Satiiriin suhtaudutaan usein lajintunnistustehtävänä – jokin on tai ei ole satiiria. Keskustella kannattaisi mieluummin siitä, onnistuuko satiiri tai osuuko se oikeaan kohteeseen.

Kesäkuussa 2021 kriitikot ylistivät kilvan HBO:n tv-sarjaa The White Lotus. Moni muisti mainita, että kyseessä on satiiri. ”HBO:n loistavassa The White Lotus -satiirissa valkoinen eliitti ajautuu perusasioiden äärelle havaijilaisessa rantahotellissa”, tiivistää Helsingin Sanomien kritiikin nettiotsikko.

Kulttuuritoimituksessa sarja on yltänyt kolmelle eri ”Parasta juuri nyt” -listalle. Bingetyksen aikakaudella tämänhetkisyys venyy. Sarjaa kuvataan ”tyylilajiltaan satiiriksi”. Helsingin Sanomien 35:n televisiosarjan suosituslistalla Eleonoora Riihinen kirjoittaa: ”Hieman yllättäen viime vuosien parhaat sarjat ovat olleet draamojen sijaan viiltäviä satiireja. The White Lotus kertoo Havaijilaisen luksuslomakohteen arjesta.”

Jouluna Netflixissä suosiota keräsi elokuva Don’t Look Up (2021). Kun muualla kiiteltiin purevasta ja viiltävästä satiirista, Helsingin Sanomien Pekka Torvinen väitti ”HS-analyysissa”, että elokuva ei olekaan satiiri.

Satiiri on runsasta

Kirjallisuudentutkija Sari Kivistö kuvaa kokoomateoksen Satiiri: johdatus lajiin ja teoriaan (2007) johdannossa, kuinka satiirissa on ”kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne”. Satiiri yhdistyy huumoriin siinä, että se tekee kohteestaan usein naurettavan.

Don’t Look Upissa niin presidentti, tv-juontajat kuin sielunsa myyvä tutkija näytetään koomisessa valossa. White Lotuksen tapauksessa kriitikot usein kuvaavat hahmoja pikemminkin kiusallisiksi tai vaivaannuttaviksi. Kun sarjassa on huumoria, se johtuu kohelluksesta ja kommelluksista. Ne naurattavat satiirista huolimatta.

Kulttuuritoimituksen Elina Talvio paljastaa sentään ärsyyntyneensä sarjan hahmoista kirjoittaessaan, kuinka White Lotus ”on tyylilajiltaan yhteiskunnallinen satiiri. Suomeksi sanottuna se kuvaa joukkoa rikkaita ja mukamas fiksuja ihmisiä, jotka sarjan myötä paljastavat oikean karvansa.”

Pekka Torvisen mukaan Don’t Look Up ei ole satiiri siksi, että se on totta. Onkohan Torvinen katsonut taivaalle – lähestyykö sieltä jokin? Torvisen mukaan tarvitsee vain vähän raaputtaa pintaa ja tajuaa elokuvan kertovan ilmastonmuutoksesta. Se on kuitenkin jo tulkintaa.

Satiiri kritisoi usein todellisia ilmiöitä. Allegoria on satiirissa enemmän sääntö kuin poikkeus.

Todenmukaisuus ja satiiri eivät sulje toisiaan pois, pikemminkin satiiri kritisoi usein todellisia ilmiöitä. Allegoria on satiirissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Eläinten vallankumous on satiiri, vaikka valtaan nousevat siat, eivätkä bolševikit. Kun ihmiset tunnistavat Meryl Streepin roolihahmon viittaavan Donald Trumpiin, katsojat hoksaavat kritiikin kohteen. Jos satiiri olisi kryptistä, se ei ohjaisi katsetta oikeaan kohteeseen.

Sama sana satur (lat.) viittasi myös täytettyyn makkaraan. Lajin nimeksi vakiintunut satura tarkoitti runsaista aineksista koostuvaa ruoka-annosta. White Lotus on kaukana kylläisyydestä. Edes annoksia ei kunnolla näytetä. Yritän kurkistella, mitä eliitti syö, mutta en näe kuin lautasen reunan. Täytettyä makkaraa ei tarjoilla.

Eron voi hahmottaa tanskalaisen Rantahotelli-sarjan avulla. Se ei ole satiiri, vaan kuvaa lämminhenkisesti 1900-luvun tanskalaiseliittiä (porvareita, taiteilijoita, omistavaa luokkaa, aatelisia) lomailemassa hotellissa. Vieraita on vähän, uudet vieraat ovat järkytys vakikävijöille. Sarjassa kannetaan tarjolle vatitolkulla ruokaa, ja se näytetään katsojallekin.

White Lotus on kovin kesy. Eveliina Mäntylä kirjoittaa Hesarissa sarjan jopa kuvottaneen ja järkyttäneen, mutta pitäytyy kertomasta päätösjakson sisällöstä. Minäpä kerron. Tympäännyttyään lopullisesti moukkamaiseen Shaneen (Jake Lacy) hotellinjohtaja Arnold (Murray Bartlett) menee ja kakkaa tämän matkalaukkuun. Hiipparin huoneessaan huomaava Shane survaisee veitsellä Arnoldia, joka kuolee. Jos tappo ja pökäle saavat katsojat ”järkyttymään” ja ”kuvottumaan”, kovin vähän siihen vaaditaan.

Don’t Look Up ammentaa tässäkin mielessä syvemmältä satiirin perinteestä. Siihen kuuluu ihmisen ja eläimen sekoittuminen. Lopussa outo avaruuslintu syö alastomana kekkaloivan Yhdysvaltain presidentin. Moraalinen oppitunti ei pääty siihen, että rikkaat pakenevat avaruuteen, vaan paha saa palkkansa. Luonnonkatastrofilta voi paeta, luonnolta ei. White Lotus surmaa sattumanvaraisemmin: loppuunpalanut Arnold ei ole pahin pahis sarjassa.

White Lotuksen satiirisuus on ollut pikemminkin hokema kuin tulkinnan tulosta. Hesarin nettijutun otsikon satiirimääritelmä (”HBO:n loistavassa The White Lotus -satiirissa valkoinen eliitti ajautuu perusasioiden äärelle havaijilaisessa rantahotellissa”) ei aivan vastaa Leena Virtasen aprikointia itse tekstissä: ”Musta komedia kyllä, satiiri joo, mutta mikään näistä termeistä ei oikein kuvaa sitä.”

Rikkaita ruuhkaksi asti

White Lotuksen luoja Mike White on sanonut New Yorkerin haastattelussa, että Successionin miljardöörien sijaan hän halusi pikemminkin kuvata ”naapurustosi rikasta ihmistä”. Kuitenkin vastaanotossa sarja on kehystetty nimenomaan kuvaukseksi ”miljonäärien”, ”valkoisen eliitin” tai ”rikkaimman prosentin” lomanvietosta, kuten esimerkiksi New York Times -lehdessä 8.7.2021. Marko Junkkari tiivistää Hesarin kolumnissaan kaikki väärinkäsitykset: ”White Lotus on luksushotelli, jossa tarjotaan Amerikan superrikkaille vain kaikkein parasta.”

HBO Max -suoratoistopalvelun kuvaus sarjasta näyttää olevan väärinymmärrysten pulppuava lähde: ”The White Lotus on terävä yhteiskunnallinen satiiri, joka seuraa eksklusiivisen havaijilaisen lomakohteen työntekijöitä ja vieraita muutoksentäyteisen viikon aikana.”

Täsmällisemmin sarjan hahmoja luonnehtii ylempään keskiluokkaan kuuluminen – sarjan hahmot ovat kaukana joutilaasta luokasta, he ovat työtä tekeviä ihmisiä. White Lotus ei kuvaa kovin eksklusiivista joukkoa. Sarjassa riittää joukkokohtauksia. Jokainen aamiainen ja illallinen on kansoitettu. Miksi kukaan ökyrikas matkustaisi Havaijille tungeksimaan? Tuulipuvut suhisevat tropiikissa.

Hufvudstadsbladetin Martina Moliis-Mellbergin mukaan White Lotus on ennen muuta yläluokan satiiri. Määritelmää seuraa huomio, kuinka me kaikki vaalimme jonkinlaista omakuvaa ja vertailemme sitä kuvaan toisista. Kummoiseksi opetukseksi tuosta ei ole. Lopussa Moliis-Mellberg tekee olennaisen huomion sarjan sävellajista: sarja on hahmojaan kohtaan ivallinen, mutta katsoja ei tiedä, onko heille sopivaa nauraa.

Kritiikeissä suhtautuminen hahmoihin vaihtelee myötähäpeästä samaistumiseen – kumpikin istuu satiiriin jokseenkin huonosti. Kulttuuritoimituksen Samuli Knuutin loppulausahduksen mukaan sarja ”kertoo pilalle hemmotelluista ja aika kamalista ihmisistä ylellisyydessä, jota oikeastaan kukaan ei ansaitse, ja se kaikki on hyvin samastuttavaa”? Keneen pitäisi samastua? Vaateliaaseen hotellivieraaseen, manspleinaavaan perheenisään vai huumeaddiktiin hotellinjohtajaan? Myötätuntoa herätellään ja sitä voi varmasti tuntea maansa menettäneitä hotellivieraita kohtaan, mutta myötätunto ja samaistuminen ovat eri asioita. Samoin on myötähäpeän ja häpeän laita: törtön hotellivieraan käytös hävettää; myötähäpeää tunnen siitä, että voisin itse olla tuo törttö hotellivieras.

Jos taas ajattelee White Lotuksen kritisoivan nimenomaan ”amerikkalaisia superrikkaita” tai ”rikkainta prosenttia”, ei tavallisen keskiluokkaisen katsojan naurulle pitäisi olla estettä. Ivaan on silloin helppo yhtyä, kuten Don’t Look Upin rikkaalle ja presidentille nauraessa. White Lotuksessa pahat hahmot eivät ole riittävän moraalisesti arveluttavia tai yksioikoisia. Tai kenties kritiikkien rivien välissä iva otetaan omalle kontolle. Me ollaan superrikkaita kaikki, kun oikein köyhään verrataan.

Paljon melua vähästä

Keskustelu Don’t Look Upin ja White Lotuksen ympärillä osoittaa, miten Amerikka-keskeistä suomalainen kulttuurikeskustelu on. Jos suomalaisessa kirjoittelussa viitataan muihin teksteihin, ovat nekin usein amerikkalaisia, eivätkä kotoperäisiä. Keskustelu on huutelua valtameren taakse.

Keskustelu Don’t Look Upin ja White Lotuksen ympärillä osoittaa, miten Amerikka-keskeistä suomalainen kulttuurikeskustelu on.

Helsingin Sanomat julkaisi kahden kuukauden sisään peräti kolme juttua White Lotuksesta. Ensimmäinen on Leena Virtasen arvostelu (12.7.2021), toinen Eveliina Mäntylän juttu (23.8.2021) siitä, miksi sarja on niin suosittu, ja kolmas Marko Junkkarin kolumni (12.9.20201), joka vertailee sarjaa ja M/S Romanticia.

Mäntylän juttu on monin paikoin sävyltään lähellä kritiikkiä. Vaikka jutun tavoitteena on selittää mistä sarjan suosio johtuu, perustelut ovat pitkälti subjektiiviset: siinä on hyvä musiikki ja kiinnostavat hahmot. Tykkäsin näistä, joten varmaan muutkin tykkäsivät. Mäntylä viittaa vain yhteen kritiikkiin, joka sekin on Los Angeles Timesista, eikä esimerkiksi saman lehden kirjoittajalta.

Kulttuurisivuille mahtuu vähän. Miksi siis käsitellä jo suuren suosion saavuttanutta amerikkalaissarjaa kuuden viikon välein? Kun Virtasen ja Mäntylän tekstejä lukee rinnakkain, huomaa niiden ripustautuvan samoihin hahmoihin ja musiikkiin. Mäntylällä on hieman enemmän sivupolkuja. Paperilehdessä Mäntylän ja Virtasen jutuissa on identtinen kuvakin.

Kritiikin valta on siinä, mitä teoksia se nostaa keskusteluun ja suosioon. Kuka tai mikä käyttää valtaa silloin, kun kulttuurijournalismi keskittyy valmiiksi suosittuihin teoksiin?

Satiirin rajat

White Lotuksen tematiikka on lopulta varsin ohutta. Siksi sarjan vastaanotto on keskittynyt lähinnä esteettiseen onnistuneisuuteen. Sen sijaan Don’t Look Upin kohdalla on keskusteltu siitä, mitä komeetta-allegorian takana piilee, naurattaako elokuvan huumori ja keitä elokuvassa lopulta pilkataan. Satiirille tyypillinen runsaus tuottaa puheenaiheita ja eroavia kantoja keskusteluun.

Samalla valottuvat myös satiirin rajat. Vaikka satiiri on yhteiskunnallista, siitä ei välttämättä ole muutosvoimaksi. Siihen nähden, miten runsaasti Pekka Torvinen käyttää analyysissaan huutomerkkejä – koska ilmastonmuutos on tärkeä! – jutun aloittava ingressi kehottaa liittymään nihilistien puolueeseen: ”Mikään tapa kertoa ilmastonmuutoksesta ei ole muuttanut käytöstämme, ja tuskin tämänkään elokuvan kerrontatapa muuttaa.”

Leena Virtanen kysyy Suomen Kuvalehdessä (12.1.2022), onko Don’t Look Up lopulta vain samaa pintakulttuuria, jota se kritisoi. Samoin Virtanen tekee osuvan huomion siitä, miten maailma on yhtä kuin Yhdysvallat: ”Muu maailma vain vilahtaa, ja kun Yhdysvaltain presidentti puhuu, sitä kuunnellaan kaikkialla. Se vasta onkin pelottava skenaario.” Eikä ihan kaukana todellisuudestakaan.

Vaikka satiiri on yhteiskunnallista, siitä ei välttämättä ole muutosvoimaksi.

Don’t Look Up tuskin muuttaa Trumpin hännystelijöiden tai denialistien kantaa ilmastonmuutokseen. Kukapa pilkanteon myötä havaitsisi toisen olevankin oikeassa? Kenties suurempi arvo on sillä, että ilmastonmuutos sopii suositun Hollywood-elokuvan aiheeksi. Ehkä elokuvan synnyttämä keskustelu havahduttaa itse aiheeseenkin.

Satiirissa hyvä on usein hyvää ja paha on pahaa. Harmaan sävyt puuttuvat. Ilmastonmuutokseen syyllisiä eivät ole kuitenkaan vain Trump ja rikkaat. Pitäisikö myös meitä pilkata tai vaatia tilille? Don’t Look Up karnevalisoi tuhon. White Lotus kuvatessaan rikkaita (tai kriitikoiden mukaan superrikkaita) antaa katsojalle synninpäästön: kolonialismi on toisten, rikkaiden, ökylomaa, ei omia arkisia kulutusvalintoja. Syyllistyminen on vapaaehtoista.

Katse makkaraan

Lajitermien voi nähdä osallistuvan myös arvottamiseen. Satiiri on yhteiskunnallista, komedia on viihdettä. Luultavasti tästä ovat tietoisia myös suoratoistopalveluiden markkinoijat. Kun ajat ovat poliittiset, satiirikin myy paremmin.

Torvisen satiirin kiistämisen taustalla näyttää olevan ajatus siitä, että ilmastonmuutoksesta (tai komeetasta) satiirin tekeminen, sillä vitsailu ja liioittelu ohjaa ajatukset pois itse aiheesta. Ilmastonmuutos pitää ottaa vakavasti! Nimittäessään elokuvaa ”komediattomaksi komediaksi” Torvinen sivuuttaa sen, että huumori voi olla myös kriittisyyden muoto ja muutokseen kannustavaa, ei vain tyhjännauramista.

En väitä, etteikö White Lotus pyrkisi olemaan satiiri – jokseenkin rikkaista ja monin tavoin etuoikeutetuista länsimaalaisista, ehkä jopa meistä. Väitän, että sarjan satiiri ei toimi. Ihmettelen, että se menee ylistäville kriitikoille läpi.

Ensimmäinen askel on kyseenalaistaa suoratoistopalveluiden puffitekstit.

Kriitikoilta toivoisin kriittisyyttä. Ensimmäinen askel on kyseenalaistaa suoratoistopalveluiden puffitekstit. Pelkän lajitunnistuksen sijaan toivon sen pohtimista, mihin satiiri kohdistuu ja onnistuuko se tehtävässään. Haraako jokin sarjassa vastaan – kiinnostavasti ja uutta luoden vai ristiriidassa sanoman kanssa?

Laji ei ole essentiaa. Teoksessa voi olla satiirisia elementtejä, vaikka hallitseva laji olisikin toinen. Satiirilla on myös alalajeja, ja se on kokenut historiallisia muutoksia. Jos satiirin piirteet eivät ole tuttuja, minulla on kriitikoille vinkki: seuratkaa täytettyä makkaraa. Jos mitään ei tursua eikä ähky uhkaa, ehkä se ei ole (ainakaan kovin hyvä) satiiri.

Kirjoittaja on kirjallisuuden väitöskirjatutkija sekä Kiiltomato-lehden päätoimittaja.