna 1993 arvottamisen osuus sen sijaan romahti. ”Uskallusta puhua rohkeasti kritiikin kautta ei ollut. Ehkä massatyöttömyyden vallitessa koettiin pelkoa oman työpaikan menettämisestä.”

Pääaineistona kriitikkojen teemahaastattelut ja Teatteri-lehden pääkirjoitukset

Tutkimuksen toinen osa selvittää, kuinka päivälehtikriitikot puhuivat omasta asemastaan ja teatterikritiikin kirjoittamisesta populaarijulkisuudessa eli sanomalehdistössä.

Linkala lähestyi teemahaastattelulla kuuttatoista kriitikkoa, jotka hän valitsi mahdollisimman kattavasti.

”Hain vastaajia oikeisto-vasemmistoakselilta ja sitoutumattomista lehdistä. Toisekseen hain eri-ikäisiä miehiä ja naisia. Joukossa oli lopulta seitsemällä eri vuosikymmenellä syntyneitä kriitikkoja.”

Kolmas kriteeri valinnassa oli alueellinen monipuolisuus.

”Halusin huomioida sekä Etelä-, että Pohjois-Suomen. Kielipoliittisen tasa-arvoisuuden vuoksi valitsin mukaan sekä suomen-, että ruotsinkielisiä kriitikkoja.”

Haastattelut Linkala teki vuosina 2004–2009, ja niiden kysymysrungot ovat liitteinä. Haastateltujen nimiä ei kerrota, mutta heitä siteerataan analyyseissä runsaasti.

Teatterikritiikit olivat lyhentyneet ja niiden painotus oli selkeästi aiempaa journalistisempi. Keskustelu oli hävinnyt, tai vähintään supistunut pienten piirien sisäiseksi keskusteluksi. Johtopäätökset siis todistavat paljon debatoidun kulttuurijournalismin kriisin vaiheita teatterikirjoittamisen saralla.

Linkala muistuttaa tulkinnan ja arvottamisen vaativan kirjoittajaltaan ammattitaitoa.

Linkala luonnehtii teemaksi noussutta muutosta tiedotusopin dosentin Heikki Hellmanin käsitteiden avulla. Esteettisen paradigman valistuspainotteinen ja taideorientoitunut linja on populaarijulkisuudessa (sanomalehtikirjoittamisessa) jäämässä sivuun. Journalistinen, tiedonvälitystehtävää korostava paradigma on sen sijaan vahvistunut.

”Haastattelemani kriitikot eivät itse välttämättä tiedostaneet, että motiivit muutoksiin heidän käytännön työssään löytyvät taloudesta. Arvostelun, joka on esteettistä paradigmaa edustava teksti, saama tila oli supistunut.”

Myös kritiikin teossidonnaisuus alkoi varovaisesti murtua.

”Henkilöiden nostaminen ja tähtikultin luominen on osa ilmiötä. Kuin arvostelun kuuluisi myydä esitystä.”

Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka teatterikritiikin muutoksista ja sen asemasta kirjoitettiin eliittijulkisuudessa, mitä edustaa Teatteri-lehti. Teatteri-lehti nähdään teatterikentän omaa julkisuutta ohjaavana sanankäyttäjänä. Aineisto muodostui 185 pääkirjoituksesta vuosilta 1983–2003.

Kielen konventiot ja mahdollisuudet

Aikaisemmin sivistyksen ja demokratian arvot ja ihanteet olivat ilmeisiä kaikille lehdille levikistä tai poliittisesta sitoutuneisuudesta riippumatta.

”Nyt kaikelle kansalle suunnattu journalismi ei enää täytä tehtäväänsä. Lapset ja nuoret eivät pysty sivistämään itseään joukkotiedotusvälineiden avulla.”

Tähtikultin luominen on osa ilmiötä.

Kielenkäytössä eliittijulkisuuden foorumilla Linkala näkee edelleen rikkautta.

”Keskustellaan taiteen ehdoilla, käyttäen taiteenalan erityistermistöä ja ilmaisuvoimaista kieltä. Kirjoittajalta tämä vaatii erityisosaamista, draaman ja teatterihistorian tuntemusta.”

Populaarijulkisuuden uutispainotteisella foorumilla on käytettävä mahdollisimman selkeää yleiskieltä.

”Nuoret opiskelijat joutuvat valitsemaan jo varhain kulttuuriin erikoistumisen tai yleistoimittajuuden. He jakautuvat kahteen leiriin. Enää ei voi luovasti suhmuroida siellä täällä, kuten aikaisemmin.”

”1980-luvulla toimittajat vedettiin töihin joka tapauksessa, enää niin ei ole. Etenkin eliittijulkisuudessa kirjoittavien työllisyystilanne on epävarma.” Linkala arvioi.

Vuonna 2014, eli yksitoista vuotta tutkimusaineiston otannan jälkeen, tilanne teatterikritiikin kentällä on toki edelleen muuttunut. Talous on jälleen ahtaalla ja median laajeneminen printistä verkkoon vaikuttaa alan työpaikkoihin.

Linkala muistuttaa, että nyt ja tulevaisuudessa ratkaisut talouden ja politiikan kentällä ovat tärkeitä populaarijulkisuuden kannalta.

”Lahjakkaille kirjoittajille tulisi pystyä tarjoamaan julkaisufoorumeja, jotta ihan kaikkien lukijoiden on mahdollista päästä sivistyksen piiriin. Yleisradion rooli on keskeinen.”

Eliittijulkisuuden puolelle Linkala toivoo etenkin runsasta taidekeskustelua ja rahoitusta tarjonnan monipuolisuuden turvaamiseksi. Uuden mediatodellisuuden yhteisömahdollisuudet olisi otettava käyttöön.

”Mielestäni esimerkiksi jokaisella teatterilla kuuluisi olla oma blogi, jonne nuoret voisivat kirjoittaa.”

Jokaisella teatterilla kuuluisi olla oma blogi, jonne nuoret voisivat kirjoittaa.

Ylioppilasteatterilaisesta viestinnän tohtoriksi

Minna-Kristiina Linkala (s. 1965) valmistui Tampereen yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna1990 ja yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1993. Lisensiaatintyönsä hän teki taidekritiikin teoriasta vuonna 1995.

”Tuolloin Suomea koetteli taloushistorian pahin lama. Pertti Hemánuksen myötävaikutuksella sain kuitenkin apurahan väitöskirjaani varten, ja päätin tuolloin, että jonain päivänä teen sen loppuun.”

”Lähdin Tampereelta tyhjätaskuisena lisensiaattina. Sen jälkeen työskentelin 15 vuoden ajan viestinnän ja journalismin opettajana. Olen käytännössä koko elämäni tehnyt akateemisia pätkätöitä väitöstutkimukseni vuoksi.”

Viime vuosina Linkala kertoo tehneensä samanaikaisesti päivätyötä ja väitöskirjaansa.

”Lisäksi opiskelin alkuperäistutkintojani täydentäen ja pätevöidyin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi.”

”Aloitin teoreettisesti hyvin kiinnostavan tutkimuspolun aikanaan Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen draamalinjalla, minne päädyin näyteltyäni vuoden Ylioppilasteatterissa ja pyrittyäni Teatterikorkeakouluun.”

Idean väitöksen tutkimusasetelman rakentumiseen Linkala epäilee heränneen jo varhain.

”Olen kotoisin kodista, missä keskusteltiin politiikasta vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle. Kuuntelin poliittista retoriikkaa lapsuudenkodissani aikana, jolloin oikeisto ja vasemmisto taistelivat. Halusin tarkastella, kuinka politiikka näyttäytyy teatterikritiikissä.”

Taloudellisten haasteiden myötä koventunut tuloshakuisuus on näkynyt kritiikin lisäksi myös teatterissa. Julkisesti tuettujen teatterien tuotannon Linkala sanoo yksipuolistuneen. ”Laitosteatterit tarjoavat tavalliselle kansalle pelkästään makeaa ja viihteellistä. Aikaisemmin esimerkiksi työläiskodeissa luettiin paljon. Nyt sivistys on katoamassa populaarijulkisuuden alueelta.”

Väitöstutkimuksen myötä monitieteellinen ja Bourdieun viitoittama tutkimuspolku alkaa olla käyty. ”Kyllä, jotain muuta seuraavaksi.” Linkala naurahtaa.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuskriitikko.