Kai Häggman:

Päänäyttämöllä

Tammi 2021, 486 s.

Pirkko Koski:

Finland’s National Theatre 1974–1991

Routledge 2022, 288 s.

Suomen Kansallisteatteri juhlii 150-vuotista historiaansa ensimmäisenä suomenkielisenä ammattiteatterina. Juhlavuoden kunniaksi on ilmestynyt kaksi huolellisesti laadittua teosta, Kai Häggmanin kokonaishistoria Päänäyttämöllä sekä Pirkko Kosken rajatumpi tutkimus Finland’s National Theatre 1974–1991. Kansallisteatterista ja sen henkilökunnasta on jo entuudestaan kirjoitettu paljon, mutta uudet teokset tuovat teatterikirjallisuuteen tervetulleen lisän.

Päänäyttämöllä on teatterin oma tilaus, suuren yleisön tarpeisiin syntynyt sujuva yleisesitys. Häggman on kokenut historioitsija, joka on aikaisemmissa tilausteoksissaan käsitellyt muun muassa Kirjailijaliiton, WSOY:n, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kustannusyhdistyksen historiaa. Hän on perehtynyt suomalaisuusliikkeen ja kirjallisuusinstituutioiden mekanismeihin. Samalla Häggman on armoitettu tietokirjailija ja tarinankertoja, joka tunnetaan suorasukaisesta ja sarkastisesta tyylistään.

Kansallisteatterin 150 vuoteen mahtuu esityksiä, ihmisiä ja kehityskulkuja, joiden yhteen niteeseen mahduttaminen on edellyttänyt näkemystä ja valintojen tekemistä. Häggman on saanut teatterin historiatoimikunnalta vapaat kädet. Tuloksena on hallittu kokonaisuus, sujuvasti juokseva kertomus fennomaanien teatterilaitoksesta kansallisen politiikan kiemuroissa.

Teos on varustettu lähdeviittein, mutta erityistä tutkimustehtävää näkökulmineen sille ei ole asetettu. Lähdeaineistona on toiminut teatterin oma arkisto, johon sisältyy mittava lehtileikekokoelma, sekä Teatteri-lehden vuosikerrat vuosilta 1970–2010. Lisäksi tulee teatterihistoriallinen kirjallisuus, josta voidaan mainita Eliel Aspelin-Haapkylän, Rafael Koskimiehen, Hanna Suutelan, Hanna Korsbergin, Ilona Pikkasen, Pentti Paavolaisen ja Pirkko Kosken Kansallisteatteria koskevat tutkimukset sekä entisten teatterinjohtajien Eino Kaliman ja Maria-Liisa Nevalan muistelmat.

Häggmanin vahvuus on Kansallisteatterin varmaotteinen käsittely instituutiona, kulttuurilaitoksena suomalaisessa yhteiskunnassa. Taidelaitoksen joskus salamyhkäisenä näyttäytynyt hallinto saa kasvot ja poliittisen värin. Seurataan, miten talouden realiteetit vaikuttavat ratkaisuihin. Teatterin ympärillä ja sisällä käydyt valtataistelut eivät jää varjojen kamppailuiksi vaan kuvataan intohimoisina ja joskus raadollisina yhteenottoina.

Häggman on armoitettu tietokirjailija ja tarinankertoja, joka tunnetaan suorasukaisesta ja sarkastisesta tyylistään.

Tämä kaikki vie sivuja, joten Kansallisteatterin varsinainen taiteellinen työ esitellään nostojen kautta. Keskeiset näytelmäkirjailijat ja useat näyttelijät huomioidaan. Ohjelmistoja tarkastellessaan Häggman oikaisee aikaisemman käsityksen, että 1930-luvun Kansallisteatteri olisi ollut erityisen ahdasmielinen – päinvastoin teatterin ohjelmisto säilyi verraten moniarvoisena. Tuhannen ensi-illan joukosta Häggman nostaa esiin esityksiä, jotka ovat erityisesti puhuttaneet tai löytäneet kiitollisen yleisön.

Esitysten melko niukkaan käsittelyyn saattaa vaikuttaa sekin, että teatterintutkijana Häggman on maallikko. Teatterintekemisessä tapahtuneet muutokset tulevat kuvatuiksi, mutta yleensä ottaen draaman ja näyttämöestetiikan luonnehdinta on hieman hatarammalla pohjalla. Sen sijaan loppusivuille asti Häggman kuvaa kotimaisen teatterikentän muutoksia ja näin asemoi ansiokkaasti Kansallisteatteria laajempaan kontekstiin.

Suurimman aukon Kansallisteatteria koskevassa perustutkimuksessa muodostaa Arvi Kivimaan johtajakausi (1950–1974). Tähän ajanjaksoon liittyi sukupolvikonfliktin ja kylmän sodan kärjistymisen ohella teatterikentän ja -estetiikan syvällinen murroskausi ja yleensä teatterin aseman muuttuminen sähköisen median vallatessa alaa. Häggman saa tilaisuuden esittää ensimmäisen tulkinnan Kansallisteatterin tästä vaiheesta, joten näitä sivuja lukee erityisellä mielenkiinnolla.

Häggman tuo esiin vuonna 1954 Pienen näyttämön merkityksen teatterin esitystarjonnan monipuolistajana ja katsojamäärän kohottajana. Siellä kohtasivat nykydraama ja nuoret katsojat. Sen alakerran Teatteri-Grillissä avattiin Jack Witikan johdolla vuonna 1964 Kolmas näyttämö, joka toimi kolmen vuoden ajan todellisena studionäyttämönä. Helsingin kaupunginteatterin käynnistyminen 1967 sysäsi Kansallisteatterin lasku-uralle, jota vastaan taisteltiin keventämällä ohjelmistoa. Uudistumispyrkimykset jäivät, kun yltyvää vasemmistoradikalismia vasten Kansallisteatterin johto ja kantayleisö asemoituivat konservatiivisiksi. Nuoren polven näyttelijät, ohjaajat ja kirjoittajat eivät jääneet työskentelemään Kansallisteatterissa.

Koski on täysinpalvellut teatteritieteen professori, jonka tutkimusta voi pitää 80 vuotta täyttäneen tutkijan voimannäytteenä.

Jos Häggmanin teos viihtyy kulisseissa ja tuntuu karttelevan esitystoimintaa, Pirkko Kosken teos Finland’s National Theatre 1974–1991 keskittyy yksinomaan siihen, mitä näyttämöllä koettiin. Koski on täysinpalvellut teatteritieteen professori, ja arvostetun tiedekustantamon julkaisemaa tutkimusta voi pitää 80 vuotta täyttäneen tutkijan voimannäytteenä. Yleisemmällä tasolla merkitystä on sillä, että teos avaa ulkomaiselle lukijakunnalle syventävän näkökulman suomalaiseen teatteriin ja kulttuuriin. Aikaisemmin Koski on julkaissut yhdessä professori Steve Wilmerin kanssa kompaktin yleisesityksen The Dynamic World of Finnish Theatre (Like 2006).

Siinä missä Häggmanin teos liittää Kansallisteatterin kotimaiseen teatterikenttään, Kosken teos tarjoaa teatterille kansainvälisen kontekstin. Samalla hän taustoittaa napakasti Suomen valtiollisen aseman ja suomalaisen yhteiskunnan, kulttuurielämän ja teatterikentän erityispiirteet ulkomaiselle lukijakunnalle. Kansallisteatterit ovat kansainvälinen ilmiö ja loppujen lopuksi aika samanlaisia kapistuksia; ne legitimoivat asemansa samantyyppisellä ohjelmistolla, sijainnilla ja yleisöllä ja niiltä vaaditaan ”hieman enemmän” kuin muilta. Kansallisteatteri toteutti tätä kansallisteatterin universaalia ideaa ainutlaatuisessa Suomi-kontekstissa. Erityistä mielenkiintoa Suomeen kohdistuu sen kylmän sodan aikaisen aseman ansiosta idän ja lännen välissä. Kansallisteatteri vastaanotti vierailuesityksiä ja -ohjauksia molemmista suunnista.

Kosken teoksen taustalla on hänen vuonna 2019 ilmestynyt perustutkimuksensa Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa: Kai Savolan pääjohtajakausi 1974–1991 (SKS). Vaikka tutkimusaineisto ja aikajänne ovat samoja, englanninkielinen teos rakentuu temaattisesti rajatumman kysymyksenasettelun kautta. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on teatterin yhtäältä ”kansallisen” ja toisaalta ”taiteellisen” tehtävän toteutuminen teatterin ohjelmistossa ja esityksissä. Teatteriyleisö omine tarpeineen oli tässä olennaisena osapuolena.

Koski on esitysanalyysin spesialisti, joka on toiminut myös teatterikriitikkona. Hänen etunaan on tuntea pitkältä ajalta Kansallisteatterin näyttelijät ja esitykset, joten hänellä on omakohtainen tuntuma teatterin jatkumoihin, perinteisiin ja niiden uudistumiseen. Hän pohdiskelee ansiokkaasti teatteria jatkuvana dialogina, jossa esitykset eivät ainoastaan heijasta vaan myös muokkaavat todellisuutta.

Teoksessa tarkastellaan suurta joukkoa esityksiä, jotka on ryhmitelty kymmeneen temaattiseen lukuun. Näytelmien vastaanotto on esitelty huolellisesti, mutta pohdiskelua suhteessa tutkimuskysymyksiin jää kaipaamaan. Hieman vähemmällä esitysmäärällä olisi kenties saavutettu pitemmälle menevää analyysia. Esimerkiksi käsitteitä ”kansallinen” ja ”taiteellinen” sekä teatterin hallinnon ja sen kantayleisön keskinäistä suhdetta tai ”dialogia” olisi voinut pohtia syvällisemmin.

Katseen olisi voinut myös hetkittäin kohdistaa muihin teattereihin. Kansallisen historian ja identiteetin käsittely ei suinkaan ollut Kansallisteatterin yksinoikeus, vaikka sillä oli aihepiiriin jonkinlainen velvollisuus. Koski mainitsee, että 1970-luvulla teatteripolitiikan päähuomio kohdistui nouseviin kaupungin- ja alueteattereihin. Myös ryhmäteattereissa kansallista mytologiaa ja historiaa tulkittiin perinpohjaisesti uudestaan, mutta Kansallisteatteri ilmeisesti jäi jossakin määrin sivustakatsojaksi tässä prosessissa.

Kansallisen historian ja identiteetin käsittely ei suinkaan ollut Kansallisteatterin yksinoikeus, vaikka sillä oli aihepiiriin jonkinlainen velvollisuus.

Ohjelmistoanalyysin tueksi olisi voinut esittää tilastotietoa, jossa Kansallisteatterin esitystoimintaa olisi verrattu muihin teattereihin. Nyt eräät yleistävät toteamukset jäävät heitoiksi ilmaan. Esimerkiksi huoli siitä, että teattereiden klassikkoperinne olisi 1970-luvulla uhannut katketa ilman Kansallisteatterin ponnisteluja, vaikuttaa liioitellulta. Klassikkojen esittäminen sinänsä kuuluu kansallisteattereiden ”tehtäviin”, ja Svenska Teatern oli tällä saralla vielä Kansallisteatteriakin aktiivisempi.

Mielenkiintoista on, että kahdessa Kai Savolan johtajakautta käsittelevässä teoksessa Kosken huomio kiinnittyy osittain eri esityksiin. Englanninkielisessä teoksessa nostetaan Daniel Katzin Miten kalat suutelevat (1974) esimerkkinä kansallisen identiteetin joustavasta käsittelystä suomenjuutalaisen perheen tarinan ja huumorin kautta. Erityiseen arvoon kohoaa Jouko Turkan Valheita (1990), joka Kosken mukaan karnevalistisen huokoisen muotonsa kautta uudisti kertaheitolla Kansallisteatterin kansanteatteriperinteen ja puhutteli estetiikallaan myös kansainvälistä teatteriyleisöä.

Tutkimuksen kaaren kannalta olisi kenties ollut antoisampaa aloittaa tarkastelu 1960-luvun lopulta, jolloin se olisi kokonaisuudessaan käsitellyt hyvinvointiyhteiskunnan rakennusperiodin. Näin myös Kansallisteatterin sopeutumisongelmat olisivat tulleet paremmin esitellyiksi ja ohjelmiston muutoksen kaari olisi hahmottunut selvemmin. Nyt teatterin negatiivisiin arvioihin ei juuri viitata. Poikkeuksen muodostaa kriitikko Jukka Kajavan vuonna 1980 käynnistämä raju Offenbach-offensiivi, joka Kosken mukaan johti Suuren näyttämön viihdyttävän ohjelmistolinjan korjaamiseen.

Kosken lopputuloksena on, että Kansallisteatterin ”kansallinen” ohjelmistolinja toteutui populaaria kansanteatteria edustavissa esityksissä, jotka eivät tosin välttämättä olleet uusia saati suomalaisia. Suoremmin kansallista historiaa ruotivat Heikki Ylikankaan näytelmät, kuten 30 hopearahaa (1982) ja Tie talvisotaan (1989). ”Taiteellinen” ohjelmistolinja löysi toteutumistiensä teatterin uusilla piennäyttämöillä, Willensaunassa ja Omapohjassa. Kansallisteatteri pidättäytyi DDR-yhteistyöstä, mutta otti vastaan ohjaajavieraita muista itäblokin maista sekä Britanniasta. Kylmän sodan purkautuvat asemat saivat ilmauksensa Rein Salurin näytelmässä Lähtö (1988) ja yleisemmin teatterin tiiviissä Viro-yhteistyössä 1980-luvun lopulla.

Vaikka Häggmanin ja Kosken teokset on suunnattu eri lukijakunnille ja niiden painotukset eroavat toisistaan, ne molemmat ovat omiaan levittämään tietoa ja mielikuvaa Kansallisteatterista suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan keskellä. Onkin aihetta onnitella Kansallisteatteria kahdesta teoksesta, jotka vankistavat sen asemaa suomalaisen teatterin lippulaivana.

Kirjoittaja on historiantutkija ja teatteritieteen dosentti Helsingin yliopistossa.