Aloitan klassikolla ja siteeraan Minna Canthia: ”Kun naiset ovat suljetut riveistä pois, on silloin toinen puoli ihmiskuntaa lamassa ja luonnollisesti toinenkin puoli semmoisesta epäsuhtaisesta tilasta kärsii.”
Follow the money, sanovat etsivät toisilleen poliisisarjoissa tietäväisen näköisinä. Rahapolun seuraaminen on hyvä johtolanka paljastamaan naisen paikka kulttuurialalla ja palkka siinä ohessa. Yleinen sääntö on tämä: missä liikkuu raha, siellä ei ole naisia ja missä naiset ovat, siellä ei ole rahaa.
Rahapolun seuraaminen on hyvä johtolanka paljastamaan naisen paikka kulttuurialalla.
Tämä oppi on mennyt perille. Lukuisia apurahahakemuksia lukeneena todistan oikeaksi väitteen, että naiset hakevat ja saavat pienempiä apurahoja kuin miehet. Kun mies hakee 3.000 euron apurahaa työvälineisiin, nainen pyytää 700 euroa selitellen anteeksipyytävästi, että raha riittäisi käytettyyn koneeseen ja sellainen kyllä kelpaisi.
Esimerkkeinäni ovat teatteri- ja av-ala, koska näitä ja näistä tehtyjä tutkimuksia tunnen paremmin kuin vaikkapa musiikin tai kuvataiteen yhdenvertaisuuskysymyksiä. Kirjallisuuden puolelta taas tasa-arvotutkimusta on vähän, ja sormituntumani arvelee, että ala on naisystävällisempi kuin esittävät taiteet. Isoja rahojakaan kustannusbisneksessä ei liiku.
* * *
Pitkän elokuvan tekeminen on kallista, niinpä lajista aidattiin naiset tiukasti ulos. Vuosina 1978–2018 valmistuneista elokuvista vain puolitoista prosenttia oli naisten ohjaamia.
Tilanne on vielä 2000-luvullakin kaukana tasa-arvosta ja asennetta kuvaa rahahanaa säätelevän virkamiehen (tietenkin) arvio: Jos naisia tulee alalle, taso laskee.
Jos naisia tulee alalle, taso laskee.
Näinhän on sittemmin myös tapahtunut. ”Tason laskusta” esimerkeiksi kelpaavat vaikkapa Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove, Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt, käsikirjoitus Daniela Hakulinen ja Ilona Ahti, Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu, Johanna Vuoksenmaan tv-sarjat tai elokuva 70 – ikä on vain numero, Auli Mantilan tv-sarja Transport, Inari ja Juuli Niemen tv-sarja Mieheni vaimo. Dokumentaristinaisista puhumattakaan.
Tietenkin on kyse siitä, että kilpailu kiristyy myös miesten osalta, jos naisetkin päästetään alalle. Parempi kun ei päästetä.
Tarja Savolaisen tutkimus kertoo, että vuosien 2011–2015 elokuvan rahoituseuroista naiset saivat neljänneksen. Vielä surkeampi oli tilanne yhteiskunnan omistaman ja hallinnoiman Ylen tuotannoissa, joista 80 % meni miehille. Hyvin pelattu, pojat!
Tässä kohden on hauska havaita, että käsikirjoittajista noin 80 % on naisia. Miksi? Koska käsikirjoittaminen on elokuvan tai tv-sarjan teossa halvin vaihe. Siinä ei tarvita muuta kuin läppäri ja kirjoittaja. Ilmaista talkootyötä on vapaus tehdä niin paljon kuin sielu ja talous sietävät.
Ohjausta opiskelleista naisista vain kolmasosa ohjaa, toinen kolmasosa käsikirjoittaa. Käsikirjoittamista opiskelleista miehistä taas neljännes on siirtynyt ohjaamaan. Kuvaajiksi ja leikkaajiksi opiskelleet naiset eivät tasaveroisesti työllisty koulutustaan vastaaviin töihin, joten yhteiskunnan kalliit koulutuspanokset haaskataan.
Elokuva-alalla työskentelevistä naisista kaksi kolmannesta oli kokenut syrjintää.
Elokuva-alalla työskentelevistä naisista kaksi kolmannesta oli kokenut syrjintää. Miehistä vain 6 %:lla oli tällainen kokemus. Yleiskuva on selvä: naiset eivät pääse toteuttamaan lahjakkuuttaan ja työskentelemään koulutustaan vastaavissa töissä. Se on tuhlausta. Se kaventaa taiteen sisältöjä ja ilmaisua.
* * *
Entä teatteri? Teatterin tiedotuskeskuksen Tinfon vuoden 2019 tutkimuksessa yli kolmannes oli sitä mieltä, että tasa-arvo alalla toteutuu huonosti. Miehet saavat enemmän ja merkittävämpiä työtehtäviä ja nousevat helpommin johtajiksi.
Loistavia naispuolisia ohjaajia on ja he pääsevät ohjaamaan – pienille näyttämöille, muutaman näyttelijän työryhmiä. Suurten näyttämöiden kalliit produktiot ja musikaalit on edelleen varattu miehille. Toki pokkeuksia on, esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterissa Sirkku Peltola tai Tiina Puumalainen tekevät suuren näyttämön produktioita.
Viime vuosina naisia on valittu ilahduttavan paljon kaupunginteattereiden johtajiksi: Oulussa Alma Lehmuskallio, Joensuussa Iiristiina Varilo, Kajaanissa Helka-Maria Kinnunen, Jyväskylässä Marietta Kunnas, Kouvolassa Tiina Luhtaniemi, Lappeenrannassa Iiris Rannio, Hämeenlinnassa Anna-Elina Lyytikäinen ja Seinäjoella Pauliina Salonius. Hienoa, eikö vain?
Hetkinen – suurimpien teattereiden johto niin Helsingissä, Tampereella, Turussa kuin Lahdessa on edelleen miehistä. Paljon ei lohduta, että Työväen Teatterin edellinen johtaja oli Maarit Pyökäri ja Kansallisteatteria johti pitkään Maria-Liisa Nevala.
Emma Hinkan tutkimus toteaa, että teatterimaailmassa elää käsitys, jonka mukaan sukupuolella ei ole merkitystä, vaikka todellisuudessa sukupuoli on merkityksellinen jokaisessa ammattiryhmässä. Harhakuvitelma sukupuolineutraaliudesta hankaloittaa vanhojen ja haitallisten rakenteiden havaitsemista ja muuttamista. Haastatellut johtajat painottivat, ettei ohjelmistovalintoihin vaikuta sukupuoli vaan sisältö, aihe ja taiteellinen laatu. Kuitenkin sattumoisin kävi niin, että kiinnostavat sisällöt olivat mieskohtaloita ja vierailemaan valituista laatuohjaajista keskimäärin viidesosa oli naisia.
Sattumoisin kävi niin, että kiinnostavat sisällöt olivat mieskohtaloita.
Naisohjaajilta myös odotetaan eri asioita kuin miehiltä. Naisilta vaaditaan lahjakkuuden lisäksi luotettavuutta, ahkeruutta, täsmällisyyttä sekä hyviä sosiaalisia taitoja. Miesohjaajalle sallitaan enemmän vapauksia.
Eräs haastateltu kuvailee tätä kaksinaista suhtautumistapaa: jos miesohjaaja mekastaa käytävällä sydämistyneenä jostain harjoituksissa tapahtuneesta, hän on vahvasti ja syvästi tunteva taiteilija. Jos naisohjaaja mekastaa, se johtuu kuukautisista.
* * *
Naisia, niin taiteilijoita kuin muitakin, syyllistetään usein, että syrjintä on oma vika, miksi et pidä puoliasi. Syy ei siis ole rakenteissa vaan yksilöissä. Mainio taktiikka. Elokuvaprofessori Raija Talvion mukaan tällainen Peppi Pitkätossu -metodi vaatii muuttumista naiselta, ei rakenteilta, joissa juurisyy kuitenkin on. Samalla se kaataa vastuun syrjinnästä yksittäisen naisen niskaan. Jos olisit Peppi Pitkätossu, sinua ei ohitettaisi!
Nuori nainen kelpaa elokuvassa alastomaksi, sadistisesti murhatuksi ruumiiksi rannalle.
Puolet ihmiskunnasta. Puolet suomalaisista. 80 % miehistä ei näe sukupuolten eriarvoisuutta, mutta 45 % naisista näkee. Naisten kokemus ja naisten aiheet ovat toisarvoisia. Sivuutetaan naisten oikeus nähdä samaistuttavia hahmoja ja omaa elämää koskettavia aiheita ja ongelmia teatterissa, televisiossa ja valkokankaalla.
Nuori nainen kelpaa elokuvassa alastomaksi, sadistisesti murhatuksi ruumiiksi rannalle, kuten Anna Paavilainen ja Laura Birn lyhytelokuvassaan kertovat. Entä vanhat naiset tai pienet tytöt?
Olen ollut mukana kahdessa elokuvaprojektin yrityksessä. Toisen päähenkilöt olivat viisikymppinen äiti ja hänen aikuinen tyttärensä, toinen käsikirjoitus kertoi kymmenvuotiaista tytöistä. Vastaanotto rahoittaja-levittäjäpuolella oli kummallakin kerralla sama: ”Ketä tällainen muka kiinnostaa?”
* * *
P.S. Koska olen tässä jutussa käyttänyt lähteitä, mainitaanpa nekin:
Professori Raija Talvio, luento Women in Film and Television -järjestön webinaarissa 29.4. 2022.
Katja Oksanen-Särelä ja Ari Kurlin Niiniaho, ”Sinnikkyys ja rakkaus liikkuvaan kuvaan”, Kulttuuripoliittinen tutkimuskeskus Cupore 2020.
Tarja Savolainen, ”Sukupuolten välinen tasa-arvo elokuvatuotannossa. Julkisen rahoituksen jakautuminen”, Cupore 2017.
Emma Hinkka, Naisohjaaja – nainen johtajana teatterissa. Sukupuolen merkitys johtajuuteen teatteriproduktioissa. Pro gradu tutkielma, Tampereen yliopisto, johtamisen ja talouden tiedekunta 2020.
Anna Anttila, ”Tyttöhän soittaa kuin mies. Kuinka vahvistaa taide- ja kulttuurialan tasa-arvoa ja työhyvinvointia?”, Cupore 2019.
Hanna-Leena Helavuori ja Mikko Karvinen, ”Valta, vastuu ja vinoutumat. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus esittävissä taiteissa”, Tinfo 2019.
* * *
Anneli Kanto on kirjailija ja käsikirjoittaja, jonka tuotantoon kuuluu näytelmiä, televisiokäsikirjoituksia, lastenkirjoja ja historiallisia romaaneja, joista viimeisin, Rottien pyhimys, ilmestyi keväällä 2021.
Kanto on toiminut Kritiikin Uutisten kolumnistina elokuusta 2021. Tämä on hänen viimeinen vakiokolumninsa.
Kuva: Marek Sabogal
Lue Anneli Kannon aikaisemmat kolumnit:
Paljon harvoille vai vähän monille?
Virheellistä, puutteellista, kelvotonta
Moralismi ja lastenkirjallisuus
0
0