Saamelaisten historiaa on viime aikoihin asti tutkittu ensisijaisesti saamelaisten ja ei-saamelaisten välisten suhteiden ja kohtaamisten näkökulmasta. Näissä tutkimuksissa valtaväestön mielipiteet ovat painottuneet saamelaisten kokemusten kustannuksella. Toisaalta saamelaisten kokema kolonialismi ja sorto ovat usein olleet keskiössä tavallisen arjen sijaan. Saamelaisnäkökulmasta tehty tutkimus on myös nähty politisoituneena ja puolueellisena siinä missä ei-saamelaisten tekemä tutkimus on nähty objektiivisena. Tämä on johtanut siihen, että saamelainen näkökulma on usein jäänyt piiloon.
”Saamelaisuus” tai ”saamelaiset” ei toki tarkoita yhtenäistä joukkoa ihmisiä, mikä itsestäänselvyys ei useinkaan julkisessa puheessa näy. Suomessakin puhutaan yleistäen ”saamelaisista” huolimatta siitä, että Suomen alueella elää koltan-, inarin- ja pohjoissaamenkieliset yhteisöt. Ne jakaantuvat pienempiin ryhmiin, joilla on omat kokemuksensa ja historiansa. Pienemmät saamelaisryhmät eivät myöskään välttämättä koe samastuvansa yleisesti ”saamelaisiksi” määrittyviin kokemuksiin ja piirteisiin, mikä aiheuttaa näkymättömyyden kokemuksen.
Kirjassaan Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi Oulun yliopiston saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola keskittyykin ”meijän historioihin” eli saamelaisten omiin historiatulkintoihin ja muistiin. Aiemmissa teoksissaan Lehtola on käsitellyt juuri saamelaisten ja ei-saamelaisten kohtaamisia, joista esimerkiksi teosten Saamelaiskiista – sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? (2015) ja Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953 (2012) nimet kertovat sisällöstä varsin tyhjentävästi. Lehtolalla on vuosikymmenien mittainen ura tutkijana, mutta myös journalistina, tietokirjailijana ja kirjankustantajana. Hän on lukuisilla yleistajuisilla tietokirjoillaan selvittänyt valtaväestön lukijoille saamelaisten historiaa ja asemaa niin Suomi-nimisessä valtiossa kuin muuallakin Saamenmaalla.
Muisti rakentuu maisemasta, tarinoista, käsitöistä, sukulaisuussuhteista.
Aiemmista kirjoista poiketen uusimmassa painottuu se, miten saamelaiset ovat kohtaamisia itse tulkinneet. Teoksen lähtökohtana on se, miten saamelaiset ymmärtävät historiansa ja miten historia näkyy nykypäivässä. Lehtola näyttää lukuisin esimerkein, miten muisti rakentuu maisemasta, tarinoista, käsitöistä, sukulaisuussuhteista. Teoksessa on mikrohistoriallinen näkökulma, jossa yksittäisten ihmisten ja sukujen kokemukset kertovat laajemmista historiallisista muutoksista.
Saamenmaalla maisema ja ympäröivä luonto ei ole pelkästään paikka, jossa eletään ja joka tarjoaa elinkeinon, vaan maisema kantaa muistia ja tarinoita. Tätä Lehtola havainnollistaa esimerkiksi tätinsä Biret-Máretin avulla: automatkoilla täti kehi auki tarinoita ikkunasta näkyvien maisemien avulla niin itsestään, suvustaan kuin saamelaisista yhteisönä. Perinteisessä siida- eli lapinkyläjärjestelmässä maa-alueet kuuluivat tietyille suvuille, ja sukujen historia välittyykin maiseman ja paikannimistön kautta. Koltansaamelaiset kuitenkin menettivät maansa toisen maailmansodan jälkeen alueluovutuksissa Neuvostoliitolle ja Sompion saamelaiset puolestaan menettivät sen 1960-luvulla, kun alueelle rakennettiin kaksi Euroopan suurimpiin kuuluvaa tekojärveä, Lokka ja Porttipahta. Lehtola näyttää, kuinka maan menettäminen ei tarkoita pelkästään sitä, että yhdeltä alueelta joudutaan siirtymään toiselle, vaan myös maahan liittyvän muistin ja historiatiedon menettämistä.
Yhä edelleenkin saamelaisilta puuttuu päätäntävalta maankäytöllisiin kysymyksiin Saamenmaalla, mikä näkyy siinä, kuinka saamelaiset toistuvasti ohitetaan esimerkiksi kaivosvarauksia koskevassa päätöksenteossa. Se, kuinka vähän Suomen valtio välittää saamelaisten maaoikeuksista, ilmeni 2010-luvulla nyt jo onneksi päättyneessä Jäämerenrata-kiistassa eli yrityksessä vetää rautatie Saamenmaan halki. Jäämerenrataa koskeva keskustelu ja poliittinen prosessi oli kipeä muistutus siitä, että juhlapuheista huolimatta saamelaisten oikeudet ohitetaan silloin, kun se on valtion näkökulmasta hyödyllistä – niillä ei ole itseisarvoa.
Maan menettäminen ei tarkoita pelkästään sitä, että yhdeltä alueelta joudutaan siirtymään toiselle, vaan myös maahan liittyvän muistin ja historiatiedon menettämistä.
Lehtola käsitteleekin sitä, kuinka saamelaisten historia elää nykypäivässä ja kuinka menneisyyden tapahtumat saavat uusia tulkintoja. Jäämerenrata-kiistassakin aktivoituivat aiemmat, maankäyttöön liittyvien oikeudenloukkauksien muistot. Suomi ei myöskään ole edelleenkään ratifioinut YK:n alkuperäiskansojen julistusta ILO 169:ää, vaikka siitä on keskusteltu jo kohta kolmekymmentä vuotta, pääosin siksi, että ratifiointi edellyttää maaoikeuskysymyksen ratkaisemista.
Entiset elävät meissä jakaantuu neljään osaan, joista ensimmäinen käsittelee muistia ja muistin välittymistä saamelaisyhteisöissä, toinen Lapin alueen historian erilaisia tulkintoja ja kolmas historiapolitiikkaa ja sitä, miten saamelaisten ja eri instituutioiden välisiä suhteita on käsitelty viime vuosikymmeninä. Neljäs osa vetää teoksen päätelmät yhteen.
Yksi kiinnostavimmista luvuista käsittelee saamelaisista otettuja historiallisia valokuvia. Niitä ovat ottaneet niin matkailijat, kansatieteilijät kuin rotututkijatkin. Kuvia on levinnyt maailmalle postikortteina, joissa saamelaiset poseeraavat porojen kanssa gákteissaan ja tutkimusten kenttätyövalokuvina, joissa he ilmaisevat valokuvan ottajan näkökulmasta jotakin osuvaa rotupiirrettä tai kulttuurista erityisyyttä. Kuvissa saamelaiset ovat olleet koristeita maisemassa tai tutkimusesimerkkejä.
Kuvissa saamelaiset ovat olleet koristeita maisemassa tai tutkimusesimerkkejä.
Kun nämä ulkopuolisten ottamat valokuvat tuodaan takaisin saamelaisyhteisöjen katsottavaksi, ne saavat alkuperäisestä tarkoituksestaan poikkeavan ja samalla syvemmän tulkinnan. Kuvissa esiintyvät ihmiset ja heidän sukulaisensa muistavat kuvaushetket, kuvatut ihmiset ja paikat: etnografisten kenttävalokuvien esimerkkihenkilöistä tulee ihmisiä, joilla on omat tarinansa, jotka ovat jatkuneet kuvan ottamisen jälkeen, ja tietysti myös nykyhetkessä elävät jälkeläisensä. Saamelaiset itse katsovat kuvista eri asioita kuin matkailijat tai kansatieteilijät. Eräs haastateltava esimerkiksi muisti paitsi 1920-luvulla otetussa kuvassa esiintyvien ihmisten, myös koirien nimet. Kuvaa oli levitetty postikorttina ja lehtijuttujen kuvituksena maailmalle vuosikymmeniä ilman muita tietoja kuin kuvaajan nimi ja se, että kuvassa on ”lappalaisia”, mutta muistin avulla koiratkin heräävät eloon.
Lehtola kuvaa erilaisia prosesseja, joiden kautta ja avulla saamelaisten kokemaa syrjintää ja kolonisaatiota on viime vuosikymmeninä käsitelty Pohjoismaissa. Muut Pohjoismaat ovat tässä Suomea pidemmällä, mutta Suomessakin on toteutettu joitakin saamelaisten oikeuksia parantavia ja menneisyyden vääryyksiä oikaisevia toimenpiteitä. Esimerkiksi vuonna 1995 Inarin Vanhaan hautuumaasaareen haudattiin uudelleen saamelaisvainajien jäänteitä, jotka oli viety sieltä rotututkimuksia varten kuusikymmentä vuotta aiemmin, hautarauhaa rikkoen, mutta Oulun tuomiokapitulin luvalla. Vuonna 2012 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispa Samuel Salmi lopulta pyysi anteeksi kirkon väärinkäytöksiä saamelaisia kohtaan. Oulun tuomiokapituliin perustettiin myös saamelaistyön sihteerin virka, jonka tueksi asetettiin saamelaistyön neuvottelukunta. Väärinkäytösten tunnustamisen lisäksi siis pyrittiin aktiivisesti parantamaan saamelaisten asemaa kirkon sisällä.
Tuorein esimerkki menneisyyden vääryyksien onnistuneesta oikaisemisesta on Kansallismuseon hallussaan pitämien saamelaisesineiden repatriaatio eli palauttaminen Saamelaisalueelle, Saamelaismuseo Siidaan Inariin syksyllä 2021. Vastaavia museoesineiden repatriaatioita on toteutettu myös muissa Pohjoismaissa. Saamelaisalueella esineet eivät makaa varastossa, vaan esimerkiksi saamenkäsityön, duodjin, taitajat pääsevät tutustumaan niihin ja elvyttämään vanhoja käsityötaitoja ja esinemalleja. Kansallismuseossa esineet olivat mykkiä, mutta Siidassa niitä voidaan käyttää saamelaiskulttuurin uudelleentulkintaan ja kehittämiseen. Repatriaation ansiosta saamelaisilla on paremmat mahdollisuudet hallinnoida omaa kulttuuriperintöään.
Repatriaation ansiosta saamelaisilla on paremmat mahdollisuudet hallinnoida omaa kulttuuriperintöään.
Yritykset ratkaista menneisyyden ja nykyisyydenkin oikeudenloukkauksia eivät kuitenkaan välttämättä toteudu toivotulla tavalla. Yksi kirjassa käsitellyistä prosesseista on saamelaisten totuus- ja sovintokomission toiminta, jota on valmisteltu vuodesta 2017 asti ja jossa Lehtola itse on toiminut asiantuntijana. Aihe on tällä hetkellä kipeän ajankohtainen, sillä Miina Seurujärvi, toinen Saamelaiskäräjien asettamista totuus- ja sovintokomission komissaareista, erosi tehtävästään 9.5.2022, vain päivää ennen Lehtolan kirjan julkistustilaisuutta.
Seurujärvi perusteli eroaan sillä, että komission toimintaan on varattu liian vähän aikaa ja liian vähän taloudellisia resursseja, jotta komission tavoitteet voisivat toteutua. Hän ei myöskään kokenut, että komissiolla olisi tarpeeksi kulttuurista osaamista, tai että saamelaisia kunnioitettaisiin tai kuunneltaisiin prosessissa tarpeeksi. Myöhemmin toukokuussa komission jätti toinenkin Saamelaiskäräjien asettama komissaari Heikki J. Hyvärinen, ja 25.5. myös komission pääsihteeri Anni-Kristiina Juuso erosi. Eron jälkeen Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa Juuso sanoi pelkäävänsä, että komissioprosessista nykymuodossaan olisi saamelaisille enemmän ”haittaa kuin hyvää”. Tätä kirjoitettaessa Saamelaiskäräjät, kolttien kyläkokous ja valtio ”neuvottelevat komission jatkosta”, mutta työn jatkuminen on hyvin epävarmaa tilanteessa, jossa viisijäsenisen komission komissaareista kaksi on jättänyt tehtävänsä.
Lehtola kuvaa kirjassaan, että komissioon on alusta asti kohdistunut epäluuloja saamelaisten keskuudessa: onko kyseessä taas yksi prosessi, jonka tuloksena on nippu papereita, ja joka ei tuota sen enempää totuutta kuin sovintoakaan? Saamelaisten maaoikeuksista, heidän kohtaamastaan syrjinnästä ja kolonialismista on julkaistu vuosien mittaan lukemattomia tutkimuksia ja selvityksiä ilman, että niiden tuottamaa tietoa olisi sovellettu juurikaan käytäntöön. Valtiollisten prosessien, joiden tarkoituksena on huomioida vähemmistöihin kohdistunutta syrjintää, pitäisi sisältää myös konkreettisia keinoja tilanteen parantamiseksi. Raportit ja juhlapuheet eivät riitä, pelkästä anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Lehtolan sanoin: ”Sovinnon politiikka nostaa esille ja keskusteltavaksi ongelmia, joiden ei toivota jatkuvan tai toteutuvan uudelleen” (s. 258), mutta Suomen valtio ei ole osoittanut erityistä kiinnostusta ongelmien ratkaisemiseen.
Onko kyseessä taas yksi prosessi, jonka tuloksena on nippu papereita, ja joka ei tuota sen enempää totuutta kuin sovintoakaan?
Totuus- ja sovintokomissioprosessin hankalaa alkua kuvaa se, että alkujaan valtion puolelta ehdotettiin pelkästään ”sovintokomissiota” ilman mainintaa totuudesta tilanteessa, jossa saamelaisten ääni on Suomessa kuulunut hyvin vähän ja huonosti. Komission pitäisi pyrkiä arvioimaan saamelaisiin kohdistuvaa historiallista ja nykyistä syrjintää, selvittämään niiden vaikutuksia saamelaisiin tällä hetkellä ja vieläpä ehdottaa, miten Suomen valtion ja saamelaisten välistä yhteyttä voitaisiin edistää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tämän kaiken pitäisi toteutua vuoden 2023 marraskuun loppuun mennessä, mikä oli aikataulun kannalta jo lähtökohtaisesti epärealistinen tavoite.
Tehtävästään eronneiden komissaari Seurujärven ja pääsihteeri Juuson mielestä komission toiminta tulisikin keskeyttää ja suunnitella alusta asti uudelleen. Komission keskeyttämistä ovat suositelleet myös asiantuntijat, kuten sovintoprosesseja tutkiva Helga West ja Lapin yliopiston arktisen alkuperäiskansatutkimuksen professori Rauna Kuokkanen. West kirjoittaakin, että valtio osoittaa toistuvasti välinpitämättömyyttä saamelaisasioissa. Totuus- ja sovintokomission prosessin kompastelu ilmaisee välinpitämättömyyden jatkumista.
West on kaikesta huolimatta toiveikas, ja muistuttaa, että sovinnosta olemme vastuussa me kaikki, mutta valtaapitävien vastuulla on muuttaa sovinnon esteinä olevat rakenteet. Sovintoprosessit voidaan myös aloittaa uudelleen, vaikka ensimmäiset yritykset epäonnistuisivatkin.
Lehtolan kirjaa on kuitenkin katkeraa lukea samaan aikaan, kun totuus- ja sovintokomission epäonnistumisesta keskustellaan julkisuudessa. Lehtola kirjoittaa, että totuus- ja sovintoprosessin tarkoitus on paitsi etsiä totuutta ja sovintoa, myös herättää kiinnostusta saamelaisuutta kohtaan ja tuoda esiin ”hilpeitäkin historioita”. Hilpeydelle on kuitenkin tällä hetkellä varsin vähän syytä ja tilaa.
Kirjoittaja on oululainen kulttuuriantropologi ja kirjailija, joka on kasvanut suomalaisena Saamenmaalla.
Lähteet
Susanna Guttorm ja Linnea Rasmus, ”Totuus- ja sovintokomissio hajoaa: valtioneuvosto myönsi eron kahdelle komissaarille – myös pääsihteeri Anni-Kristiina Juuso eroaa virastaan”, Yle 25.5.2022.
Anni Keski-Heikkilä, ”Saamelaisten totuus- ja sovintokomission pääsihteerikin erosi tehtävästään – komission jatko auki”, Helsingin Sanomat 25.5.2022.
Veli-Pekka Lehtola, Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953, SKS 2012.
Veli-Pekka Lehtola, Saamelaiskiista – sortaako Suomi alkuperäiskansaansa? Into-kustannus 2015.
Veli-Pekka Lehtola, Entiset elävät meissä – Saamelaisten historiat ja Suomi, Gaudeamus 2022.
Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio, ”Valtioneuvosto myöntänyt eron Seurujärvelle ja Hyväriselle”, 25.5.2022.
Sáárá Seipiharju, ”Komissaari Miina Seurujärvi eroaa saamelaisten totuus– ja sovintokomissiosta: ’Komissio tulisi keskeyttää nyt’”, Yle 9.5.2022.
Linda Tammela, ”Asiantuntijat suosittavat saamelaisten totuus– ja sovintokomission keskeyttämistä komissaarin eroamisen, rahaongelmien ja epäluottamuksen vuoksi”, Yle 16.5.2022.
Helga West, ”Sovinto saamelaisten ja Suomen valtion välillä alkaa näyttää vaikealta, mutta pitkällä tähtäimellä toivoa on”, 13.5.2022.
Helga West, ”Saamelaisten totuus– ja sovintokomissio on hätähuuto alkuperäiskansan oikeuksien puolesta”, Politiikasta 14.1.2022.