Ohjelman kohdassa 13.38 valkoinen mies sanoi sen: n-sanan. Hän yritti kontekstualisoida sanan merkitystä, mutta virhe oli jo tapahtunut. Tai siltä se ainakin näytti.

Toimittaja Marja Sannikka käsitteli marraskuussa 2021 tv-ohjelmassaan ns. woke-kulttuuria otsikolla Hyviä asioita ajetaan huonoilla keinoilla. Insertissä tietokirjailija Osmo Tammisalo piti wokea ajatuskontrollina ja totalitarismina. Vieraat, tähtitieteilijä Esko Valtaoja ja toimittaja Renaz Ebrahimi, oli selvästi valittu edustamaan vastakkaisia kantoja. Valtaoja oli Tammisalon linjoilla ja Ebrahimi puolusti oikeutta herättelyyn. Ebrahimi tuli keskusteluun siis haastajana, mutta ei hän altavastaaja ollut. Vanhemmalla valkoisella miehellä ja nuorehkolla kurditaustaisella naisella on molemmilla sananvaltaa, kulttuurista pääomaa ja tukijoita.

Kun Valtaoja päästi suustaan n-sanan, Ebrahimi meni pois tolaltaan: ”Tämä on ihan superjärkyttävää, että olen tällaisessa tilassa, missä valkoinen ihminen ruskean ihmisen vieressä kaksi kertaa käyttää n-sanaa ihan tahallaan. Tämä on todella epäsensitiivinen, epämukava, turvaton tila tällä hetkellä.” Vain hetkeä aikaisemmin hän oli sanonut, että ”meidän pitää olla vähän herkillä, meillä pitää olla vähän epämukava olo, jotta me päästään oikeesti siihen tasa-arvoiseen maailmaan”.

Sannikka valitteli lopussa, ettei keskustelussa löydetty yhteisiä keinoja taistella syrjintää vastaan, vaan ”päädyttiin jopa loukkaamaan toisiamme”. Jäi epäselväksi, miten Sannikka loukkasi ketään, mutta oli strategisesti viisasta ottaa osavastuu yhden keskustelijan tunnetilasta. Valtaoja totesi myöhemmin Ebrahimin hyökänneen loukkaavasti paitsi hänen myös ”ison kansaosan” kimppuun. Isoa valkoista miestäkin oli haavoitettu.

Keskustelustrategisesti loukkaantuminen on viheliäinen siirto, koska se lopettaa keskustelun. Loukattu ei voi olla väärässä, joten vuoro siirtyy loukkaajalle. Hän voi vastata vain pyytämällä anteeksi. Jos loukkaaja ei sitä tee, tilanne jää auki. Jos hän pyytää anteeksi, loukattu voi hyväksyä anteeksipyynnön, torjua sen tai jättää vastaamatta. Jos loukkaaja itsekin loukkaantuu, kuten Valtaoja, anteeksipyynnön vastuu siirtyy toiselle. Peli jatkuu.

Keskustelustrategisesti loukkaantuminen on viheliäinen siirto, koska se lopettaa keskustelun.

Ebrahimi sai ohjelman jälkeen päälleen paljon sontaa; rasismia ja vihaa, joka kohdistuu yleensä nuoriin naisiin. Tällainen toiminta on epä-älyllistä ja mautonta.

Mutta mikä mahtoi olla Valtaojan strategiana, kun hän päästi suustaan n-sanan? Hänen oli pakko tietää, että sen käytöstä seuraa sanktio ja kiivas jatkokeskustelu. Eikö Valtaoja välittänyt siitä? Vai halusiko hän testata, miten Ebrahimi itse kestää omaa vaatimustaan epämukavuuden sietämisestä? Toimiko viisaana pidetty mies tyhmästi vai ovelasti? Valtaojan kortit pysyivät piilossa. Jos joku oli selvää, niin se, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista halua sillan rakentamiseen. Ebrahimi luennoi ylimielisesti, Valtaoja esitti tietämätöntä ja provosoi.

Sannikan ohjelmassa nähtiin tyylipuhdas vastakkainasettelu, mikä herätti joissakin katsojissa suuttumusta. Yksi yleinen valituksen aihe on nykyään se, että mediassa luodaan tarkoituksella vastakkainasetteluja. Sillä saadaan klikkejä. Tällöin keskustelusta tulee kuitenkin pinnallista. Mihinkään todelliseen ilmiön pohtimiseen tai analyysiin ei päästä. Ymmärrys ei lisäänny. Journalismi, jossa ihmisiä tai ihmisryhmiä usutetaan toisiaan vastaan, on usutusjournalismia. Sannikka olisi siis tämän logiikan mukaan syypää siihen, että studiossa kiehui.

Olisiko kuitenkin mahdollista ajatella, että juuri mediakeskustelujen vastakkainasettelut ovat paitsi viihdyttäviä myös opettavaisia? Jospa vastakkainasettelu onkin joskus ainakin osatotuus asiasta ja ihmisestä? Eivätkö juuri vastakkainasettelut paljasta jotain sellaista, mikä kontrolloiduista asiakeskusteluista puuttuu?

Jos molemmat vetävät rauhassa monologia, pysytään suojassa. Kun ihminen hyökkää ja puolustaa, huolella rakennetut roolit murenevat. Silloin joutuu vastaamaan puheistaan. Hallitsematon alkaa hallita. Tämä ei tarkoita sitä, että asiallisuuden ”alta paljastuva” taso olisi lopullinen totuus ihmisestä. Naamion takaa paljastuu uusi naamio, kuten John Barthin romaanissa Uiva ooppera (1972) sanotaan. Uusi naamio voi olla vanhaa kiinnostavampi.

Napit vastakkain

Television keskusteluohjelmien historian voisi kirjoittaa vastakkainasettelujen ja debattien näkökulmasta. Muistan Ruben Stillerin juontaman Pressiklubin jakson, jossa toimittaja Kaarina Hazard otti yhteen yrittäjä Mikael Jungnerin kanssa. He väittelivät vuonna 2010 poliittisista jakolinjoista, kuten jaosta konservatiiveihin ja liberaaleihin. Hazard ei niellyt Jungnerin näkemyksiä, jolloin Jungner tuohtui: ”Musta toi on juuri se, mikä on vikana tässä ajassa ja tässä maailmassa. Sun tavalla ajattelevia ihmisiä on ihan liikaa. Siis sellaisia, joille maailma ja elämä on shakkipeliä, jossa tehdään strategisia siirtoja.” Hazard sanoi, että Jungner syyttää häntä pessimismistä. Jungner vastasi: ”Syytän sua ankeuttamisesta.” Jungner hävisi tämän shakkipelin, koska Harry Potter -viittauksilla ajaa itsensä automaattisesti ulos kentältä. Pressiklubi oli mainio tv-sarja, koska se valoi uskoa erimielisyyden voimaan.

Jungner hävisi tämän shakkipelin, koska Harry Potter -viittauksilla ajaa itsensä automaattisesti ulos kentältä.

Kirjailija Torsti Lehtinen pitää itseään vanhempana viisaana miehenä, jolla on sekä filosofian että katujen tuntemusta. Kirja A & Ö:ssä keskusteltiin vuonna 2003 Lehtisen dokumenttiromaanista Kutsumushuora. Toinen vieras, taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelainen oli käsitellyt väitöskirjassaan prostituution kaunisteltua ikonografiaa salonkitaiteessa. Kortelainen iski nopeasti ja voimalla. Hänen mielestään Lehtisen projekti näytti hurskastelevalta pelastusoperaatiolta, jonka keskeisin oivallus oli, että huorallakin on sydän. Lehtinen jähmettyi. Näki, ettei gurumies ollut tottunut erimielisyyteen, varsinkaan nuoren naisen taholta. Se oli hieno hetki suomalaisessa kulttuurielämässä.

Yle Ykkönen lähetti joskus väittelysarjaa Napit vastakkain. Siitä on jäänyt mieleen erityisesti yksi keskustelu vuodelta 2006. Vastakkain oli kaksi psykiatria, Ben Furman ja Gustav Schulman. Furman puolusti lyhytterapiaa, Schulman psykoanalyysiä. Furman menetti malttinsa ja hänen äänensä kohosi tasolle, jonka jälkeen miehen auktoriteetti oli mennyttä. Mielestäni Schulman voitti. Näkemykseeni vaikutti varmasti sekin, etten voinut sietää Furmania alun perinkään ja suhtauduin lyhytterapiaan torjuvasti, psykoanalyysiin myönteisesti.

Kuulijat jakautuivat ohjelman nettisivulla kahteen leiriin. Furmanin kannattajien mukaan Schulman oli huonompi, koska hän keskeytti Furmania koko ajan ja haukkui tätä henkilönä. Schulmanin tukijoiden mielestä hänen väittelytaitonsa olivat kirkkaasti paremmat kuin Furmanin. Hän pysyi asiassa, artikuloi selkeästi, oli vakuuttava ja esiintyi hallitusti. Voisin kuvitella kolmannenkin kannan, jonka mukaan molemmilla oli hyvät ja huonot hetkensä. Vastakkainasettelusta ei siis välttämättä seuraa, että yleisökin jakaantuu kahtia.

Jos tietää tulistuvansa helposti, väittelyt pitää jättää väliin.

Häviääkö tunteikas keskustelija varmasti? Niin se yleensä menee. Tunnekuohu on strategisesti riskaabelia. Selitykseksi ei riitä, että se on inhimillistä, koska mikä tahansa toiminta voidaan tulkita inhimilliseksi. Jos keskustelussa tulistuu, täytyy kantaa seuraukset. Jos tietää tulistuvansa helposti, väittelyt pitää jättää väliin. Stoalaista tyyneyttä ei voi opetella edes väittelykoulussa.

Meidän pitää vähän keskustella

Olen keskustelukone. Minulla ei ole periaatteessa mitään ongelmia aloittaa tai jatkaa keskustelua oli vuorokaudenaika tai aihe mikä tahansa. Niiden ei tarvitse johtaa mihinkään. Tiedän olevani pakkomielteeni takia joskus raskasta seuraa. Aistin muiden uupumisen. Puhun helposti muiden päälle, en jaksa kuunnella välttämättä loppuun asti, ennakoin liikaa mitä toinen sanoo, yritän viedä keskustelua koko ajan metatasolle, kerron aivan liian pitkiä sivutarinoita, poukkoilen aiheiden välillä hysteerisesti, dramatisoin niin paljon, että tosiasiat hämärtyvät, en kestä hetkenkään hiljaisuutta. Keskustelustrategiani on toivoton.

Louis Mallen elokuva Ilta Andrén kanssa (My Dinner with André, 1985) on amerikkalainen draamakomedia, jossa kaksi miestä tapaa ravintolassa Manhattanilla ja keskustelee. Elokuva kestää 111 minuuttia. André Gregory ja Wallace Shawn näyttelevät itsensä kaltaisia hahmoja. André on teatteriohjaaja ja näyttelijä, Wally näyttelijä. André aloittaa monologilla, joka kestää noin tunnin. Hän kertoo järisyttävistä taiteellisista kokemuksistaan, joihin on koottu kaikki mahdolliset mystinen taidekokemus -kliseet. Wally kertoo sen jälkeen elämän pienistä nautinnoista vastakohtana Andrén pullisteleville näkemyksille, mutta onnistuu kuulostamaan hieman narsistiselta. Keskustelu etenee innostuneesti, mutta ei pääty yhteisymmärrykseen.

Onnistuin näkemään keskusteluelokuvien klassikon vasta äskettäin. Kiinnostavaa ei ole se mistä elokuvassa keskustellaan, vaan että miehet keskustelevat piittaamatta mistään muusta. Keskustelun aikana maailma ympärillä katoaa vähän kuin jossain intensiivisessä pelissä.

Ylen T-klubi oli erinomainen keskusteluohjelma televisiossa vuosina 2001–2007. Jukka Relander käsitteli asiantuntijavieraiden kanssa tieteen ja kulttuurin ajankohtaisteemoja. Keskustelijat vaikuttivat tasaveroisilta eikä asioita tarvinnut selittää kenellekään. Jos pöydän ympärillä oli samaa kohdetta tutkivia ihmisiä, saatettiin mennä todella pieniin erittelyihin. Relander ei heittäytynyt tyhmäksi vaan osallistui tiedollisesti suunnilleen samanarvoisena. Vaikka vastakkainasettelut puuttuivat, ohjelmaa seurasi kiinnostuneena, koska vieraat olivat vihkiytyneitä asioihinsa.

Toisaalta fraasit ”pääasia, että keskustellaan” ja ”on tärkeää jatkaa keskustelua” ärsyttävät. Tietenkin keskustelulla on ansionsa. Helpotetaan jännitteitä, oiotaan väärinkäsityksiä ja luodaan yhteyksiä. Fraasit kuitenkin vihjaavat, että keskustelu ratkaisee suunnilleen kaiken ja ilman sitä olisimme hukassa. Tällöin keskustelu nähdään vain tuloksen kannalta.

Fraasit ”pääasia, että keskustellaan” ja ”on tärkeää jatkaa keskustelua” ärsyttävät.

Speakersforum on ”Suomen johtava puhujatoimisto”, josta voi vuokrata puhujia tilaisuuksiinsa. He antavat esiintymisvalmennusta, puhuvat palvelumuotoilusta ja kertovat koskettavia tarinoita. Speakersforum mainostaa: ”Puhuminen muuttaa maailmaa. Se jakaa tietoa, herättää uusia ajatuksia, synnyttää vuorovaikutusta ja sytyttää kipinän muutokseen.”

Spekersforumilta löytyvät muun muassa myynti- ja kommunikaatiovalmentaja Mika Järvinen, kasvujohtamisen ja muutoksen arkkitehti Ville Tolvanen sekä uutisankkuri, viestintävalmentaja Peter Nyman. He kaikki ovat olleet valmennusyritys Kuudennessa Aistissa. Sen periaate kuului Makes sense, feels good. Vuonna 2014 yritys teki mainosvideon. Videolla Järvinen sanoi: ”Meidän kanssa kun tekee, niin se on energisoivaa, se on liikkeelle laittavaa ja se tuntuu hyvältä.” Tolvanen puhui kokemuksellisesta valmentamisesta ja joukkueesta. Nyman kertoi älyllisestä ristipölytyksestä, koska ”kaikki jenkkigurut puhuivat siitä yhdessä johtajuusseminaarissa Tampereella”.

Mistä he pohjimmiltaan puhuivat? Puhumisen, viestimisen ja kommunikoinnin tärkeydestä. Toisinaan näyttää siltä, että kaikista ongelmista on tullut viestinnällisiä. Poliitikonkin suurin ongelma on se, jos hän ei osaa viestiä selkeästi. Itse kunkin pitäisi hioa viestintästrategiaansa. Narkomaaneissakin on se vikana, että he viestivät väärällä tavalla, sisäänpäin kääntyneesti ja vihaisesti. Sekään ei ole fiksua viestintää, että varastetaan toisen polkupyörä, jotta saataisiin huumeita. Köyhätkin voisivat oppia viestimään, niin saisivat ”ajettua asiaansa paremmin”. Ei ihme, että viestintätoimistot voivat nykyään niin paksusti.

Toisinaan näyttää siltä, että kaikista ongelmista on tullut viestinnällisiä.

Latinan sana communicare tarkoittaa jakamista ja yhdessä olemista. Pirkko Tavaila, kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittynyt health coach: ”Tämä pätee ihmisten väliseen kanssakäymiseen niin työpaikoilla kuin siviilissä: Kommunikaatio ei ole avain, se on kaikki.”

Kommunikoi kehosi kanssa, se kuuntelee. Taidekin on kommunikaatiota, pyrkimystä parempaan ymmärrykseen, rakkauden ja toivon eleitä. Kommunikaatiossa asiat ja ihmiset kytkeytyvät saumattomasti yhteen. Silloin kukaan ei enää vihaa toistaan ja rauha laskeutuu maan päälle.

Ideaalisia puhetilanteita

Ideaalisessa puhetilanteessa yhteisymmärrykseen pyrkivä kommunikaatio toimii täydellisesti. Puhujien välillä vallitsee tasavertainen valtasuhde. Toiseen voi luottaa. Tosiasiat tunnetaan ja otetaan huomioon. Keskustelu on häiriöistä vapaata ja etenee parhaan argumentin voimalla. Yksimielisyys voidaan saavuttaa järkeilyn kautta. Yleispätevään moraaliin on mahdollista päästä. Keskustelijat yrittävät ymmärtää toisiaan ja päästä vilpittömästi konsensukseen. Edellä on kuvattu filosofi Jürgen Habermasin ajatuksia kommunikaatiosta.

Joskus näyttää siltä, että habermasilainen malli on sisäänkirjoitettu julkisten keskusteluiden lähtöoletuksiin. Oletetaan, että keskustelijoilla on halu kuunnella ja ymmärtää toista osapuolta. Toista täytyy kunnioittaa. Yhteisymmärrys on toivottavaa. Jos tilanne kärjistyy, se hoidetaan rauhallisesti puhumalla. Paras argumentti voittaa. Molemmat lähtevät paikalta vähän viisaampina.

Habermasin ideaalisen puhetilanteen teoriaa on pidetty monin tavoin vajavaisena. Ei voi olettaa mitään yleispätevää rationaalisuuden muotoa. Mitä paras argumentti tarkoittaa? Ei ole mitään takeita, että ideaalisessa puhetilanteessa päästäisiin yksimielisyyteen. Ja miksi edes yrittää päästä eroon erimielisyyksistä?

Habermasin ideaalisen puhetilanteen teoriaa on pidetty monin tavoin vajavaisena.

Helsingin Sanomat julkaisi 2018 rakentavan keskustelun periaatteet ja säännöt nettisivujensa kommentointiin. Sääntöjen mukaan omat näkemykset pitää perustella. On varmistettava, että esitetyt tiedot pitävät paikkansa. On oltava kohtelias ja rakentava. Ei saa nälviä, ivata, leimata tai kärjistää. Täytyy muistaa laki ja hyvät tavat.

Yle ja Erätauko-säätiö lanseerasivat vuonna 2021 viisivuotisen Hyvin sanottu -hankkeen. Sen tarkoituksena oli vahvistaa ”suomalaisen keskustelukulttuurin parhaita puolia ja luoda turvallisia keskusteluympäristöjä sekä suomalaisten luottamusta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan”. En tiedä, miten säännöt ja hanke ovat menestyneet, mutta moderaattorien työt ovat tuskin vähentyneet.

Rakentavan keskustelun periaatteita ja sääntöjä julkaistaan, jotta keskustelupalstoilla vellovat kansalaisten epämiellyttävät äänet saataisiin edes jotenkin hiljennettyä. Usein kuultu ”Voi ei, erehdyin lukemaan kommenttipalstaa!” tarkoittaa, että en muistanutkaan, miten rumia ihmiset voivat olla. Kuuntelevatko ne ketään? Pääsevätkö ne yhteisymmärrykseen edes itsensä kanssa? Kiinnostavatko tosiasiat niitä lainkaan? Ovatko ne millään mittarilla rationaalisia olentoja? Vieläkö Habermas elättelee ideaalista puhetilannettaan? Onko se lukenut koskaan kommenttipalstoja tai käynyt Twitterissä? Eikös se ole jo aika vanha.

”Voi ei, erehdyin lukemaan kommenttipalstaa!”

Muutkin filosofit kuin Habermas ovat sanoneet jotain kommunikaatiosta, mutta vailla idealisointia. Nykyään suunnilleen kaikki ajatellaan kommunikaation kautta, filosofi Jean Baudrillard kirjoittaa. Kommunikaatiosta on tullut kollektiivinen kategorinen imperatiivi. Taidekin ymmärretään kommunikaationa. Tätä Baudrillard vastustaa erityisesti. Kommunikaatiossa pyritään tasapainoon ja sanoman välittämiseen. On heikkoa, jos taidettakin tulkitaan näin. Baudrillardille taide on sen sijaan viettelyä ja provokaatioita, illuusiota, haastamista, ilmaantumisen ja katoamisen leikkiä. Kommunikaatio on hänestä myös liian sidoksissa funktionaalisuuden ideaan. Ikään kuin tärkeintä olisi se, että asiat toimivat. Tämä on ns. insinöörilogiikkaa.

Filosofi Gilles Deleuzen ja psykoanalyytikko Félix Guattarin mielestä emme kärsi kommunikaation puutteesta, vaan kommunikaatiota on päinvastoin aivan liikaa. Kommunikoiva ihminen on helposti hallittavissa. Hän tahtoo olla mukana ja näkyä, mutta ei ymmärrä, että mukana ja näkyvillä oleminen ovat velvoitteita. Ranskalaisfilosofit halusivat paeta kommunikoinnin kontrollia ja luoda kommunikoimattomuuden tyhjiöitä. Kommunikaatiota vastaan Deleuze ja Guattari asettavat filosofian. Se tarkoittaa käsitteiden luomista eivätkä siihen kuulu konsensus tai demokraattisen keskustelun säännöt. ”Käsite on se, mikä estää ajattelua olemasta pelkkä mielipide, näkökulma, keskustelu, rupattelu.”

Hämmennä keskustelua

Ranskalainen Apostrophes saattaa olla tunnetuin kirjallisuusaiheinen talk show. Toimittaja Bernard Pivot veti sitä 15 vuoden ajan. Vuonna 1978 yhtenä vieraana oli amerikkalaiskirjailija Charles Bukowski. Juoppoutensa brändännyt kirjailija joi suoraan pullon suusta ja poltti sätkää. Lopulta hänet talutettiin ulos kesken lähetyksen. Muut naureskelivat. Seuraavalla vuosikymmenellä ranskalaisessa televisiossa totuttiin lauluntekijä ja runoilija Serge Gainsbourgin sikailevaan presenssiin. Mies notkui keskusteluohjelmissa tukevassa humalassa, mirri kaulassa ja puhui törkeyksiä. Suomalaisesta tv:stä tulee mieleen punklaulaja Pete Malmi. Hän oli vuonna 1996 bändikaverinsa Andy McCoyn kanssa Hyvät, pahat ja rumat -ohjelmassa. Malmi lähinnä käveli sekavana lavasteissa. Tällainen viestintästrategia sekoittaa mukavasti haastattelijan pasmat.

Samassa ohjelmassa vieraili pari vuotta aikaisemmin toinenkin klassikko, teatterintekijä ja kirjailija Jouko Turkka. Hän otti tilan haltuun niin totaalisesti, että ohjelman vetäjä kutistui Turkan edessä pieneksi pojaksi. Turkka toteutti samaa strategiaa kaikissa haastatteluissaan: hän ei noudattanut ennalta annettuja keskustelusääntöjä tai mukaillut haastattelijan itsestäänselvyyksiä. Kun toimittaja Mark Levengood vuonna 2009 leperteli Turkalle tämän henkilökohtaisista rakastumisista ja peloista, Turkka antoi pikaluennon romantiikan historiasta sekä kirjoittamisen ja pelon suhteesta. Turkan esiintymisissä laaja sivistys yhdistyi vaaran tuntuun.

Toisessakin suomalaisessa keskusteluohjelmassa nähtiin epäkonventionaalista keskustelukäytöstä vuonna 1994. Silloin puhuttiin kriitikoiden vallasta. Ylen studiossa istui toistakymmentä taiteilijaa ja kriitikkoa, Jörn Donner juonsi. Näin ohjelman tuoreeltaan ja muistin siitä lähinnä virkistävän huutomyrskyn ja kulttuuritoimittaja Kaisu Mikkolan karvaliivit.

Kun katsoin ohjelman uudelleen, se näyttikin erilaiselta. Muutamassa kohdassa huudettiin päällekkäin, mutta enimmäkseen volyymitaso pysyi normaalina. Suurin osa sai vähintään yhden puheenvuoron, mikä oli suurella ihmismäärällä aivan kohtuullista. Donnerin välihuutoja pidettäisiin nykyään epäkohteliaina: ”Ton sä sanoit jo tunti sitten”, ”mikä on sun pointti? Älä kerro koko elämäntarinaa!” Muita nauratti. Kriitikko Jukka Petäjä poltti tupakkaa. Aivan kuin kaikki olisivat olleet pienessä, iloisessa humalassa. Kun ohjelma 1,5 tunnin jälkeen päättyi, Donner sanoi, että ”tää meni aivan perseelleen”, mutta ei mennyt.

Kirjailija Markku Eskelinen herjasi kritiikkiohjelmassa useita keskustelijoita, mukaan lukien Donneria, mutta kukaan ei loukkaantunut. Eskelistä käskettiin myös vaikenemaan. Donner näki Eskelisen viihdytysarvon, koska jakeli tälle paljon puheenvuoroja. Eskelinen on poleemisen ja aggressiivisen keskustelutyylin mestari, jonka tyyli jatkuu hänen kirjoituksissaan. Hän on selvästi miettinyt strategiaansa.

Eskelinen on myös kirjoittanut aggressiivisen keskustelutyylin ansioista 1980-luvun lopulla.

Hän esitteli viisi sellaista aggression käyttö- ja tulkintamahdollisuutta, jotka eivät ole ristiriidassa korkeatasoisen kulttuurikeskustelun kanssa. Aggressio voi olla seurausta keskustelijoiden välisestä tasoerosta. Sen kautta voidaan säädellä ”väärinymmärtämisen” muotoa ja lopputulosta. Aggressio voi olla defenssien rikkoja ja paljastaja. Se toimii älyllisenä stimulanssina. Aggression kautta osoitetaan ja kyseenalaistetaan keskustelutilanteen rajat, teemat, merkittävyys, ennakkoehdot ja pakotettu yhteisymmärrys.

Kulttuurikeskustelun ajatellaan yleensä olevan maltillisin äänenpainoin etenevää kohteliasta sananvaihtoa, jossa punnitut näkemykset kilvoittelevat herrasmieshengessä. Aggressiivinen keskustelutyyli taas liitetään Twitteriin ja anonyymeille nettipalstoille. Näin syntyy jako eliitti-rahvas. Eskelinen rikkoo tämän rajan. Hän vie kulttuurikeskustelun juurilleen. Se on ollut klassisesti hyvinkin raivoisaa sananvaihtoa, jossa vastustajaa on nokitettu ylä- ja alatyyleillä. Keskustelijoiden tasoeroja ei ole peitelty, vaan korostettu. Maltillinen keskustelutapa voi stimuloida älyä, mutta hallittu aggressio herättää varmasti, ainakin minut.

Kuvitellaan julkinen keskustelu, jossa osapuolet ymmärtävät toisiaan vain vaivoin. Se on yhtä häiriötilaa: ennakko-oletuksia toisesta, toisaalta ennakoimattomuutta. Paras argumentti voi voittaa, mutta sen kautta ei pyritä jaettuun viisauteen. Keskustelijat eivät pyri yhteiseen totuuteen, vaan kaksi totuuskäsitystä asetetaan vastakkain. Puhetilaa ei jaeta hyvässä hengessä, siitä taistellaan. Kun joku sanoo jotain tyhmää, siihen ei vastata ”hyvä pointti”, vaan kysytään ”oletko aivan tosissasi?” Loukkaantujille ja muille emotionaalisille kiristäjille ei anneta tuumaakaan periksi.

Kun joku sanoo jotain tyhmää, siihen ei vastata ”hyvä pointti”, vaan kysytään ”oletko aivan tosissasi?”

Kaksi huomiota. Ensinnäkin kaikki keskustelun sekoittajat ja aggressiiviset ovat miehiä. Tälläkin sektorilla miehille on suotu perinteisesti enemmän liikkumatilaa ilman rangaistusta. Enemmän tasa-arvoa tällekin saralle! Lisää naispuolisia sekoilijoita, riidanhaastajia ja hämmentäjiä julkisiin keskusteluihin! Jos rajojen ylityksestä rangaistaan, ei pidä lannistua.

Kaikki esimerkkini ovat vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Tämä ei ole tietenkään sattumaa. Sosiaalinen paine vahtia muiden ja omaa käytöstä on koventunut. Keskusteluilmapiiri on muuttunut pelokkaammaksi. Ihmiset harkitsevat tarkkaan, miten julkisuudessa esiintyvät. Omaa mainetta suojellaan herkästi. Pahinta olisi, jos loukkaisi jotakuta. Pahoittelulause on koko ajan liipaisimella. Tämä kertoo nykyisestä maanisesta halusta kontrolloida itseä ja lähiympäristöä. Foucault’lainen ajatus ulkoisten, panoptisten kontrollimekanismien siirtymisestä yksilön ihon alle on totta.

Ei vain retoriikkaa

Retoriikasta puhutaan enimmäkseen pejoratiivisesti. Sitä pidetään substanssin koristeluna ja manipulointina. Jonkun puhe on ”vain retoriikkaa” tai ”onttoa retoriikkaa”. Tällainen suhtautuminen ei tee ilmiölle oikeutta, vaikka siinä jotain perää onkin. Retoriikka, puhetaito tarkoitti Antiikin Kreikassa ja Roomassa menestyksellistä ja vakuuttavaa puhetta. Siinä nähtiin suostuttelun ja kaunopuheisuuden elementtejä, mutta periaatteessa se tarkoitti kykyä ilmaista toiselle tarkoitustaan.

Sofistit opettivat Kreikassa viisautta sekä retoriikkaa maksua vastaan. Sofisteja myös vastustettiin, eritoten Platon, Sokrates ja Aristoteles. Platonin mielestä sofistit pitivät väittelyiden voittamista ja kilpailua totuutta tärkeämpänä. Retoriikka nähtiin tiedolle omistautuneen ja ylevän filosofian vastakohtana. Tieto taas perustui absoluuttiseen totuuteen. Platonille ja Sokrateelle sofistit olivat enimmäkseen petkuttajia, jotka opettivat vain valehtelemaan hyvin. Platon jätti kuitenkin tilaa myös hyvälle retoriikalle, joka palveli totuutta.

Sokrates oli suuri strategi ja mestaridebatoija, jonka menetelmässä on edelleen pedagogisia ansioita.

Platonin dialogi Gorgias käsittelee sofisteja ja retoriikkaa halventavassa mielessä. Siinä Sokrates keskustelee tunnetuimman sofistin Gorgiaan, tämän oppilaan Poloksen sekä Kallikleen kanssa. Sokrates käyttää hyväkseen kuuluisaa menetelmäänsä, joka hyödyntää dialogia ja perustuu kyselemiseen. Metodin tarkoituksena on selvittää toisen keskustelijan näkemykset ja kumota niitä, jos ne ovat virheellisiä. Sokraattinen menetelmä on esimerkki kreikkalaisten filosofien käyttämästä keskustelumuodosta, dialektiikasta. Sen avulla etsittiin totuutta. Sokrates oli suuri strategi ja mestaridebatoija, jonka menetelmässä on edelleen pedagogisia ansioita.

Menetelmä ei ole kuitenkaan niin dialoginen kuin luulisi. Jyrkimmän tulkinnan mukaan Sokrateen puheenvuorot ovat monologeja, joissa eliminoidaan kilpailijat yksi toisensa jälkeen. Hän tekeytyy tyhmemmäksi kuin tosiasiassa onkaan. Gorgias-dialogissa Sokrates virittää Gorgiaalle, Polokselle ja Kallikleelle verbaalisia ja loogisia ansoja, jolloin he eivät voi vastata järkevästi. Lopussa vastapuoli saattaa vain toistella ”se on totta” ja ”aivan niin”. Sokrates hallitsee myös keskustelun ehtoja. Hän määrittelee, milloin keskustelu päättyy, koska muuten ”se juoksentelisi päättömänä”.

Trollaati trollaa

Trolli-sana viittaa skandinaavisen kansantaruston peikkomaiseen hahmoon. Trollaus taas juontuu vetouistelusta (engl. trolling), joka tarkoittaa kalastamista vetämällä viehettä tai syöttiä koukussa veneen perässä. Trolleja pidettiin joskus harmittomina hauskanpitäjinä. Nykyään heidät nähdään vastuuttomina kiusaajina ja ilkeinä tyhjännaurajina, yksiselitteisen haitallisina olentoina.

Oxford Living Dictionary määrittelee internet-trollin: ”Loukkaa ja provosoi tarkoituksella verkossa tarkoituksenaan hätkähdyttää tai saadakseen aikaan vihaisen reaktion.” Urban Dictionaryn mukaan trollilla on taito suututtaa toiset tietoisesti, nokkelasti ja vaivihkaisesti internetissä käyttämällä hyväkseen dialogia.

Tietenkin trolleja on myös psykologisoitu, koska paras tapa saada hallitsematon haltuun, on leimata se diagnoosilla. Wikipedia: ”Trolleilla tehtyjen psykologisten kokeiden perusteella trollit ovat useimmiten nuoria miehiä, joilla saattaa olla matala itsetunto. Trolli on keskimääräistä enemmän sadistinen luonne ja persoonallisuushäiriöinen.”

Nykyään trollit ymmärretään lähinnä jonkun valtiollisen koneiston ohjaamina armeijoina, jotka suoltavat trollitehtaissaan verkkoon propagandaa. Sitten on ideologisesti orientoituneita trolleja, jotka uhkailevat tai maalittavat poliittisia vastustajiaan, enimmäkseen äärioikeistolaiset vasemmistolaisia. Kumpikaan trollityyppi ei herätä kiinnostustani. Ne trollit, joita käsittelen, eivät ole järjestäytyneitä, ohjailtavissa tai ideologisesti motivoituneita.

Sokrateella ja internet-trolleilla on jotain yhteistä. Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opettaja Matt Saumanin mukaan trollauksen alkuperä voidaan jäljittää Antiikin Kreikkaan. Hän analysoi trollin hahmoa Platonin dialogeja ja retoriikkaa vasten artikkelissaan The Art of Trolling: A Philosophical History of Rhetoric. Saumanin mukaan Gorgias-dialogi on trollausakti, jossa Sokrates manipuloi vastustajiaan huvikseen. Kun esimerkiksi Kallikles epäilee Sokrateen haastavan riitaa, Sokrates kieltää sen. Trollikin kieltää aikeensa. Hän haluaa ”vain keskustella”. Sokrates kaappaa toiselta ajattelun ja puheen tilan trollin tavoin. Kuten ateenalaiset filosofit, trollitkin lietsovat konflikteja.

Erojakin on. Sokrates käyttää vastustajiaan kohtaan lievää ivaa ja ironiaa, trollit ovat röyhkeämpiä ja ilkeämpiä. Ei voi myöskään sanoa, että Sokrateen tarkoituksena on hätkähdyttää tai suututtaa. Hän ei keräile leimahduksia. Hän haluaa provosoida ajattelua, ei niinkään ihmisiä. Retoriikka keskittyy traditionaalisesti siihen, miten kirjoittaja tai puhuja vakuuttelee yleisöään menestyksellisesti. Trollauksen retoriikka taas tähtää yleisön vieraannuttamiseen tai suututtamiseen.

Kujeilua

Saumanin mielestä trolli tulee lähelle erästä muinaista hahmoa: kujeilijaa. Kujeilija tai keppostelija, trickster, on ristiriitaisuuden, muodonmuutoksen, kaksinaamaisuuden, paradoksin ja rajojen ylityksen myyttinen ruumiillistuma. Hahmo tunnetaan kansantaruista, esimerkkeinä kettu ja kojootti. Kreikkalaisessa mytologiassa kujeilijoita ovat Hermes, Pan ja Odysseus. Skandinaavisen mytologiasta löytyy Loki. He kaikki käyttävät nokkelasti sanoja hyväkseen huijatakseen vastapuolta omaksi ilokseen tai selviytyäkseen kiperästä paikasta. Kuuluisimpia esimerkkejä on Odysseuksen ja Polyfemoksen yhteenotto. Odysseuksen täytyy pelastaa itsensä ja miehistönsä, jotta he eivät päätyisi kykloopin ateriaksi. Hän huijaa kyklooppia sanomalla olevansa Ei kukaan.

Trickster on ristiriitaisuuden, muodonmuutoksen, kaksinaamaisuuden, paradoksin ja rajojen ylityksen myyttinen ruumiillistuma.

Trollin ja kujeilijan raja on häilyvä. Keskustelufoorumeilla leikkisää kujeilijaa voidaan syyttää trolliksi. Toisaalta trollaukseen ei suhtauduta aina vihamieliesti. Vauva.fi-sivustolla muistellaan haikeina parhaita trollausketjuja, jotka voi yhtä hyvin tulkita kujeiluina. Eräs ketju alkoi: ”Miten te teette alapesun uimahallissa yms. yleisissä paikoissa? Levitättekö jalat ja oikein tarkkaan kädellä huljuttelette vai hutaisetteko sinne päin?” Toinen aloitus vetosi turhamaisuuteen: ”Oletko keskivertoa kauniimpi?”

Yksi tehokas trollaus- tai kujeilutyyli voi olla se, että aloittaa tunteilla ladatusta aiheesta, mutta kirjoittaa keskeisen sanan väärin. Eräs trollausketju käsitteli taistelukoiria, mutta aloittaja puhui koko ajan taostelukoirista. Ns. paskapostauksessa taas lähetetään humoristisia meemejä keskelle vakavaa keskustelua. Tarkoituksena on keventää tunnelmaa.

Älykkäimmillään trolli on kujeilijan tavoin salakavala ja hienovarainen. Toisin kuin klassisessa kujeilijassa, trollissa ei ole kuitenkaan mitään ylevää tai miellyttävää. Hän ei ole sankari. Jos trolli kuvittelee olevansa sankari, hänet itsensä pitää trollata. Trollaus on puheakti. Se on lajityyppi, malli kirjoittamiselle ja puhetaidolle. Siinä käytetään retoriikkaa petollisessa mielessä, jotta saavutetaan tavoite. Trolli on Anti-Habermas, jonka pyrkii häiritsemään rationaalista keskustelua. Hän yrittää laittaa muut keskustelijat solmuun. Makes nonsense, feels good.

Trolli on Gotham Cityn Jokeri, mutta ilman psykologisoivaa henkilöhistoriaa. Trolli ei ole kontrollissa. Trollin strategiana on tulla tyhjästä, aiheuttaa epäjärjestystä, ja kadota. Hallitsematon alkaa hallita. Trolli ei halua herättää keskustelua ”tärkeistä asioista”, vaan osoittaa ”tärkeistä asioista keskustelemisen” automatisoituneen luonteen sekoittamalla keskustelua.

Trollin strategiana on tulla tyhjästä, aiheuttaa epäjärjestystä, ja kadota.

Trollilla ei ole identiteettiä. Hän on Ei kukaan tai Kuka tahansa. Trolli on kuin sellainen mielenosoittaja, joka naamioituu peittämällä päänsä balaclavalla. Tämä mielenosoittajien ryhmä häiritsee muita aina eniten, koska ei tiedetä mitä he haluavat. Tuomas Nevanlinna ajattelee kuitenkin asian eri tavalla. ”Mielenosoitus, johon on poliisin lupa, joka on sitoutunut väkivallattomuuteen, jonka osanottajien nimet ovat tiedossa ja joka käyttäytyy siivosti, ei oikeastaan ole mielenosoitus. Se muistuttaa pikemminkin lehtien yleisönosastoja.” Nevanlinnan mielestä kaikkien mielenosoittajien pitäisi peittää kasvonsa. ”Jos kaikki mielenosoittajat naamioituisivat ja jättäisivät vetoamatta mihinkään perusteeseen tai syyhyn, tapahtuman ainoaksi mielekkyysperustaksi jäisi järjestyksen horjuttamisen itseisarvo.”

Poliisitkin ovat mielenosoituksissa naamioiden takana ja nimettömiä, Nevanlinna muistuttaa. Heille itseisarvoista on järjestyksen puolustaminen. Eikö järjestys vain vahvistu trollaamisen seurauksena? Kyllä, mutta se on juuri trollauksen tarkoitus: saada järjestyksenpitäjät paljastamaan itsensä, tehdä järjestys itsessään näkyväksi. Vasta poikkeustila tuo esiin näkymättömät säännöt. Ja heitä riittää, keskustelupoliiseja. He muistuttavat keskusteluetiketistä, ojentavat ja rauhoittelevat muita. Ovat tärkeinä. Saisiko heillekin jotkut univormut, suikat päähän?

Karkki ja kepponen

Käykö vähitellen niin, että suunnilleen kaikkiin yliasiallisiin, tasapaksuihin, itsensä liian vakavasti ottaviin, tolkullisuudellaan ja moralismillaan keimaileviin keskusteluihin alkaa suhtautua kujeilijan asenteella? Kuin Andy Warhol, moderni kujeilija parhaimmillaan, joka häilyi identiteettien ja totisten lausumien tuolla puolen.

Onko kuvaamiani trolleja, kujeilijoita ja keskustelujen häiritsijöitä oikeasti edes olemassa vai olenko idealisoinut heidät? Tämä on väärä kysymys. Oikea kuuluu: eikö heitä pitäisi olla olemassa? Esittelen viisi figuuria, jotka yrittävät muuttaa keskustelun totunnaisia sääntöjä ja tuoda peliin uusia strategioita. He ovat trollaavia hämmentäjiä, pilamestareita, keskustelujen makupaloja.

Peilaaja. Peilaaja jäljittelee toisen keskustelijan eleitä, asentoja, puheen tapaa ja sisältöä. Toinen keskustelija sanoo: ”Pitäisi uskaltaa visioida työelämää, jossa olisi tilaa uralla etenemisen ohella myös akkujen lataamisille ja erilaisille pausseille.” Peilaaja nyökyttelee: ”Mielestäni työelämässä voisi nollata välillä aivonsa ja antaa ihan vaan olla.” Muille tulee peilaamisesta tukala olo, mutta he eivät tiedä miksi. Peilaaja on kameleontti vailla omaa luonnetta ja sanottavaa. Hän kuitenkin hokee, miten ”tärkeintä on olla oma itsensä”, ”tehdä oma juttunsa” – eli peilaa tässäkin muita.

Auktoriteetti. Hän kaappaa heti keskustelun: määrittelee mistä puhutaan, jakaa puheenvuoroja, tekee yhteenvetoja. Hän on autoritaarinen, mutta ei herätä minkäänlaista vastustusta. Muut tuntevat päinvastoin olevansa turvassa. He uskoutuvat hänelle hyvinkin henkilökohtaisista asioista, kameroiden edessä ja ulkopuolella. Sitä ei pitäisi tehdä. Muut eivät ymmärrä, että tämän ihmisen seurassa on kaikkein turvattominta. Kenelläkään ei ole hajuakaan, mitä hän oikeasti haluaa.

Tämän ihmisen seurassa on kaikkein turvattominta.

Nauraja. Jos keskustelussa tavoitellaan itseisarvoisesti iloisuutta ja hekotellaan koko ajan, nauraja liioittelee ja nauraa liian kovaa, liian pitkään. Kun joku sanoo tuntevansa tilan turvattomaksi, hän räjähtää nauruun. Kun häneltä kysytään hyperboliseen nauruun syytä, hän sanoo, että tuntui vain siltä. Välillä nauru on tuskaista ja irvokasta, kuten Joaquin Phoenixin näyttelemällä Jokerilla.

Kärsimätön. Tämä keskustelija ei siedä minkäänlaisia latteuksia. Hän joutuu sanomaan muille keskustelijoille yllättävän usein: ole hetki hiljaa. Itsekehumonologin aikana hän haukottelee näkyvästi. Kärsimättömän omat puheenvuorot ovat tiiviitä, aivan kuin hän olisi niihinkin kyllästynyt. Näyttää koko ajan siltä kuin hän olisi lähdössä, mikä saa muut hätääntymään ja liehittelemään kärsimätöntä, koska keskustelun pitää jatkua.

Piiloironinen. Tämä keskustelija ei ota tosissaan mitään, mitä muut sanovat, mutta kätkee sen. Kun toinen heittäytyy pateettiseksi, se herättää hänessä inhoa, mutta hän teeskentelee kiinnostunutta. Hän tekoitkee ja -nauraa pelottavan hyvin. Piiloironinen jaarittelee, millä ironisoi muita jaarittelijoita. Hän on niin syvällä ironisissa kerrostumissaan, ettei tiedä itsekään kuka tai mikä on. Hän ei kuitenkaan kärsi identiteetin puutteesta, päinvastoin.

Lopuksi: torjuttu palaa

Kaikkea rationaalista keskustelua ei tarvitse vääntää vitsiksi. Eihän siinä olisi mitään… järkeä. Minulla ei ole mitään asiallista argumentaatiota vastaan. Jos keskustelijat ajattelevat tarkasti ja käyttävät iskevää retoriikkaa, heitä seuraa ilolla. Olisi toivottavaa, että keskustelijat miettisivät myös strategiaa. Sanalla on sotilaallinen kaiku, mikä ei ole sattumaa. Strategia tulee kreikan sanasta στρατός, joka tarkoittaa sotaväkeä. Ajattele keskustelua sodankäyntinä: minkä tyyppinen retoriikka sopii mihinkin keskusteluun, missä vaiheessa isketään ja millä voimalla, milloin säästää retorisia paukkuja, milloin ampua täyslaidalta.

Virtuoosimainen strategi kartoittaa maastoa. Hän miettii mikä on toiselle pyhää ja iskee sinne. Hän iskee arvoihin. Kun tuntee vastakeskustelijoita, keskustelun outoa kulkua ei tarvitse kummastella tai suuttua, kun toiset eivät toimikaan omien toiveiden mukaisesti. Taitava strategi huomioi erilaisia mahdollisuuksia, muuttaa suunnitelmaa lennosta eikä ota asioita henkilökohtaisesti. Hän on leikkisä eikä rähjää. Sunzi ja keskustelun taito.

Vastakkainasettelut voi nähdä kaksintaisteluina. Traditionaaliset kaksintaistelut kuuluivat esimoderniin maailmaan, kunniakulttuuriin ja tuovat mieleen miekat ja pistoolit. Joskus niissä vammauduttiin ja kuoltiin oikeasti. Moderneja julkisia kaksintaisteluja käydään mediassa, somessa, lehtien sivuilla, kirjoissa. Debatit, vastineet ja kritiikin kritiikit voi nähdä kaksintaisteluina. Niistä saattaa seurata symbolisia tappioita, mutta kukaan ei kuole. Ottelun hävinneellä on mahdollisuus revanssiin. Kaksintaistelujen aika ei siis ole ohi.

Moderni ihminen taistelee sanoilla. Retoriikan tutkijoiden mielestä sanoilla on merkitystä. Tavallaan kyllä, mutta väitteelle annetaan nykyään helposti vain poliittinen ja ideologinen sisältö. ”Sanoilla on merkitystä” tarkoittaa liian usein sitä, että varo mitä sanot, koska sanasi voivat normalisoida ja luonnollistaa rasismia, seksismiä, ulossulkemista ja sortoa. Tällöin retoriikasta tulee omien sanojen kyttäämistä, ettei vain ylittäisi sallittuja moraalisia rajoja.

Moderni ihminen taistelee sanoilla.

Tyylikäs retoriikka ei ole moraalista varman päälle pelaamista ja pelokasta kontrollointia. Joskus pitää ottaa riskejä sanoa tai kirjoittaa jotain, mistä voi seurata omalle maineelle ongelmia. André Gide kirjoittaa romaanissaan Naisten koulu: ”Kuinka mielelläni näkisin hänen, vaikka edes yhden kerran, puolustavan asiaa, jossa hänen todella täytyisi joutua huonoon valoon, tuntevan tunteita, joista hänelle ei voisi olla hyötyä, osoittavan vakaumuksia, jotka eivät tuottaisi hänelle mitään.”

Antiikin Kreikassa ylimykset pitivät vihollisiaan ja vastustajiaan vertaisinaan. Se oli luontevaa, koska he elivät ”samassa maailmassa”, jakoivat samankaltaiset arvot, jumalat, saman etiikan ja estetiikan. Modernia maailmaa ja kokemusta taas luonnehtii palasina oleminen. Merkitseviä ovat erot sekä singulaarisuudet. Vastustajaa ja vihollistaan voi toki kunnioittaa nykyäänkin, mutta sellaista ei voi enää lähtökohtaisesti olettaa. Keskustelussakaan muita keskustelijoita ei pidä automaattisesti kunnioittaa. Negatiivista kritiikkiä pitää antaa, kun sen paikka on, koska muu olisi selkärangatonta. Samalla tavalla muita keskustelijoita kohtaan pitää osoittaa epäkunnioitusta, kun he ovat sen ansainneet. Respect the disrespect.

Keskusteluiden kamppailijat, debatoijat, trollit ja kujeilijat eivät ole tuhoamassa keskustelua, päinvastoin. He laajentavat käsitystä siitä, mitä kaikkea keskustelu voi yleisellä tasolla tarkoittaa. Yksittäiseen keskusteluun tuodaan uusia näkökulmia. Kun keskustelu kulkee liian tuttuja ja tylsiä ratoja, keskustelu pitää pelastaa keskustelijoilta. Aivan kuten negatiivinen kritiikkikin teroittaa kritiikkiä itsessään. Kenellä on valta päättää keskustelun laatu? Kenellä tahansa. Keskusteluavaruus on vapaa ja tasa-arvoinen. Tukahduttavat ympäristöt ovat sitten asia erikseen.

Kommunikaatiota pidetään itseisarvona ja siinä nähdään vain positiivisia attribuutteja. Konfliktia ruokkivaa ja aggressiivista keskustelun mallia pidetään kommunikoivan keskustelutavan anomaliana, joka pitää eliminoida. Tämä on vaarallinen tie. Jos erimielisyydet ja häiriötekijät tukahdutetaan väkisin, torjuttu palaa. Jos konfliktityyliin suhtauduttaisiin vähän rennommin, siihen voisi tottua.

Kirjoittaja on kriitikko.

Kirjallisuus

Markku Eskelinen, ”Das Kunnas”. Kolumni. Ilta-Sanomat, 1988.

Mike Gane (toim.), Baudrillard Live. Selected Interviews, Routledge 1993.

André Gide, Naisten koulu. Suom. Ilta Larva. Tammi 1945.

Jürgen Habermas, Järki ja kommunikaatio: Tekstejä 1981–1989. Suom. Jussi Kotkavirta. Gaudeamus 1994.

Tuomas Nevanlinna, Nurin oikein. Teos 2006.

Platon, Teokset 2. Suom. Marja Itkonen-Kaila, Pentti Saarikoski, Marianna Tyni. Otava 1978.

Matt Sauman, ”The Art of Trolling: A Philosophical History of Rhetoric”, The Artifice, 2017.

Teemu Taira & Pasi Yliaho, Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Eetos 2004.

Tämä on viimeinen osa Herman Raivion Konfliktitrilogiasta. Aiemmin ilmestyneet osat voit lukea täältä:

Osa 1: Vastustajan tärkeydestä

Osa 2: Kirveellä on töitä: negatiivisesta kritiikistä