Taiteilija Teemu Mäkeä on vaikea uskoa siksi uhmakkaaksi, edelleenkin laajalti, ja melko tekopyhästi ja kaksinaismoralistisestikin paheksutun, Sex and Death -videon (1988) tekijäksi, jonka aiheuttama stigma ei ota himmetäkseen. Relativistiksi, ateistiksi ja sosialistiksi itsensä luokitteleva Mäki on seesteisyyden perikuva, rauhallinen, puheitaan tarkasti punnitseva – ja rohkenisinko sanoa suloinen. Mutta taiteilijana ja taiteen puolestapuhujana hän on tulisieluinen. Parhaimmillaan taide on hänelle kokonaisvaltaisen yhteiskuntakriittisen, filosofispoliittisen ajattelun ja keskustelun korvaamattoman tärkeä muoto. Hän ei usko ”puhtaasti esteettiseen” taiteeseen.
Mäki on väsymätön kulutuskapitalismin kritisoija, sananvapauden puolustaja ja ekokatastrofista suurta huolta kantava yhteiskuntakriitikko.
– Taide on vapaan yhteiskunnan ja demokratian kulmakivi, joka parhaimmillaan käsittelee elämän vaikeimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä, hän tiivistää.
Taiteen ja talouden kimurantti suhde on askarruttanut Mäkeä jo pitkään. Terävästi kulttuuripolitiikkaan kantaa ottava taiteen tohtori on paneutunut aihepiiriin useissa taidetta ja kulttuuripolitiikkaa käsittelevissä teoksissaan, vuonna 2005 valmistuneessa väitöskirjassa Näkyvä pimeys – esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta ja muun muassa kirjassaan Taiteen tehtävä – esseitä (2017).
Mäki toimii monissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana. Hän on työskennellyt myös useissa taidepoliittisissa työryhmissä ja oli mukana Helsingin kaupungin kulttuurivisio 2030-työryhmässä sekä kulttuuriministeri Antti Kurvisen nimittämässä Taiteen tulevaisuustyöryhmässä, jonka loppuraportti ”Kulttuurin aika on nyt ja aina” julkaistiin kesäkuussa 2022.
Parhaimmillaan taide on yhteiskunnallisen pohdiskelun ja keskustelun vapaa, monipuolinen ja kokonaisvaltainen muoto.
– Parhaimmillaan taide on yhteiskunnallisen pohdiskelun ja keskustelun vapaa, monipuolinen ja kokonaisvaltainen muoto. Taideteoksissa on sekä terävää ja suorasanaista yhteiskuntakritiikkiä että sanojen tuolle puolen yltävää visiointia siitä, mitä kaikkea voisi olla ja mitä meistä voisi tulla. Taide kommentoi sitä mitä on ja luo ja tarjoilee myös uusia tapoja olla ja kokea.
Taidepolitiikan peruskysymyksiä ovat: mihin yhteiskunta tarvitsee taidetta ja millä perusteella taide tarvitsee erityiskohtelua. Monipuolinen, yhteiskuntakriittinen taide-elämä on Mäen mielestä niin tärkeä demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan ydintoiminto, ettei sen rahoittamista pidä jättää vain markkinoiden varaan.
– Jos niin tehtäisiin, olisi rikkailla suhteettoman paljon valtaa päättää, millaista taidetta tehdään, mille annetaan tilaa ja huomiota, eikä taide myöskään olisi kaikkien kansalaisten ulottuvilla. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että taiteet saavat rahoitusta myös valtiolta, kunnilta ja säätiöiltä. Ei taide tietenkään katoaisi, vaikka valtio, säätiöt ja kunnat lakkaisivat rahoittamasta sitä, mutta taiteilijoiden ja taiteen määrä vähenisi, laatu huonontuisi ja tarjonnan monipuolisuus surkastuisi voimakkaasti.
Kuvataiteen tohtori lähtee kannanottojensa perusteluissa historian hämäristä taiteen tutkijan eetoksella.
– Suomalainen kulttuuripolitiikka alkoi siitä, kun ennen itsenäistymistä piti ensin keksiä Suomi. Tarvittiin taiteen luomia fiktioita Suomesta, Suomen kansasta ja suomalaisuuden juurista. Kun tähän fiktioon alettiin riittävästi uskoa, siitä tuli totta. Kansallisen identiteetin luominen oli ensimmäinen taiteelle annettu yhteiskunnallinen tehtävä.
Suomalainen kulttuuripolitiikka alkoi siitä, kun ennen itsenäistymistä piti ensin keksiä Suomi.
Myöhemmin rinnalle tuli valistusaatteen mukainen ajatus hengenravinnon jalostavasta vaikutuksesta.
– Ajatuksena oli, että raakaa ja viinaanmenevää kansaa pitää jalostaa tarjoilemalla taidetta, joka kultivoi heitä. Tuo voi hieman hymyilyttää meitä nyt, mutta kyllähän edelleenkin uskotaan taiteen ihmistä jalostavaan vaikutukseen – mielestäni hyvin perustein. Toki on myös vaikkapa rasismiin, kansanmurhiin tai köyhien kyykyttämiseen kannustavaa taidetta, mutta ylivoimaisesti suurin osa taiteesta kannustaa myötätuntoon ja pyrkii monipuolistamaan ihmisen kokemusmaailmaa, sen sijaan että latistaisi ja supistaisi sitä.
Seuraavaksi Mäen mukaan taidetta ruvettiin pitämään myös virkistävänä ajanvietteenä, joka estäisi maatalouden ja teollisuuden palveluksessa ahertavia duunareita kulumasta loppuun. Valtiokin alkoi tarjoilemaan hengenravintoa työkyvyn ja elämänilon ylläpitämiseksi.
Maailmansotien jälkeen länsimaissa kehkeytyi voimakas ajatus kriittisen taiteen tarpeellisuudesta.
– Kollektiivinen nolous, pettymys ja hätä tuhoisien sotien runtelemasta sivilisaatiostamme loi tarpeen kriittiselle itsetutkistelulle niin poliittisen kuin ”puhtaan taiteenkin” tahoilla. Kriittinen, poliittinen taide otettiin aivan eri tavalla vakavasti kuin aiemmin ja valtiot alkoivat rahoittaa sitä järjestelmällisesti.
Viime vuosikymmeninä taidetta on yhä enemmän ruvettu huomioimaan yhtenä talouden sektorina. Taloudellinen ajattelu on nousut vallitsevaksi ja katse kääntynyt taiteen tuottavuuteen.
– Kulttuuripolitiikan ja taiteen rahoituksen yhdeksi päämääräksi on noussut kulttuurin merkitys kansantaloudellisesti ja työllisyyden ylläpitäjänä. Kiistely taiteen rahoituksen syistä on voimistunut ja on alettu luoda kulttuuripolitiikan strategioita, joilla pyritään luomaan kaupallisesti menestyviä ja myös ulkomaiden markkinoilla menestyviä tuotteita.
Myös kriittistä, jyrkästikin mielipiteitä jakavaa ja ärsyttävää taidetta tarvitaan myönteisten terveys- ja hyvinvointivaikutusten tuottamiseen.
Tasavahvana argumenttina esiin on noussut myös taiteen hyvinvointiin ja terveyteen kohdistuvat vaikutukset. Tämä on Mäen mukaan ainakin osittain vain uutta retoriikkaa, jolla yritetään elvyttää aikaisemmat, epäkaupalliset syyt perusteltaessa taiteen rahoitusta.
– Aluksi useimmat taiteilijat suhtautuivat hyvinvointipuheeseen vihaisesti tai pilkallisesti, koska pelkäsivät, että taidetta välineellistetään ja taiteilijoilta aletaan vaatia vain söpösti maalattuja akvarelleja iloisista aiheista sairaaloiden seinille. Nykyään tilanne on aivan toinen, sillä puolin ja toisin on opittu, että myös kriittistä, jyrkästikin mielipiteitä jakavaa ja ärsyttävää taidetta tarvitaan myönteisten terveys- ja hyvinvointivaikutusten tuottamiseen.
Suomessa on kuvataiteen kentällä yli kolme tuhatta ammattitaiteilijaa ja kaikki taidelajit mukaan lukien taiteilijoita on noin 25 000.
On paradoksaalista, että suurelle osalle, kuvataiteessa jopa suurimmalle osalle, taiteilijoista taiteen tekeminen on taloudellisesti tappiollista. Kuitenkin heidän tekemillään sisällöillä täytetään museot, kirjastot, kaupat, nettikaupat, teatterit, konserttisalit ja kesätapahtumat, jotka ovat – muille kuin taiteilijoille itselleen – erittäin kannattavia myös kaupallisesti ja joiden merkitys kansantaloudelle ja työllisyydelle on valtava.
Kansalaiset suhtautuvat kuvataiteeseen jokamiehenoikeutena marjamaiden tapaan.
– Kansalaiset ovat tottuneet saamaan mielin määrin kuvataidetta maksutta. Gallerioissa voi poiketa ilmaiseksi ja taidemuseoiden pääsymaksut ovat nimellisiä vaikkapa oopperalippuihin verraten. Kansalaiset suhtautuvat kuvataiteeseen jokamiehenoikeutena marjamaiden tapaan. Samaan aikaan velloo epälooginen käsitys siitä, että kuvataiteilijoiden pitäisi saada toimeentulonsa teosmyynnillä.
Alun perin, esim. 1800-luvulla, taidemuseoissa oli esillä vain museoihin ostettuja teoksia ja galleriat olivat puhtaasti myymälöitä. Parinsadan vuoden kuluessa käytännöt ovat pyörähtäneet päälaelleen. Museoissa on nyt esillä yhtä paljon näyttelyitä varten taiteilijoilta lainattuja teoksia kuin kokoelmiin ostettuja teoksia ja vaikka taidekauppa on Suomessa kovasti kasvanut, teosmyynnin lisääntyminen koskee vain pientä osaa Suomessa toimivista lukemattomista gallerioista.
Hyvätuloisiakin taiteilijoita on, mutta esimerkiksi suomalainen kirjailija saa vuodessa keskimäärin 2000 € tuloa kaunokirjallisesta työstä, saman verran kuin pienituloinen palkansaaja kuukaudessa. Suomalaisten palkka- ja palkkiotulojen mediaani on 3 153 euroa kuukaudessa. Suomalaisten kuvataiteilijoiden tilanne on vielä heikompi kuin kirjailijoiden: noin puolet ammattikuvataiteilijoista joutuu turvautumaan sosiaali- tai työttömyysturvaan.
Suomalainen kirjailija saa vuodessa keskimäärin 2000 € tuloa kaunokirjallisesta työstä, saman verran kuin pienituloinen palkansaaja kuukaudessa.
Teemu Mäen mielestä taiteilijoiden köyhyys ei ole vain heidän oma riesansa, vaan koko yhteiskunnan ongelma, sillä se huonontaa taiteen laatua.
– Perimmäisin syy tähän on se, että suurin osa taiteilijoista ei tee työtään rahan toivossa vaan tekemisen ilosta, tai kutsumuksesta. Tosiasiassa suuri osa suomalaisesta taiteesta tehdään sosiaaliturvan varassa. Sosiaaliturva on taiteen talouden kannalta sikäli tavallaan tärkeämpi kuin kulttuuripolitiikka. Sosiaalietuudet alentavat kynnystä valita taloudellisesti usein epävarma taiteilijan ammatti ja mahdollistaa taiteellisen työn tekemisen alistumatta markkinoiden määräysvaltaan.
Taiteellinen työskentely työttömyys- tai sosiaaliturvan varassa sinnitellen, on lainvastaista, sillä laki ja vallitsevat käytännöt eivät oikein tunnista freelancer- ja itsensätyöllistäjätaiteilijan ammatin erityispiirteitä, Mäki huomauttaa.
– Usein käy niin, että TE-keskus ei hyväksy taiteilijaa työnhakijaksi, vaan tulkitsee hänet yrittäjäksi, jonka pitää kääntyä sosiaalitoimiston puoleen, jos bisnes ei vedä. Sosiaalitoimistosta taiteilija patistetaan usein takaisin TE-keskuksen ovelle, koska hänhän on työkykyinen ihminen. Taiteilija voi näin jäädä pomppimaan pingispallona eri instanssien väliin saamatta mistään tukea. Pahimmillaan taiteilijaa vaaditaan polttamaan pensselinsä tai myymään soittimensa todistaakseen, että on lopettanut kannattamattomat taidehommat, jotta hänet hyväksyttäisiin työnhakijaksi ja hänelle maksettaisiin työttömyyskorvausta.
Tilanne on hieman parantunut, sillä nykyään TE-keskusten ohjeissa todetaan, että taiteilijalla on työttömyysaikana oikeus ”ammattitaitoa ylläpitävään toimintaan”. Ohjeet ovat edelleen ontuvat, sillä niissä todetaan, ettei ammattitaitoa ylläpitävä toiminta työttömyysaikana saa tähdätä ”taloudelliseen tavoitteeseen”. TE-keskukset voivat tulkita tätä hämärää ohjetta hyvin mielivaltaisesti.
Teemu Mäestä on selvää, kuten Taiken johtaja Paula Tuovinenkin on korostanut (ks. Kritiikin Uutisten haastattelu 22.5.2021), että taidesektori saisi tehokkaammin viestinsä perille poliitikkojen ja talouselämän suuntaan ja muille tahoille, mikäli se toimisi yhtenäisesti.
– Taiteilijoilla on taipumus tuhota omat markkinansa jakamalla työnsä tulokset pilkkahinnalla tai ilmaiseksi. Ei kukaan runoilija sano kustantajalle, että ”Kirjan kirjoittamiseen meni vuosi, joten saatte julkaista runokirjani vain, jos lupaatte, että saan siitä yhden vuoden palkkaa vastaavan korvauksen”. On tietysti hienoa, että taiteilijat tekevät työtään ensisijaisesti rakkaudesta taiteeseen. Kääntöpuolena on se, että yksittäinen taiteilija on yleensä tosi huono neuvottelemaan itselleen taloudellisesti järkevää sopimusta. Siksi taiteilijoiden kannattaisi nykyistä enemmän ajaa etujaan järjestöjen kautta ja vaatia oikeutta kollektiiviseen sopimiseen myös niissä tilanteissa, joissa sitä ei vielä käytetä. Kuvataiteilijat ja kirjailijat ovat tässä suhteessa perinteisesti erityisen heikossa asemassa, sillä lähes kaikki heistä ovat freelancereita. Yksittäisen kuvataiteilijan tai kirjailijan neuvotteluasema suhteessa taidemuseoon, galleriaan, kustantajaan tai vaikkapa Yleisradioon on erittäin heikko.
Suomessa on perinteisesti tulkittu EU:n kilpailulainsäädäntöä taiteilijoiden edun vastaisesti.
– Suomessa on perinteisesti tulkittu EU:n kilpailulainsäädäntöä taiteilijoiden edun vastaisesti. Kun esimerkiksi taiteilijat ja muut ns. sisällöntuottajat ovat pyrkineet neuvottelemaan itselleen kohtuullisia korvauksia järjestöjensä kautta, se on usein nähty vain yrityksenä muodostaa laiton kartelli. Viime aikoina tilanne on kuitenkin alkanut muuttua, kun EU on alkanut puuttua ns. arvokuiluun ja patistanut jäsenmaita parantamaan sisällöntuottajien asemaa ja tulkitsemaan kilpailulainsäädäntöä niin, ettei estettä kollektiivisella sopimiselle ole.
Taiteilijapalkkaa Teemu Mäki sanoo kannattavansa melkein yhtä innokkaasti kuin sitä tarmokkaasti ajava Tuovinen.
– Apurahojen rinnalla pitäisi kokeilla taiteilijapalkkaa, vaikka viiden vuoden ajan, jolloin nähtäisiin taiteilijapalkan edut ja puutteet. Tuovisen esittämät perustelut ovat kaikki relevantteja. Yksi niistä on mielikuvahyöty: palkka kuulostaa tavallisen kansalaisen korvissa oikeudenmukaiselta korvaukselta tehdystä työstä, mutta apuraha kuulostaa helposti vain tukiaiselta tai kainalosauvalta, jonka yhteiskunta voi hyvää hyvyyttään antaa almuna sellaiselle taiteilijalle, joka jostain syystä ei osaa tai halua tehdä taidetta, jolla olisi riittävästi kaupallista menekkiä.
Mäki muistuttaa, että apurahan saajat jäävät lähes tyystin vaille palkansaajien lakisääteistä sosiaaliturvaa ja ansiosidonnaista työttömyysturvaa, jotka taiteilijapalkka takaisi. Myös palkkatasosta voisi neuvotella vakavammin erilaisten sopimusten ja palkkaluokkien piirissä, mikäli taiteilija olisi palkansaaja. Muistaa pitää myös, että työskentelyapurahan taso on jäänyt pahasti jälkeen yleisestä kustannus- ja palkkatasosta. Kun apurahajärjestelmä perustettiin vuonna 1968, apuraha oli isompi kuin suomalaisten mediaanitulo, mutta nyt se on niin pieni, että usein apurahan saajakin elää köyhyysrajalla.
Apurahan saajat jäävät lähes tyystin vaille palkansaajien lakisääteistä sosiaaliturvaa ja ansiosidonnaista työttömyysturvaa, jotka taiteilijapalkka takaisi.
Mäki kyllä tietää, että osa taiteilijoista suhtautuu taiteilijapalkkaan epäluuloisesti. Erityisesti huolta herättää pelko siitä, että taiteilijapalkka rajoittaisi taiteilijan vapautta, kun työnantaja alkaisi määräillä taiteilijan työtä. Mäen mielestä pelko on kuitenkin aiheeton. (Ks. Kirjailijaliitto takakenossa taiteilijapalkalle, haastattelussa Kirjailijaliiton puheenjohtaja Sirpa Kähkönen, Kritiikin Uutiset 24.5.2021)
– Apurahajärjestelmässäkin on eräänlainen direktiivioikeus työsuunnitelman ja apurahaselvitysten myötä. Osa yliopistojen tutkijoista ja kaikki professorit ovat työsuhteisia. Yliopistolaki suo heille silti suuren henkilökohtaisen vapauden työssään. Heille on määritelty tehtävät, mutta työnantajat eivät puutu työn sisältöihin tai painopistealueisiin. Meillä on vuosisatainen perinne taiteen ja tieteen työsuhteissa, jota voitaisiin soveltaa myös taiteilijapalkan saajiin taiteen vapautta vähentämättä.
Mäki ei näe taiteilijapalkan rahoitusta lainkaan utopistisena.
– Valtion kulttuuribudjetti on noin 450 miljoonaa euroa, josta taiteilija-apurahojen osuus on vain yksitoista ja puoli miljoonaa. Kun mukaan lasketaan taiteilijaeläkkeet ja kohdeapurahat summa on edelleenkin vain noin 28 miljoonaa euroa. Kyllä valtiolla on aivan hyvin varaa tuon rinnalla kokeilla myös taiteilijapalkkajärjestelmää laittamalla hakuun vaikkapa 20 taiteilijapalkkaan oikeuttavaa, määräaikaista työsuhdetta, joiden kesto olisi 1–5 vuotta.
Mäkeä ei huolestuta sekään, ketkä armoitetut olisivat kokeilun ajan tämän taivasosuuden saajia.
– Tuovinen on ehdottanut, että taiteilijapalkkojen saajat tulisi kilpailuttaa. Tämä virkamiesslangiin kuuluva sanahirviö karskahtaa, mutta aivan samoin kuin muussakin työnhaussa saajat valittaisiin hakemusten perusteella. Keskustelua on sekoittanut se väärinkäsitys, että taiteilijapalkka tarkoittaisi järjestelmää, jossa jokainen taiteilijaksi opiskellut alkaisi automaattisesti saada taiteilijapalkkaa – ikään kuin taiteilijoiden ikiomana kansalaispalkkana.
Mitä kaikkien kansalaisten perustuloon tulee, Mäki uskoo, että sekin kyllä jossain vaiheessa toteutuu, mutta hänen mukaansa on edelleen epäselvää, missä muodossa.
– Jos perustulo toteutuu jyrkän oikeistolaisella tavalla, sen saajan käteen jäisi vähemmän rahaa kuin sosiaali- ja työttömyysetuuksilla nykyisin jää. Silloin hyödyksi jäisi lähinnä se, että byrokratiaa tarvittaisiin vähemmän ja hakemusrumba pienentyisi. Jos perustulo toteutetaan vasemmistolaisemmalla tavalla, niin käteen jäävä raha olisi nykyistä suurempi.
Jotta taiteen asema voisi entisestään kohentua Suomessa ja Euroopassa Mäen mukaan tarvitaan kolme asiaa. Ensiksikin taiteilijoiden tulisi havahtua päättäväisemmin ajamaan omia etujaan etujärjestöjen ja kollektiivisen sopimisen kautta.
– Elleivät taiteilijat itse kunnolla järjestäydy, eivät sitä tee ketkään muutkaan heidän puolestaan. Länsimainen, avoin yhteiskunta on osittain markkinoiden varassa oleva sopimus- ja lobbausyhteiskunta. On tärkeää, että myös taiteilijat pitävät puoliaan neuvottelupöydissä ja se on mahdollista vain taiteilijajärjestöjen kautta.
Toisekseen valtioiden ja yhteiskuntien pitäisi Mäen mukaan päivittää näkemyksensä siitä, mihin taidetta tarvitaan.
– Taiteilijoiden ja heidän etujärjestöjensä tulisi voimakkaammin haastaa kansalaisia ja päättäjiä siitä, mitä yhteistä annettavaa ja mitä hyötyä taiteesta on. Kyllähän tätä yritetään, mutta paremmin siinä pitäisi onnistua.
Pitäisi ymmärtää, että yleensä taide ei ole vain joko kaupallista tai epäkaupallista, vaan sillä on molemmat ulottuvuudet.
Kolmas asia olisi nykyistä paremmin toimiva taiteen sekatalous, jossa umpikaupallinen taide ja täysin epäkaupallinen taide ja kaikki näiden ääripäiden välissä olisivat nykyistä paremmin harmoniassa keskenään. Pitäisi ymmärtää, että yleensä taide ei ole vain joko kaupallista tai epäkaupallista, vaan sillä on molemmat ulottuvuudet.
Taiteen nykyiseen tasoon Mäki ottaa häveliäästi kantaa.
– Vain pieni osa tarjolla olevasta taiteesta on mielestäni hyvää – siis hyvää minulle. Etsin taidetta, jota tehdään jopa epätoivoisella vimmalla, jotta löytyisi vastauksia kaikkein tärkeimpiin filosofisiin ja poliittisiin kysymyksiin: ”Miten meidän pitäisi elää? Miksi kannattaisi jatkaa elämistä? Millaisiksi haluamme tulla ja miksi? Mitä on hyvä elämä? Miten olla onnellinen?” Osa taiteesta pyrkii tähän, mutta koen että suurin osa keskittyy johonkin muuhun, olemaan vain eskapismia, ajanvietettä ja koristelua. Joskus nuorempana olin tästä vihainen. Nykyään ajattelen, ettei se ole minulta pois, että jotkut tekevät tai nauttivat taidetta ihan eri syistä kuin minä. Ymmärrän nyt myös paremmin, miten eri tavoin ihmiset samoja teoksia kokevat. Yksi näkee jossain teoksessa pelkkää eskapismia, toinen kokee saman teoksen olevan syvällisesti yhteiskuntakriittinen mestariteos. Joka tapauksessa, vaikka olen nirso, niin mahtavia taideteoksia on ulottuvillani enemmän kuin ehdin eläessäni nauttia. Loput aionkin nauttia sitten kuolemani jälkeen.
Mukavuuden ja huvittelun halu usuttivat taiteilijan uralle.
Kirjailija Anneli Kannon tavoin Teemu Mäki toteaa olevansa onnellinen ja etuoikeutettu voidessaan toteuttaa itseään monipuolisesti taiteilijana.
– Se niin hauskaa puuhaa, että teen sitä vaikka ilmaiseksi. Vanhempani toivoivat, että olisin hakeutunut lääkärin, arkkitehdin tai muun vakavaraisemman ammatin pariin, mutta koin moiset ”pakkotyöt” luotaantyöntäviksi. Mukavuuden ja huvittelun halu usuttivat taiteilijan uralle. Mutta ei taiteen kautta pidä paeta pahaa maailmaa, sitä todellisuutta, jossa elämme vaan pyrkiä muokkaamaan yhteiskuntaa. Taiteen tärkeimpiä tehtäviä on jalostaa ihmistä kohti intensiivisempää ja itsenäisempää kokemusmaailmaa yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta riippumatta.
Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.
Teksti on kolmas ja viimeinen osa Rahako ratkaisee -haastatteluartikkelien sarjasta, jossa pohditaan rahan ja taiteen kompleksista suhdetta. Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö (JOKES) on tukenut haastattelusarjan kirjoittamista.
Aikaisemmin sarjassa on julkaistu Taiteen edistämiskeskuksen, Taiken johtaja Paula Tuovisen haastattelu Taiteen rahoituksen kokonaiskuva pahasti retuperällä ja pop-kriitikko Oskari Onnisen haastattelu Oskari Onninen double feature, 2/2: ”Rahan kaataminen taiteelle ykkösprioriteettina”.